Isänmaallisuus ja uskonnonvapaus
KANSALLISEN kriisin ja kansainvälisen jännityksen aikoina hallitukset ryhtyvät toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on saada väestön kannatus. Isänmaallisia menoja vaaditaan yleisissä kouluissa ja kansallishymniä soitetaan usein. Kuitenkin juuri sellaisina aikoina, joina kansat ovat valmiit taistelemaan vapautensa säilyttämiseksi, ne ovat valmiimpia polkemaan omien rajojensa sisällä jalkoihinsa ne vapaudet, joita ne yrittävät varjella. Se on vaarallista aikaa. ”Yksi syy siihen, miksi meidän aikamme on vaarallinen”, kuten historioitsija Arnold Toynbee osoittaa, ”on, että meitä kaikkia on opetettu palvomaan kansaamme, lippuamme, omaa mennyttä historiaamme.”
Jokaista, joka ei liity ilmaisemaan tällaista kunnioitusta kansaa kohtaan, katsotaan hänen perusteluistaan huolimatta epäillen. Isänmaalliset saattavat tuomita hänen käyttäytymisensä halveksinnaksi, jopa vaaralliseksi valtion menestykselle. Tällainen oli varhaiskristittyjen kohtalo. Kaukana siitä, että he olisivat olleet uhka valtiolle, he olivat silmiinpistävän lainkuuliaisia. He eivät voineet kuitenkaan omantuntonsa perusteella osallistua Rooman valtakunnan isänmaallisiin menoihin. Selittäen asiaa The Book of Culture (Kulttuurin kirja) sanoo: ”Mutta uskossaan lujat kristityt eivät tehneet sellaista kuuliaisuusvalaa. Ja koska he eivät vannoneet uskollisuutta sille, minkä me nyt katsoisimme vastaavan lippua, niin heitä pidettiin poliittisesti vaarallisina.”
Jehovan todistajain asema on nyt sama kuin varhaiskristittyjen. Maan viranomaiset antavat heistäkin hyvän todistuksen, koska he elävät puhtaasti ja tottelevat lakeja. Mutta he eivät osallistu isänmaallisiin menoihin. Tästä syystä jotkut puhuvat heistä pahaa ja nostattavat vastustusta heitä kohtaan, niin kuin roomalaiset tekivät varhaiskristityille. Toiset, jotka ovat taipuvaisia ottamaan suvaitsevamman kannan asiassa, ihmettelevät kuitenkin, miksi Jehovan todistajat ottavat sellaisen asenteen. Mitä voisi sittenkään olla kansallislipun tervehtimistä vastaan?
LIPUNTERVEHTIMINEN
Tunne voi helposti pyyhkäistä mukaansa, mutta Jehovan todistajat etsivät Raamatusta opastusta. Raamattu tekee selväksi, että voidakseen miellyttää Jumalaa on ’paettava epäjumalanpalvelusta’. (1. Kor. 10:14) On myös hyvin tunnettua, että toinen kymmenistä käskyistä sanoo: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas [yksinomaista antaumusta vaativa, Um] Jumala.” (2. Moos. 20:4, 5) Kansojen tunnuksissa on kumminkin tällaisia kuvia, ja niitä pidetään pyhinä, mikä merkitsee sitä, että niiden tervehtimisellä on uskonnollinen merkitys. Kuten Arnold Toynbee osoittaa, lipulle osoitetaan palvontaa, ja tukien tätä Virginian kuvernööri Yhdysvalloissa selitti vähän aikaa sitten: ”Minä en ainoastaan kunnioita, vaan minä palvon maani lippua.” Näiden tosiasioiden valossa voidaan nähdä, että Jehovan todistajat eivät kieltäydy tervehtimästä lippua sen halveksumisen tähden, vaan tottelevaisuudesta Jehova Jumalaa kohtaan.
Mutta joku voi panna vastaan: Miten te voitte sanoa lipun olevan tuon Raamatun kiellon alainen, kun Raamattu itse osoittaa, että israelilaisillakin oli lippuja, joiden ympärille heidän kolmisukukuntaiset osastonsa kokoontuivat ollessaan autiomaassa? (4. Moos. 2:2) McClintockin ja Strongin Cyclopædian selitys on tässä kohden kiinnostava. Tarkasteltuaan käytettyjä heprealaisia sanoja se selittää: ”Kumpikaan niistä ei ilmaise kuitenkaan sitä ajatusta, minkä ’standaari’ tuo mieleemme, nimittäin lipun.” Eikä niitä pidetty pyhinä eikä niiden käytön yhteydessä suoritettu mitään menoja. Ne olivat vain käytännöllisesti merkkeinä, mitkä osoittivat kansalle, mihin piti kokoontua.
KANSALLISHYMNIT
Seisominen kansallishymniä soitettaessa on merkitykseltään samaa kuin lipuntervehtiminen. Onhan lippu sitä paitsi usein nähtävissä, kun hymniä soitetaan, niin että Jehovan todistajain osallistuminen toiseen menoon olisi verrattavissa toiseen.
Raamattu kertoo tässä yhteydessä tapauksen, mikä on hyvin sopiva. Danielin kolmas luku mainitsee, että kuningas Nebukadnessar pystytti muinaisessa Babyloniassa kuvapatsaan, valtion vertauskuvan, ja käski kansaa palvomaan sitä soitettaessa tiettyä musiikkia. Se oli toden teolla isänmaallinen toimitus, ja osallistumista siihen pidettiin kuuliaisuuden osoituksena. Sadrak, Meesak ja Abednego, kolme Jumalan uskollista heprealaista palvelijaa, kieltäytyi osallistumasta, ei tottelemattomuudesta valtiota kohtaan, vaan koska he varasivat palvontansa Jehova Jumalalle, joka vaatii yksinomaista antaumusta. Kun viranomaiset ryhtyivät rankaisemaan heitä, niin Jehova osoitti kiistattomasti hyväksyneensä palvelijoittensa menettelyn vapauttamalla heidät kärventymättöminä tulipätsistä.
Kansallishymnit ovat usein ainakin osittain rukoushymnejä, mitkä on sävelletty. Niissä ilmaistaan anomus tai ylistys Jumalalle. Niinpä kerrottiin New York Timesissa 30.8.1962, kun Yhdysvaltain korkein oikeus oli säätänyt, että kouluviranomaiset eivät voi laatia rukousta ja panna oppilaita toistamaan sitä heidän koulutoimiinsa kuuluvana, asianomainen koulun johtokunta halusi ottaa osan kansallishymnistä viralliseksi koulun rukoukseksi.
Koska kansallishymniin sisältyy rukousasia, niin se, mitä Raamattu sanoo tästä asiasta, on myös tärkeätä. On tosin paljon uskonnollisia johtajia, jotka rukoilevat säännöllisesti kirkoissaan maailman eri laitosten puolesta ja jotka eivät sen tähden näe mitään väärää isänmaallisessa hymnissä, joka ilmaisee samanlaisia tunteita. Mutta ne, joita Jumalan sana hallitsee, eivät voi rukoilla sellaisen järjestelmän pysyvyyden puolesta, minkä Raamattu osoittaa olevan ristiriidassa Jumalan kanssa ja siitä syystä joutuvan tuhoutumaan. (Jaak. 4:4; 1. Joh. 2:17) He muistavat Jumalan käskyn, minkä hän antoi profeetalleen Jeremialle, joka asui sellaisen kansan keskuudessa, joka sanoi palvelevansa Jumalaa, mutta jonka yhteiskunta oli täynnä varastamista, murhaamista, aviorikosta, väärin vannomista ja epäjumalanpalvelusta: ”Älä rukoile tämän kansan puolesta, älä kohota heidän puolestaan huutoa ja rukousta äläkä niillä minua ahdista; sillä en minä sinua kuule.” (Jer. 7:9, 16; 11:14; 14:11) Tilanne ei ole nykyään erilainen kuin se, mikä oli vallalla Jeremian aikana, ja kristityt ottavat viisaasti vaarin rukousta tällaisissa olosuhteissa koskevasta Jumalan nimenomaisesta käskystä. He tuntevat myös Jeesuksen Kristuksen antaman ennakkoesimerkin, kun hän sanoi: ”En minä maailman edestä rukoile.” (Joh. 17:9) Jehovan todistajat eivät kieltäydy sen tähden omavanhurskauden takia, vaan Kristuksen esimerkkiä noudattaakseen ja tottelevaisuudesta Jumalaa kohtaan ilmaisemasta osallistuvansa tällaisten tilaisuuksien tunteisiin seisomalla, kun kansallishymniä soitetaan.
Kaikki kansallishymnit eivät tosin sisällä Jumalalle esitettyjä anomuksia. Jotkut ovat sotalauluja, mitkä ylistävät maata ja kertovat kansan taistelusta riippumattomuuden puolesta tai sodista, mitkä on käyty sen yliherruuden säilyttämiseksi. Mutta se ei muuta tilannetta Jehovan todistajiin nähden. He eivät voi ylistää minkään kansan sotia. He ovat sen henkeytetyn raamatunkohdan johtamia, missä sanotaan: ”Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi: sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset.” (2. Kor. 10:3, 4) He alistuvat Jumalan näkökantaan, mikä vaatii hänen kansaansa elämään rauhassa. Jesajan 2:4:nnessähän on ennustettu: Jumala ”tuomitsee pakanakansojen kesken, säätää oikeutta monille kansoille. Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; . . . eivätkä he enää opettele sotimaan.” Kaikki tämä tähdentää sitä, että koska Jehovan todistajat ovat kristittyjä, niin he eivät kuulu tähän maailmaan.
Tämä on niin kuin Jeesus sanoi pitävänkin olla. Hän selitti seuraajistaan: ”He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.” (Joh. 17:14) Mutta kun he yrittävät elää tämän kristillisen ohjeen mukaan, niin se ei ole suinkaan syy, minkä vuoksi heiltä pitäisi riistää heidän uskonnonvapautensa.
PALVONTAVAPAUS
On muistettava, että lipuntervehtiminen tai asennossa seisominen kansallishymniä soitettaessa ei itsessään todista uskollisuutta kansaa kohtaan. Ne, jotka yrittävät kumota valtion hallituksen, ovat usein ensimmäisinä naamioimassa pyrkimyksiään näyttelemällä isänmaallisuutta. Mutta Jehovan todistajat eivät sekaannu mihinkään tällaisiin salaisiin toimintoihin. He ovat vilpittömiä, avomielisiä ja rehellisiä. Heidän asenteensa on yksinomaan uskonnollinen.
Jehovan todistajat eivät sekaannu minkään kansan ohjelmaan isänmaallisuuden sytyttämiseksi. He eivät kiistä toisten oikeutta osallistua tällaisiin menoihin, jos he niin haluavat. He eivät ano, että isänmaalliset menot poistettaisiin kouluista. He etsivät vain vapautta palvoa Jumalaa hätyyttämättä, koska laki sen säätää.
Sen sijaan että viranomaiset edistäisivät valtion etuja yrittäessään pakottaa Jehovan todistajia rikkomaan uskonnollisia periaatteitaan vastaan osallistumalla isänmaallisiin menoihin, nämä viranomaiset ovat häpeäksi maalleen. Kuten Coloradon korkein oikeus hyvin osoitti vuonna 1944, jos jotakuta yritetään pakottaa rikkomaan omantuntonsa vakaumusta vastaan, niin se ei herätä kunnioitusta pakottavaa auktoriteettia kohtaan eikä uskollisuutta sille kansalle, jota hän edustaa, vaan aikaansaa päinvastaisen vaikutuksen. (Zavilla Massea vastaan) Ne, jotka yrittävät tällä tavalla riistää toisilta uskonnonvapauden, osoittavat, että heiltä itseltään puuttuu kunnioitus niitä maan lakeja kohtaan, jotka tätä vapautta ylläpitävät.
Uskonnonvapauden ylläpitäminen ei ole näin ollen selvästi ainoastaan Jehovan todistajain, vaan myös valtion etujen mukaista – silloinkin kun isänmaallisuus on kysymyksessä.