Eteläinen Tyyni meri kutsuu

Kirj. eräällä eteläisellä Tyynen meren saarella oleva perhe

VARTIOTORNI-Seuran presidentti puhui v. 1951 meille Tyynen meren saarilla suoritettavasta suuresta työstä. Hän sanoi, että virallisella taholla vallitseva ennakkoluulo ja viha tekevät mahdottomaksi Seuran lähetystyöntekijöitten pääsemisen millekään noista saarista. Kun vaimoni ja minä kuulimme tämän, niin me päätimme yrittää päästä jollekin noista ehdotetuista saarista. (Emme mainitse nimiä emmekä paikkoja teokraattisten etujen suojelemiseksi näillä seuduilla.) Puhuimme asiasta pojallemme ja tyttärellemme. He mieltyivät ajatukseen, ja tienraivaus oli niin meitä varten!

Äkkiä vaivasi meitä pelottavien ajatusten hyöky, sellaisten kuin: Olisiko viisasta, että me ryhtyisimme noin suunnattomaan yritykseen? Miten on terveytemme ja ikämme laita? Olimme lähes viisikymmenvuotiaita. Olisi ehkä parempi jättää saaret seikkaileville nuorille. Ajattelimme myös näin: Entä lapsemme, heidän koulutuksensa ja tulevaisuutensa? Työ saarilla merkitsi hyvien tointen, korkeitten palkkojen, säästöjen ja monien paljon pitämiemme asioitten jättämistä. Haaratoimistonpalvelija sanoi meille, että saarnaaminen saarilla on vaikeata, mutta hyvin tärkeätä. Ajattelimme asiaa harkiten perheenä ja pidimme sitä yhä meille kuuluvana. Me menisimme saarille. Mutta minne? Mille saarelle? Keskustelimme useista paikoista. Kirjoitimme Seuran hyväksynnällä eräällä saarella olevalle veljelle ja kysyimme, mitä työtä oli saatavana ja voisiko australialainen omistaa maata, pitää maatilaa, liikettä jne. Hypimme ilosta, kun vastaus tuli ilmoittaen maatilan, pienen tilan täysine omistusoikeuksineen olevan myytävänä rakennuksineen.

Me omistimme yhä 1 200 hehtaarin tilan, jolla oli täysi karja ja viimeisimmät maanviljelyskalut. Maatila oli palvellut meitä hyvin, mutta se vaati nyt enemmän ja enemmän aikaamme ja ponnistelujamme. Olimme pitäneet sitä lastemme tähden. Mutta me kysyimme itseltämme: Miksi he tarvitsisivat vanhan maailman materialismia? Me myymme omaisuutemme. Tuskin olimme päättäneet myydä, kun ovellamme oli ostaja. Sovimme pian hinnasta, ja niin me jättäisimme Australian ilman mitään maallisia siteitä.

Suuremmat vaikeudet sulivat pois toinen toisensa jälkeen, kun olimme kerran tehneet lujan päätöksemme. Viihtyisä kotimme sijaitsi hauskasti mäntyjen reunustaman tien päässä. Se oli myöskin nykyaikaisesti varustettu. Kun ihmiset näkivät kauniin paikkamme, niin he eivät voineet ymmärtää, miksi me halusimme myydä sen. Se ei ollutkaan helppoa suoraan sanoen. Ratkaisu oli hyvin vaikea tehdä. Kun on vuosikausia raivannut ja puhdistanut maata, aidannut ja kastellut tilaa, laiduntanut ja varastoinut sekä suunnitellut turvattua vanhuutta ja lasten tulevaa menestystä ja sitten kohahtaa äkkiä ja myy kaiken, minkä hyväksi olimme eläneet, toivoneet ja työskennelleet, niin se ei ollut helppoa minkäänlaista mielikuvitusta käyttäen. Se ei tuntunut järkevältä eikä tolkulliselta tehdä. Tiedän, ettei se tuntunut maailman ihmisistä. Ja kuitenkin me teimme sen.

Ei näyttänyt kestävän kauan, ennen kuin me sanoimme hyvästi ystävillemme, sukulaisillemme, autollemme ja Australialle. Me tyhjensimme itsemme kaikesta muusta aineellisten tavaroitten vuoresta paitsi noin kahdestakymmenestä seitsemästä kilosta henkilökohtaisia vaatteita – mikä paino sallittiin saarille lentäville matkustajille. Me olimme niin sanoaksemme tyhjin käsin lähdössä tienraivaajiksi perheenä uuteen maailmaan. Lähetyshenki ja -odotus täyttivät meidät mielenkiinnolla. Se sykähdytti sydäntämme.

Mutta tuo alkuriemu katosi pian, kun saavuimme saarille. Meillä on ollut monta innostuksen ja masennuksen hetkeä. Näytti toisinaan mahdottomalta jatkaa, mutta me kestimme itsestämme välittämättä. Nyt emme kuitenkaan halua Jehovan rakkaudellisen opastuksen ja armon takia milloinkaan jättää tätä mitä riemullisinta elopeltoa, mikä on kypsä korjattavaksi. Meidän oli aloitettava uudella maatilalla, tehtävä uudet rakennukset ja aitaukset, mutta erilainen päämäärä edessämme: jäädä saarille, etsiä ja ruokkia Herran muita lampaita. Poikamme auttoi tilalla, tyttäremme oli lopetettava koulunsa – kirjeitse – koska olimme noin kuudenkymmenen viiden kilometrin päässä eurooppalaisesta koulusta. Yritimme rukoillen elää teokraattisen perheen elämää. Olemme saaneet lisäetuja perheenä, koska olemme voineet työskennellä yhdessä tilalla sekä sen ulkopuolella. Tyttäremme on tätä nykyä lomatienraivaajana, mikä tuottaa meille luonnollisesti suurta iloa.

Huolehdimme aluksi vapaalla alueella olevista kiinnostuneista kehittäen Raamatun tutkisteluja, joita pidimme joka viikko noin kahdeksankymmenen kilometrin päässä. Lähdimme varhain ja työskentelimme myöhään. Paikkakunnalla alkoi kiinnostus herätä, kun pidettiin enemmän yleisiä esitelmiä ja ovelta ovelle suoritettava työ vakiintui. Nyt työskentelemme lähempänä kotia omistaen enemmän aikaa ruokkimisohjelmalle. Voitko kuvitella meidän istuvan matoilla jalat ristissä lattialla näiden Raamattua rakastavien ihmisten kanssa, jotka ovat erittäin tarkkaavaisia ja silmät suurina, kun me selitämme Raamatun totuuksia heille? He lukevat paljon Raamattua, he lukevat sitä yhä uudelleen. He tuntevat niin hyvin Kirjoitukset, että jotkut heistä voivat lausua kokonaisia lukuja muistista, mutta he ymmärtävät sitä kovin vähän. He kaipaavat totuutta ja rakastavat sitä, mutta heillä on suuri pelko uskontoa kohtaan.

Kuolleitten henkien pelko pitää elossa vanhoja noitamenoja, menneisyydessä tapahtuneet riistot tekevät heidät epäluuloisiksi ja kohottavat esteitä. Sydämellemme tekee hyvää, kun kuulemme saarelaisten sanovan, että he oppivat totuutta. Seurustelu heidän kanssaan ja heidän seurastaan nauttiminen on miljoonien australialaisten maatilojen arvoista! Miten he pitävätkään leikeistään! Ja mikä rakkaus! Naisväki pyytää sisaria uimaan kanssaan ennen tutkistelujaan. He rakastavat koko sydämestään, ja sen saa tuntea.

Jumalan työn tekeminen perheenä on totisesti siunattu tapa viedä Valtakunnan sanomaa ihmisille. Me johdamme kahtakymmentä tutkistelua ja enemmänkin säännöllisesti. Tyttäremme pitää tutkisteluja tyttöjen kanssa, poikamme nuorukaisille, ja vanhemmat arvostavat vanhempaa apua hindulaisten keskuudessa vallitsevien aitausten murtamisessa. Ilomme kasvavat jokaisella otetulla askeleella. Nyt tarvitaan kipeästi valistuneitten saarelaisten tavoittamista, jotka vuorostaan voisivat viedä hyvää uutista eteenpäin omalla kielellään. Monet puhuvat saarten kieltä, mutta eivät osaa lukea sitä. Molempien taito on välttämätön tehokkaan todistuksen antamiseksi.

Millä paremmalla kentällä voitaisiin palvella? Näiden saarelaisten saa kuulla sanovan, että he ovat tulleet tuntemaan Jehovan, kuulla heidän kutsuvan lapsiamme lapsikseen, koska he rakastavat heitä totuuden tähden, nähdä sekä kiinnostuksen Valtakuntaa kohtaan että kokouksissa käymisen kasvavan, kuulla näiden rakastettavien ihmisten lausuvan: ”Minun lapseni menevät naimisiin vain Herrassa”, vaikka he ovat olleet monia vuosisatoja perinnäisissä itämaalaisissa avioliitoissa, havaita heidän korjaavan ja puhdistavan aviollisia sekaannuksia, nähdä hindun selittävän raamatullista kirjallisuutta saaren pyhäkoulun opettajalle, kuulla intialaisten lasten oppivan ensimmäisiä englantilaisia sanojaan, Jehovan nimen ja pyhän Sanan kirjat, nähdä heidän tutkivan valvoessaan karjaa tien varrella, selkää rasittavan työn jälkeen riisipellolla, tietää heidän keskustelevan paikkakunnan kaupassa ja muissa paikoissa epäjumalanpalveluksen vääryydestä ja Jehovan nimen kauneudesta, kuulla vanhan intialaisen äidin sanovan veljeksi ja sisareksi ja pyytävän mukaansa kertomaan ihmisille oikeasta Jumalasta, vaikka hän ei osaakaan lukea eikä kirjoittaa mitään kieltä. Hän voi puhua totuutta omalla kielellään. Kaikki tämä antaa arvaamattoman palkan siitä, että on ottanut askeleen, minkä me otimme vastaten eteläiseltä Tyyneltä mereltä tulleeseen kutsuun. Olemme mitä nöyrimmin kiitollisia Jehovan hyvyydestä.

Toivomme, että pienoinen kokemuksemme panee sinut haluamaan tulla tälle riemulliselle kentälle, joka on kypsä korjuuta varten. Jehovan todistajain uuden maailman yhteiskunnassa täytyy olla vielä monia ihmisiä, jotka voivat noudattaa kutsua sinne, missä tarve on suuri.