Ohi maalin
MONET ihmiset nykyisessä yhteiskunnassa pitävät uskoa syntiin vanhanaikaisena ja tietoisuutta siitä pahana henkiselle terveydelle. Tämä katsantokanta on omiaan poistamaan moraalisen hillikkeen, mistä on seurauksena, että yleinen moraali rappeutuu. Selittäen, miten Freudin psykologia on edistänyt tätä rappeuttavaa katsantokantaa, psykologi O. Hobart Mowrer, Amerikan psykologisen seuran entinen puheenjohtaja, lausui:
”Me psykologit olemme nyt puoli vuosisataa seuranneet hyvin läheisesti Freudin oppia, että . . . potilas on ollut itse asiassa liian hyvä, että hänellä on itsessään haluja, erityisesti himon ja vihamielisyyden haluja, joita hän on tarpeettomasti ehkäissyt. Ja terveys, me sanomme hänelle, on näiden halujen ilmaisemisessa.” Yrittämällä hävittää synnin tietoisuuden psykologit ovat tri Mowrerin mukaan poistaneet myös moraalisen hillikkeen sillä seurauksella, että persoonallisuuden häiriöt ovat levinneet yhä laajemmalle ja aiheuttaneet yhä enemmän hämmennystä.
Maailman viisaitten kielloista huolimatta synti on todellisuus, mitä ei voida kevyesti tehdä tyhjäksi. Siihen sisältyy paljon enemmän kuin moraalilakien rikkominen. Se tuhoaa ihmisen suhteen Luojaansa, koska synti koskee Jumalan lakien rikkomista. Sitä merkitsevä kreikkalainen sana on hamartía, mikä sisältää harhaan osumista, tavoitteensa saavuttamattomuutta tai jonkin tekemisen laiminlyömistä tarkoittavan ajatuksen. Syntiä vastaavassa heprealaisessa sanassa on samanlainen ajatus. Jehova Jumala on asettanut luomuksilleen vanhurskauden mittapuun täydellisyyden maaliksi. Sitä, ettei osu tähän maaliin eli ei tavoita sitä, kutsutaan synniksi. Se voi olla kahdenlainen: perisynti ja meidän henkilökohtaisesti tekemämme synti.
Perisynti on syynä siihen epätäydelliseen tapaan, millä ruumiimme toimii, sekä kuolemaan, mikä kohtaa itsestään jokaista. Puhuessaan siitä Jumalan sana sanoo: ”Niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” (Room. 5:12) Yksi mies Aadam oli kaikkien ihmisten esi-isä. Koska hän tahallaan ohitti Jumalalle osoitettavan täydellisen tottelevaisuuden maalin, niin hän teki syntiä ja saattoi itsensä epätäydelliseen tilaan. Koska hänen lapsensa syntyivät siinä tilassa, niin he perivät hänen synnistä johtuneen epätäydellisyytensä. Näin ollen eivät ketkään hänen jälkeläisensä ole syntyneet vailla synnin vaikutuksia.
Toinen synnin laji on meidän henkilökohtaiset epäonnistumisemme Jumalan asettaman maalin, hänen vanhurskauden mittapuunsa tavoittamisessa. Koska olemme epätäydellisiä, emme kykene osumaan maaliin, mutta voimme tähdätä siihen ja yrittää päästä niin lähelle sitä kuin mahdollista tottelemalla Jumalan lakeja. Tällaiset ponnistelut osoittavat vanhurskaudenrakkautemme. Kun meillä on vilpitön halu tehdä niin kuin on oikein Jehovan silmissä, niin me tunnemme piston sydämessämme rikkoessamme joitakin hänen lakejaan. Me kadumme tekemäämme, rukoilemme hartaasti anteeksiantoa emmekä toista sitä syntiä. Jumala peittää syntimme Kristuksen lunastusuhrilla eikä pidä sitä meitä vastaan. Katuvan asenteemme takia hän antaa meille anteeksi.
Mutta Jehovan anteeksianto ei ulotu kuitenkaan henkilöön, joka tekee synnistä säännöllisen osan elämästään ja joka siten harjoittaa sitä. Sellaisella henkilöllä ei ole taipumusta eli halua pyrkiä Jumalan asettamaan maaliin. Hän rikkoo tahallaan Jumalan lakeja eikä ilmaise rakkautta vanhurskautta kohtaan eikä tunne omantunnontuskaa syntiensä johdosta. Hänen omatuntonsa paatuu ja tulee tunnottomaksi hänen Jumalan silmissä suorittamiensa vääryyksien suhteen. Raamattu sanoo tällaisesta laittomasta ihmisestä: ”Jokainen, joka harjoittaa syntiä, harjoittaa myös laittomuutta, ja niin synti on laittomuutta. Joka jatkuvasti syntiä tekee, on alkuisin Perkeleestä, koska Perkele on tehnyt syntiä alusta lähtien.” (1. Joh. 3:4, 8, Um) Syntisen tiensä alusta lähtien Perkeleenä tunnettu paha henki on rikkonut tahallaan Jumalan lakeja. Hän on ilmeisesti tukahduttanut kaikki syyllisyyden tunteet ja puolustaa toivottavana sitä, minkä Jumala selittää synniksi. Tahalliset syntiset ilmaisevat hänen asennettaan.
Jumalan ei voida odottaa antavan anteeksi sellaisen henkilön syntejä, joka kieltäytyy olemasta tietoinen synnistä eikä etsi hänen anteeksiantoaan. Synnin kieltäminen on pelkkää itsepetosta. Jos joku kieltäytyy tunnustamasta Jumalan lakeja, se ei tee niitä olemattomiksi; jos joku rikkoo niitä, se ei tee häntä syyttömäksi. Kuten maalliset tuomarit eivät pidä ihmistä syyttömänä siksi, että hän kieltäytyy tunnustamasta rikkomiaan lakeja, Jumalakaan ei pidä häntä viattomana, jos hän rikkoo Jumalan lakeja. On kirjoitettu. ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” – 1. Joh. 1:8, 9.
Anteeksianto suodaan ihmiselle, joka myöntää syntinsä ja katuvasti tunnustaa syntinsä Jumalalle pyytäen anteeksiantoa. Sellainen ihminen ilmaisee oikeaa suhtautumista Jumalan lakien tottelemista kohtaan. Koska hän ilmaisee oikeaa sydämentilaa, niin hänen syntinsä ei johda tyhjäksitekemiseen. Vaikka hän kuolisikin ”luonnollisen” kuoleman Aadamilta perimänsä synnin tähden, niin hänellä on ylösnousemustoivo. Mutta sitä ei voida sanoa ihmisestä, joka on laiton Jumalan lakeihin nähden ja joka suhtautuu Perkeleen tavoin syntiin. Koska hän ei tunne mitään syyllisyyttä Jumalan lakien rikkomisen johdosta, hän ei kadu eikä yritä etsiä anteeksiantoa. Synnin harjoittaminen on paaduttanut hänen omantuntonsa, niin että hän on kovettunut pahantekemisessä. Jumala ei säilytä sellaisen ihmisen muistoa. ”Vanhurskaan muistoa siunataan, mutta jumalattomien nimi lahoaa.” – Sananl. 10:7.
Olkoonpa se, mikä murtaa moraalisen hillikkeen, sitten Freudin psykologia tai jokin muu rappeuttava ajatustapa, niin sen noudattaminen merkitsee vakavaa vaaraa. Se on synnin ja kuoleman tie, ei elämän tie. ”Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” – Gal. 6:7.