Elämäntehtäväni täyttäminen
Kertonut A. W. Checksfield
ERÄS vanhahko nainen tuli eräänä päivänä vuonna 1940 Lontoossa, Englannissa, toimipaikkaani ja esitti todistuskorttinsa. Tarkastettuani sen ojensin sen takaisin huomauttaen: ”En ole kiinnostunut uskonnosta!”
Mutta koska hän oli hellittämätön henkilö, niin hän ei hyväksynyt kohteliasta hylkäämistäni, vaan ryhtyi suoraa päätä selittämään (tosi) kristillisyyden ja (väärän) uskonnon välistä suunnatonta eroa. Tällainen saarna teki minuun vaikutuksen, ja minä otin kirjan Pelastus sekä joitakuita Lohdutus- (nykyisen Herätkää!-) lehden numeroita. Lojuin sinä iltana vuoteellani ja aloin lukea kirjaa. Mutta iloittuani lyhyestä johdannosta ”Hätätila” minä huomasin eräät Raamatusta otetut lainaukset ja sinkosin silloin kirjan toiselle puolelle huonetta sekä kävin nukkumaan. Kummallista kylläkin, se vähä, mitä luin, vaivasi minua niin paljon, että säilytin tämän kirjan arvoesineitten joukossa. Tällainen oli siis ensimmäinen yhteyteni Jehovan todistajain Valtakunnan sanomaan.
Siemen oli kylvetty. Sen kasteleminen tuli muutamia kuukausia myöhemmin, vuoden lopulla, kun todistajat tulivat palvellessaan talosta taloon alapuolellani asuvien ihmisten luo. Minua pyydettiin heidän kanssaan kuuntelemaan gramofonilevyä, missä oli J. F. Rutherfordin luento ”Hallitus ja rauha”, ja minä suostuin. Järjestettiin Raamatun tutkistelu, mikä aloitettiin myöhemmin Pelastus-kirjan avulla. Edistyin nopeasti, sillä minun harras haluni tietää enemmän Jehovasta ja hänen Pojastaan, Kristuksesta Jeesuksesta, sekä halu palvella heitä kasvoi suuresti. Siitä ajasta lähtien oli jokainen teko ”hyvän perustuksen” laskemista ”tulevaisuuden varalle” lähetyspalveluksen hyväksi. – 1. Tim. 6:19.
Kului kolme kuukautta. Silloin tapahtui antautuminen palvelemaan näitä uuden maailman Korkeampia Valtoja. Kuukautta myöhemmin (huhtikuussa 1941) vertauskuvasin tämän antaumuksen vesikasteella, mikä toimitettiin yksityisaltaassa Seuran Englanninhaaratoimistossa, Lontoossa, ja minä muistan hyvin silloisen haaratoimistonpalvelijan kehotuksen: ”Pysy uskollisena, veli!” Ollen aikojen vakavuuden täyttämä ja ottaen myöskin vaarin aikaisemman opettajani epäterveestä ennustuksesta (että Harmagedon tulee viimeistään viiden vuoden sisällä) minä halusin päästä suoraan ”arkkiin” – uuteen asiainjärjestelmään – ennen vuotta 1946, niin, ennen kuin Harmagedonin ”tulva” puhkeaisi! Mutta katso, sen sijaan että Harmagedon olisi tullut huhtikuussa v. 1946, minulle tuli kutsu Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin valmennettavaksi ulkomaiseen lähetyspalvelukseen.
Nuo viisi ”odotus”-vuotta (1941–1946) olivat elämäni jännittävimmät ja oudoimmat. Niiden kokemukset laskivat totisesti ”hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle”, ja – mikä oli tärkeintä – ne saattoivat minut nopeasti kypsyyteen. Neljä kuukautta kasteen jälkeen minä päätin täyttää elämäntehtäväni ja anoin tienraivauspalvelukseen. Tammikuuhun tultaessa 1942, kun olin lopettanut toimeni jms., aloitin siunatuimman, etuoikeutetuimman työn maan päällä: suuren Luojan, Jehova Jumalan, kokoajan palveluksen. Ensimmäinen palvelustehtäväni tässä ominaisuudessa oli maaseudulla Midlandsissa (Englannissa) sekä sikäläisen pienen seurakunnan valvonta. Elokuussa, kahdeksan kuukautta myöhemmin, sain mitä oudoimman määräyksen – sulkemisen vankilan muurien taakse, koska kieltäydyin palvelemasta mitään muita mahteja tai ”esivaltoja” kuin niitä, mitkä kuvaillaan Roomalaiskirjeen 13:1:sessä. Otin iloiten vastaan tämän määräyksen, koska se oli sopusoinnussa Markuksen 13:9:nnen ja Ilmestyskirjan 2:10:nnen kanssa. Vankilaelämässä saadut kokemukset olivat 1) riittävän aineellisen ruoan puutteen aiheuttaman vaikeuden voittaminen nauttimalla yltäkylläisesti hengellistä ravintoa ja 2) pysyminen jokapäiväisessä ohjelmassa, Raamatun lukemisessa ja tutkimisessa. (Job 23:12) Sana ”korkeakoulu” käytettynä noista pidätyspaikoista on tosiaan hyvin sopiva. Tosiaankin, kun minä sovellutin 1. Pietarin kirjeen 3:15:nnen neuvoa koskevaa, siellä saamaani tietoa, niin eräästä vartijasta, jolle kerroin usein toivostani, tuli myöskin evankeliuminpalvelija ja Jehovan todistaja!
Ohimennen sanoen, oltuani vuoden 1953 New Yorkin konventissa menin Englantiin ja tapasin siellä jälleen tämän vartijan ensi kerran vapauduttuani tuosta ”korkeakoulusta” v. 1943. Olimme erittäin iloisia nähdessämme toisemme. Voin miltei vieläkin tuntea sen voimakkaan veljellisen syleilyn, mihin hän otti minut eräässä Lontoon Valtakunnansalissa.
Lopetettuani kurssit eri ”yliopistoissa” ja ”suoritettuani tutkinnot” hyvin arvosanoin sain toisen määräyksen, tällä kertaa suoraan ”uskolliselta ja ymmärtäväiseltä orjalta” (Vartiotorni-Seuran kautta) työskennellä yhdessä erään vanhahkon ”voideltuun” luokkaan kuuluvan uskollisen tienraivaajan kanssa. Oli suurenmoinen etu työskennellä ”Mattie” Neaten kanssa, joka oli ollut kokoajan palveluksessa yli kaksikymmentä viisi vuotta. Meillä oli kova kenttä, luja sotilaallinen ja uskonnollinen kaupunki eteläisessä Englannissa. Tämä tapahtui muutamia kuukausia ennen H-hetkeä, maihinnousua natsien valtaamaan Eurooppaan. Mutta kun olimme työskennelleet siellä muutamia kuukausia, niin minun piti viranomaisten kissa-ja-hiiri-menetelmien johdosta palvella toinen vuoro ”korkeakoulussa” sillä paikkakunnalla. Paikalliset lehdet kirjoittivat paljon tapauksestani lukijain kirjeitten muodossa, joista toiset olivat suotuisia, toiset epäsuotuisia, ja jotka koskivat Jehovan todistajain puolueettomuutta sota-aikana. Myöhemmin, kun olin päässyt vankilasta ja auttanut vahvan seurakunnan muodostamisessa (ollen sen valvojana) tuossa kaupungissa, Seura määräsi minut erikoistyöhön eristetylle alueelle Pohjois-Walesiin erään nuoren tienraivaajaveljen kanssa, joka oli Pohjois-Englannista ja jota en ollut vielä tavannut.
Kahdeksantoista kuukauden palvelus Pohjois-Walesissa uuden toverini kanssa meren rannalla ja vuoristossa oli tosiaan onnellista aikaa. Me kohtasimme siellä vaikeuksia ruoan vähyyden tähden, sillä sota-ajan rajoitukset olivat voimassa. Eräs huomattava kokemus tässä suhteessa oli, kun saimme asunnon täysihoitolasta ennen ankarain talvikuukausien tuloa. Meillä oli yhteen aikaan talvella 1944 puutetta, kun aivan yllättäen erään paikan omistaja, vanha rouva, ilmoitti meille, että hän aikoi mennä tyttärensä luokse vierailulle etelään (Walesiin) kuukaudeksi tai kahdeksi ja että hän jättää seitsemäntoista huonetta käsittävän talon meidän huostaamme sekä ruokakomeron täynnä ruokaa! Kaksi viikkoa myöhemmin tuli veljienpalvelija (nykyinen kierrospalvelija) vierailulle luoksemme, joten me pidimme häntä ”ruhtinaallisesti” talon parhaassa huoneessa jne.
Sitten tuli vuosi 1945, toisen maailmansodan loppu ja myöskin kissa-ja-hiiri- eli ”korkeakouluista”-ulos-ja-sisään-järjestelmän loppu. Seuran presidentti, veli Knorr, teki yllätyskäynnin Englantiin ja veljille lähetettiin kutsu astua ulkomaiseen lähetyspalvelukseen. Anoin siihen.
Tuli vuosi 1946 ja myös kutsu Gilead-kouluun ja niin lähtö matkalle, mutta ei kuitenkaan vielä läpi Harmagedonin puhdistettuun maahan, ei, vaan lähetyskentälle. Me lähdimme Englannista tuon vuoden toukokuun viimeisenä päivänä matkalle Yhdysvaltoihin 14 000 tonnin laivassa, mikä keinui Atlantin laineilla kuin tulitikkulaatikko neljätoista päivää. Sitten seurasi ensimmäinen sodanjälkeinen kansainvälinen konventti Clevelandissa, Ohiossa, ja sieltä matka ensimmäiselle kansainväliselle kurssille Gileadiin saamaan viiden kuukauden ankaraa valmennusta ulkomaista palvelusta varten. Ne olivat kauan muistettavia päiviä.
Koska olin kuluttanut varhaiset poikavuoteni Lontoon köyhälistökortteleissa aikana, jolloin hevoset vetivät raitiovaunuja eikä koulutus ollut niin edistynyttä kuin nykyään, niin olin huolissani menestyksellisen selviytymiseni suhteen Gileadista. Mutta minä selviydyin ansioituneesti, varustettuna täyttämään kiihkeän haluni lähetyspalvelukseen luottamalla Jehovaan, tekemällä ankarasti työtä, ottamalla huomioon presidentin neuvon (”älkää olko huolissanne, vaan tehkää työtä”), minkä hän antoi kahdeksannen kurssin avajaisissa, sekä Gileadin opettajien ja veljien suurella avulla. Kurssin aikana heräsi kysymys: ”Koska meillä on lippu ainoastaan yhteen suuntaan, niin mihinkähän me menemme täältä?” Tähän kysymykseen vastattiin täysin lopettajaispäivänä. Minut määrättiin ulkomaille erään australialaisen veljen kanssa, Fidjisaarille. Ennen Fidjisaarille menoamme meillä oli etu viettää muutamia päiviä Brooklynin päämajassa ja painossa oppiaksemme menettelytapoja jne.
Lähdimme lopulta Yhdysvaltojen rannikolta uuteen kotimaahamme vieden mukanamme monet onnelliset muistot toveruudestamme ja suurenmoisista päivistä, mitkä vietimme innokkaitten ja anteliaitten amerikkalaisten veljiemme parissa. Me saavuimme nelitoistapäiväisen merimatkan jälkeen Fidjisaarille huhtikuussa 1947, kahdeksan viikkoa lopettajaispäivän jälkeen ja miltei päivälleen kuusi vuotta siitä, kun vertauskuvasin antaumukseni Jehovan palvelukseen.
Fidjisaaret sijaitsevat maantieteellisesti tropiikissa, joten ilma voi tulla hyvin kuumaksi toisinaan, varsinkin kosteana rajumyrskykautena marraskuusta huhtikuuhun. Me saavuimme kosteaan ja kuumaan aikaan – sattumalta päivää ennen muiston viettoa. Ryhdyimme järjestelyihin ja pidimme kokouksen Suvan, pääkaupungin, Valtakunnansalissa. Tämä kokous tarjosi meille tilaisuuden nähdä uudet veljemme ja sisaremme, joiden kanssa meidän tuli työskennellä ja palvella. Neljä päivää myöhemmin aloitimme täydellä vauhdilla työn talosta taloon. Joka kuussa levitettiin laatikollisittain kirjoja ja kirjasia sekä paljon lehtiä ja saimme myöskin tilauksia.
Sitten tuli ensimmäinen koetukseni, kuuma ilmasto, sillä minä olen pitänyt aina kuivasta kylmästä ilmasta. Tämä selviää parhaiten, kun kerron Gileadin lopettajaispäivän jälkeen, kuusi viikkoa ennen Fidjisaarille saapumistamme, saamani kokemuksen, jolloin sukelsin Gileadin lammikon jääkylmään veteen, kun veljet ottivat jäitä varastoon. Syy tähän oli halu osoittaa ja todistaa muutamille amerikkalaisille veljille, että minä voin kestää heidän talvisäänsä, vastaukseksi heidän ystävälliseen kiusoitteluunsa. Ensimmäisen vuoden palvelus Fidjisaarilla oli kuitenkin mitä mieluisinta ja kiinnostavinta, kun saimme työskennellä ja elää niin sekalaisen väestön keskuudessa, mihin kuului fidjiläisiä, intialaisia, kiinalaisia, eurooppalaisia, euraasialaisia ja ihmisiä Samoasta ja muilta Tyynen meren saarilta. Mutta toinen vuosi tuli jonkinlaisena haasteena, sillä nyt alkoivat uudet ympäristöt, ihmisten tavat ja niin edelleen tulla arkipäiväisiksi, ja pieni ”koti-ikäväkin” kaivoi, viileämmän ilmaston kaipuu. Hallitus tuli siihen aikaan epäystävälliseksi asettamalla rajoituksia Seuran kirjallisuuden tuonnille sekä ryhtymällä muihin kiusallisiin toimenpiteisiin. Tämä kestävyyskoe tuli ankarammaksi, kun minun toverini lähti Fidjiltä palatakseen aikaisempaan kotimaahansa, Australiaan, heikon terveyden ja avioliiton takia. Lisäksi minä sain sairauden, mikä tunnetaan ”itsesäälinä”.
Voin onnellisena raportoida, että olin voittanut tämän näennäisesti suuren koetuksen tai vaikeuksien yhdistelmän kolmannen vuoden (1950) lopussa. Miten? Turvaamalla lujasti Jehovaan ja hänen mahtavaan teokraattiseen järjestöönsä, pysymällä ahkerana Hänen palveluksessaan ja päättämällä pysyä asemassani ”oikealaatuisena soturina”. Tähän liittyi päämajasta ja Australian haaratoimistosta samoin kuin veljiltä meren takaakin tullut rohkaisu. Minä olen tosiaan maistanut Jehovan hyvyyttä kaikkina näinä kahdeksana lähetyspalvelusvuotena.
Kuinka suuren ilon olenkaan saanut pysymällä Jumalan minulle antamassa tehtävässä! Onnen nähdessäni työni hedelmät, mitkä Jehova on antanut – ihmisten, jotka olen tavannut noina ”koettelevina” vuosina, pyhittävän elämänsä Jehovalle, sitten vertauskuvaavan sen vesikasteella ja saadessani edelleen valmentaa heitä tässä onnellisessa palveluksessa! Jotkut ovat palvelijan asemassa Suvan seurakunnassa, ja muutamat ovat ryhtyneet säännölliseen ja loma-ajan tienraivauspalvelukseen. Minun oli jatkettava yksin lähetystyöntekijänä, koska hallitus ei ole sallinut toisten Vartiotornin lähetystyöntekijöitten saapua auttamaan meitä, mutta paikalliset veljet ovat noudattaneet hyvin kutsua auttamaan tienraivaajina. Kolme nuorta seurakunnan julistajaa, euraasialaista, yksi veli ja kaksi sisarta, liittyi onnellisiin riveihin Jehovan kokoajan palvelijoina. Niin on uuden maailman yhteiskunnan kasvu ollut vuosi vuodelta lukumääräisesti nähtävissä. Meillä oli v. 1955 yli viidenkymmenen hengen vahvuinen seurakunta, mikä merkitsi 500 prosentin lisäystä vuoteen 1947, jolloin saavuin Fidjisaarille.
Aloin kohta jälkeenpäin työskennellä eristetyllä alueella pääsaarella, jonka nimi on Viti Levu (Fidji Suuri), intialaisten sokeriruo’on viljelijöitten ja fidjiläisten keskuudessa johtaen keskimäärin kahtakymmentä kolmea Raamatun kotitutkistelua viikossa. Nuo ihmiset tulevat onnellisiksi, kun saavat vastaukseni heidän kysymykseensä, palaanko minä Englantiin – että minulla ei ole lainkaan halua lähteä Fidjiltä, sillä minulla ei ole parempaa paikkaa maan päällä. Minäkin tulen onnelliseksi, kun saan kuulla sellaisia huomautuksia, jollaisen eräs tummaihoinen fidjiläinen antoi niille, jotka pilkkaavat häntä hänen kiinnostuksensa tähden Jehovan todistajia kohtaan: ”Hänellä saattaa olla valkoinen nahka, mutta, pojat, hän on saanut ’mustan’ sydämen!” Tämä koskee kaikkia ”valkoisia” todistajia.
Kun kirjoitan tätä, niin toverini on Gilead-koulussa, ja minä odotan saavani olla vuoden 1958 Yankee Stadiumin konventissa nähdäkseni hänen saavan päästötodistuksen. Hän on ensimmäinen fidjiläinen Gileadin kurssin suorittanut koko koulun historiassa. Sillä välin jatkan lähetystyötäni ja seurakunnanpalvelijana olemista Lautokassa. Täällä lähetystyössä viettämäni vuodet ovat totisesti olleet onnelliset ja runsaasti siunatut. Työ kasvaa nopeasti nyt, ja me toivomme, että jotkut veljet, jotka ovat halukkaita palvelemaan siellä, missä tarve on suuri, voivat liittyä meihin täällä.
Uskon lujasti, että kun omaksun 1. Timoteuksen kirjeen 4:16:nnessa olevan Raamatun neuvon pysyä tehtävässäni, niin lasken ”hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle”, niin, Harmagedonin jälkeisille palvelusmääräyksille Jehovan uudessa maailmassa.