Elämäntehtäväni täyttäminen
Kertonut John A. Cutforth
ISÄNI tutustui v. 1911 totuuteen ja omaksui sen, joten minulla oli suuri etu tulla kasvatetuksi Jehovan kurissa ja arvovaltaisessa ohjauksessa.
Kun olen täyttänyt elämäntehtävääni niinä monina vuosina, mitkä ovat sen jälkeen kuluneet, niin on kaksi seikkaa ollut syvälle painuneina mieleeni: ensiksi, että kuinka yrittäisinkin löytää tyydytystä, tyytyväisyyttä, huvia tai ystäviä vanhasta maailmasta, niin se on toivotonta ja turhaa etsintää; toiseksi, että Jehovalla on maan päällä järjestö, mitä hän johtaa, että minä yksilönä voin työskennellä tämän järjestön yhteydessä ja että jos minä noudatan täysin sen opastusta ja ohjausta, niin se tuottaa minulle rauhan, tyytyväisyyden, tyydytyksen ja monia ystäviä ynnä paljon muita runsaita siunauksia.
Yritin monissa tapauksissa tiedottomasti astua syrjään Jehovan järjestöstä ja ajatella ja tehdä sillä tavalla kuin minä halusin. Jehova on joka tilanteessa sallinut armollisesti minun palata katuen ja murheellisena. Iloitsin aina ollessani jälleen Hänen kansansa ja järjestönsä mukana.
Kun olin opettanut noin viisitoista vuotta menestyksellisesti kaupungin kouluissa, niin minulle tarjottiin vuoden loma opetusvelvollisuuksista sekä kuusikymmentä prosenttia palkastani poissaollessani sillä ehdolla, että viettäisin ainakin neljä kuukautta tuosta ajasta yliopistossa. Kirjoittauduin sen tähden Etelä-Kalifornian yliopistoon ja huomasin vuonna 1940 nauttivani ihastuttavasta Kalifornian ilmastosta, sen hiekkarannoista ja monista muista loputtomista viehätyksistä. Etsin tietämättäni tyytyväisyyttä väärältä suunnalta. Iloton alakuloisuus laskeutui ylleni kaikesta siitä huolimatta, mitä raha saattoi ostaa. Mutta kun otin yhteyden Glendalen seurakuntaan joka sunnuntai, niin ilo alkoi palata. Jos tämä tuo iloa, ajattelin, niin silloinhan minun täytyy suorittaa enemmän palvelusta. Tuntini kenttäpalveluksessa hypähtivät kymmenestä kuussa viiteenkymmeneen, seitsemään- ja kahdeksaankymmeneen! Näin monen tunnin työskentely Jehovan palveluksessa toi tyydytyksen.
Kun olin sitten ajatellut vakavasti asiaa muutamia päiviä ja varsinkin harkinnut Matteuksen 6:33, 34:ttä, niin pyysin Seuralta tienraivaajan anomuslomaketta. Aloitin maaliskuun 1. pnä 1941 ensimmäisen päiväni tienraivauspalveluksessa. En ollut tuntenut milloinkaan olevani niin lähellä Jehovan järjestöä ja osa siitä. Yliopisto häipyi taka-alalle. Kun veljet näkivät, että olin vakavissani ja että rakastin tosiaan Jehovaa, niin he eivät voineet tehdä kyllin hyväkseni. Minulla ei ollut milloinkaan ollut niin paljon ystäviä, etuja eikä siunauksia! Tienraivauspalvelus oli niin tyydyttävä, että yliopisto-opinnot loppuivat, opettajanurani syrjäytyi Jehovan kokoaikaisen palvelemisen tuottaman ilon takia. Tienraivauksesta tuli elämäntehtäväni.
Meni useita riemullisia kuukausia. Luin Tiedottimesta uudesta järjestelystä: monien tienraivaajien tekemisestä erikoistienraivaajiksi, jos he olisivat halukkaita menemään, minne Seura määräisikin heidät. Vakuuttuneena siitä, että tällaista etua ei tarjottaisi koskaan minulle, asetuin jatkuvasti nauttimaan tienraivaajanelämästäni seurakunnan yhteydessä, missä kaikki oli mukavaa ja miellyttävää.
Kohta sen jälkeen saapui pitkä kirjekuori Seuralta. Ryhtyisinkö erikoistienraivaajan työhön? Niinpä joulukuu vuonna 1941 näkikin sitten minut Coltonissa, Kaliforniassa, palvelemassa erikoistienraivaajana. Siellä näytti kovin yksinäiseltä. Oli aikoja, jolloin ajattelin palata Glendaleen luullen voivani tehdä enemmän hyvää tavallisena tienraivaajana. Mutta taistelin pois moiset ajatukset tietäen, että minun täytyy seurata Jehovan järjestön ohjausta. Kiinnitin päättävästi mieleni työhöni. Löysin kiinnostuneita. Aloitin tutkisteluja. Ystävyyksiä syntyi veljien kanssa. Me työskentelimme yhdessä ankarasti, ja pian syntyi uusi seurakunta, ja minä siirryin toiselle paikkakunnalle. Mutta Jehovan siunaukset eivät loppuneet koskaan.
Lokakuussa 1942 minulla oli etu palvella ”veljienpalvelijana” alkaen San Franciscosta. Seurasi useita kuukausia seurakuntien palvelemisen iloisessa työssä. Tulevaisuus näytti tosiaan erittäin mieluiselta, mutta äkkiä tuntui pohja putoavan kaikelta. Koska olin Kanadan kansalainen, niin siirtolaisviranomaiset vaativat minua palaamaan Kanadaan. Seura ehdotti, että minun olisi viisasta palata heti paikalla.
Raskain sydämin saavuin Victoriaan, Kanadaan, helmikuussa 1943. Mitä tekisin nyt? Kuinka helppoa olisikaan luikahtaa pois, koska kukaan ei olisi tiennyt mitään! Koska ymmärsin sellaisen ajatuksen vaaran ja järjestön läheisyydessä pysymisen tarpeellisuuden, niin päätin lujemmin kuin koskaan ennemmin täyttää elämäntehtävääni tienraivaajana.
Kolmantena päivänä Kanadaan paluuni jälkeen olin tienraivauspalveluksessa mennen talosta taloon vain Raamattu mukanani. Jehovan todistajat olivat kiellon alaisia, ja ilma oli kylmä. Ei ollut mitään keinoa ottaa yhteyttä Seuraan Kanadassa. Luotin kuitenkin siihen, että en voisi mennä harhaan jatkaessani tienraivauspalvelustani.
Meni kuukausi. Sain uusintakäynti- ja Raamatun tutkistelupaikkoja. Elin ilahduttavia hetkiä paikkakunnan veljien kanssa, vaikka olimmekin kiellon alaisuudessa. Sitten sain Seuralta sanan, että minun tuli mennä Edmontoniin. Olin muutaman viikon kuluttua jälleen veljien palvelijana Pohjois-Kanadassa. Voi tavaton, miten kylmää oli! Kuinka paksulti oli lunta, ja miten mahdottomia olivat tiet varsinkin keväällä! Mutta veljet olivat samaa rakastavaa lajia kuin Glendalessakin, ja meidän työmme ja toveruutemme korvasi monin kerroin kaikki epämukavuudet. Elämä oli riemullista, mutta tämä tehtävä ei kestänyt kauan.
Muutamia kuukausia myöhemmin tuli sähkeitse sana: ”Tule Toronton Beeteliin.” ”En ole muovattu toimistotyöhön”, ajattelin itsekseni. ”Ja olen aina tuntenut vastenmielisyyttä joukossa elämistä kohtaan.” Mutta minä en sallinut ajatusteni viipyä kauan tässä asiassa. ”Minun täytyy noudattaa Herran järjestönsä kautta antamaa ohjausta”, päättelin jyrkästi itsekseni. Seurasi kolme vuotta Kanadan Beetelissä. Se näytti toisinaan pitkältä, toisinaan lyhyeltä. Vuosien mukana tuli kypsyys ja suurempi luottamus Jehovan henkeen. Tämä kaikki valmisti minua seuraavaan suureen askeleeseeni elämäntehtäväni täyttämisessä: veljienpalvelijan työhön Quebecissä, Kanadassa.
Seurakuntien palveleminen Montrealissa, Quebecin kaupungissa ja sen ympäristössä oli koettelevaa aikaa. Poliisiautot seurasivat meitä, kun me menimme ovelta ovelle. Tuli vangitsemisia, sakkoja ja vankilaa, ja kaikki tämä Jumalan Sanan saarnaamisen takia. Se ei ollut mieluista, mutta emmehän me voineet lakata tekemästä, mitä Jumala oli käskenyt tekemään. Kun vierailin seurakunnissa, niin vahvistuin, ja me kaikki vahvistuimme totisesti. Ilomme poisti poliisiputkan kaikki pistot.
Sitten tuli vuoden 1946 mieluisa yllätys, kutsu Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin. Mikä palkinto tienraivauksen tekemisestä elämäntehtäväkseni! Tulivat ankaran opiskelun kuukaudet, kokeet kestettiin, lisääntyvä tieto oli seurauksena ja toveruus veljien kanssa – kaikki tämä avarsi ja varusti minut edessä olevaan suurempaan palvelukseen.
Gileadin loputtua minut lähetettiin takaisin Quebeciin ja rannikkoprovinsseihin. Tämä vierailukierros tarjosi minulle tilaisuuden purkaa veljille monia hyviä asioita, joita olin oppinut Gileadissa.
Lokakuussa 1947 muistan kysyneeni itseltäni: ”Olenko valmis mihin tahansa, mitä Seura pyytää minulta? Onko uskoni kyllin luja?” Miettiessäni näitä kysymyksiä jonkin aikaa ajattelin löytäneeni vastauksen. Olin valmis.
Tienraivaajan elämän toteuttaminen vaatii suurta uskoa, ja minun uskoni pantiin koetukselle juuri tuossa kuussa. Sain määräyksen mennä aina Australiaan saakka! Miten kaukana kotoa se olikaan! Pääsisinkö milloinkaan takaisin Kanadaan näkemään vanhempiani ja ystäviäni uudelleen ennen Harmagedonia? Ainoa keino saada tietää se oli mennä. Mutta olisinko valmis viikon kuluttua? Se merkitsisi sitä, että en voisi mennä kotiin sanomaan hyvästi isälle, äidille ja ystäville ja että minulla olisi vain menolippu Australiaan! Se oli ankara koetus minulle, mutta tehtävissä oli ainoastaan yksi: noudattaa Jehovan ohjausta. Ja minä tein sen.
Kaksi muuta kanadalaista veljeä mukanani New York jäi kauas laivamme suuntautuessa Panamaa kohti ja sitten laajalle Tyynelle merelle. Kun olimme matkustaneet kolme viikkoa yhteen menoon, niin meistä alkoi tuntua, kuin olisimme jättäneet koko maailman taaksemme ja kuin edessämme ei olisi mitään muuta kuin vettä. Noin klo 17.00 tuli sähköttäjä tuomaan sähkettä. Siinä oli tervehdys ja onnentoivotukset Länsi-Kanadan kierroskonventista. Jehova ei ollut unohtanut meitä täälläkään kaukana aavan Tyynen meren keskellä.
Matkustettuamme kuukauden saavuimme lopulta Brisbaneen, Australiaan. Emme tunteneet yhtäkään sielua. Vaelsimme vieraassa kaupungissa ja vieraassa maanosassa katuja muutamia päiviä. Näin tutustuimme uuteen ympäristöön. Saavuimme kuitenkin pian sen jälkeen Australian Beeteliin. Solmittiin uusia ystävyyksiä, kierrostyömme hahmoteltiin, ja minä olin vähemmän kuin viikon kuluttua palvelemassa Melbournen ja sen ympäristön seurakuntia.
Elämä oli täällä erilaista. Se ei ollut ensinnäkään niin kiivasta tahdiltaan. Mukavuudet eivät näyttäneet olevan ajan tasalla. Monet ihmiset luulivat siitä huolimatta asuvansa paratiisissa. Vaikka tämän kengurumaan veljet olivat kärsineet ankaria takaiskuja edellisinä vuosina, niin heidän lukumääränsä alkoi kasvaa Jehovan hengen ja lisääntyneen toiminnan palattua. Ilokin tuli takaisin.
Seura tarjosi minulle piiripalvelijan edun, kun olin työskennellyt muutamia kuukausia kierrostyössä. Tämä näytti ylivoimaiselta. Voisinko suorittaa sen? Tuli monia vastuita, mutta kannoin ne Jehovan voimalla. Oli ilahduttavaa nähdä, miten Jehova avasi elämäntehtävääni täyttäessäni tienraivaajana askel askeleelta uusia palvelusmahdollisuuksia laajempine etuineen ja siunauksineen. Jotenkin tuli niitä aina vain enemmän, kuten näette kohta.
Muutamia vuosia kului piiripalvelijan työssä. Aloin tuntea kuuluvani Australiaan ja sanoin sitä pian kodikseni. Sitten tuli vuosi 1950 ja sen mukana Jehovan todistajain kansainvälinen konventti Yankee Stadiumilla, New Yorkissa. Olin valmistautunut jäämään Australiaan Harmagedoniin saakka, ja kuitenkin meni vain vähän yli kaksi vuotta tässä maassa, kun minulle varattiin tilaisuus palata New Yorkiin tehdäkseni matkan ympäri koko maailman. Se kaikki tapahtui kymmenessä viikossa! Miten pieneltä maailma näyttikään nyt!
Yankee Stadiumin konventti antoi virkistystä ja rohkaisua kaikille siellä olleille. Se antoi minulle myöskin tilaisuuden nähdä kaikki entiset ystäväni. Sitten tuli tuo omituinen tunne, paluu takaisin kotiin Australiaan.
Kului vielä kolme vuotta. Julistajat lisääntyivät monesti, ilmeni suurempaa kypsyyttä Jehovan kansan keskuudessa, ja ilo palvella koko ajallaan oli alituisesti sykähdyttämässä sydäntä. Vuonna 1953 kangasti sitten jälleen konventti Yankee Stadiumilla. Mikä ilo, sillä sen ilmoituksen mukana tuli minulle toinen tilaisuus palata Amerikkaan!
Jälleen kymmenen viikkoa juhlimista ja iloitsemista uuden maailman yhteiskunnan kanssa. Tällä kertaa säilyi minussa vielä enemmän ajatus tulla takaisin kotiin. Oli hyvä päästä takaisin ja asettua Jehovan työhön tässä alhaalla etelässä olevassa maassa.
Nyt on mennyt lähes yhdeksäntoista vuotta kokoajan palveluksessa. Nämä ovat olleet parhaat vuodet, onnellisimmat vuodet, vuodet, joina minulla on ollut enemmän koteja, vaatteita ja ystäviä kuin koskaan aikaisemmin. Miten viisasta olikaan totella Matteuksen 6:33:nnessa olevaa Herran neuvoa! Kuinka järkevää oli noudattaa Herran johdatusta, minkä hän ilmaisee järjestönsä kautta! Miten kiitänkään Jehovaa siitä, että tein tienraivauksesta elämäntehtäväni!
Oltuani nyt lähes kymmenen vuotta Australiassa tästä maasta on tullut tosiaan kotini. Missä joku palvelee, sillä on näin ollen hyvin vähän merkitystä. Veljet ovat samoja, sillä sama henki vaikuttaa heissä. Tavat ja tottumukset saattavat olla erilaiset, mutta kun muuttaa ajattelutapansa ja koettaa aina noudattaa Jehovan johtoa ottaen vastaan, mihin hän nähnee hyväksi määrätäkin, niin se tuo ilon, onnen, tyytyväisyyden ja lukemattomia ystäviä – mitkä ovat seikkoja, jotka voivat olla seurauksena ainoastaan suurenmoisen päämäärän tavoittamisesta – sellaisen kuin tienraivaus.