Lukijain kysymyksiä
● Moffattin käännös sanoo 2. Tessalonikalaisille 3:6:ssa: ”eikä sen säännön mukaan, jonka saitte meiltä”. Muut käännökset käyttävät sanoja ”ohje”, ”käsky”, ”opetus” ja ”neuvo”. Miksi Uuden maailman käännös pitää parempana sanaa ”perinne” tässä kohdassa samoin kuin 2. Tessalonikalaisille 2:15:ssäkin?
Uuden maailman käännös pyrkii yhtenäisyyteen käännöksissään. Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten Uuden maailman käännöksen esipuheessa esitetyn periaatteen mukaan se käyttää mikäli mahdollista ainoastaan yhtä suomalaista sanaa vastaamaan kutakin alkuperäistä kreikkalaista sanaa. Kysymyksessä oleva kreikkalainen sana on tässä parádosis, mikä sisältää ajatuksen ohjeen siirtämisestä. Se on sama sana, mitä on käytetty Matteuksen 15:6:ssa, missä Jeesus kertoi uskonnollisille vastustajilleen, että he tekivät Jumalan sanan tyhjäksi perinteellään. Vaikka sanaa ”perinne” käytetäänkin usein vastakohtana Raamatun totuudelle, joka jätettiin jälkimaailmalle kirjoitetussa muodossa, niin se ei rajoitu sellaisiin ohjeisiin. Sanan käyttäminen tässä sekä 2. Tessalonikalaisille 2:15:ssä osoittaa, että on olemassa apostolien välittämää pätevää perinnettä, joka kirjoitettiin muistiin henkeytyksestä. Se on tietysti erilaista kuin se henkeyttämätön perinne, joka tekee Jumalan sanan tyhjäksi.
Kääntäessään parádosis-sanan ”perinteeksi” 2. Tessalonikalaisille 2:15:ssä ja 3:6:ssa Uuden maailman käännös on pysynyt uskollisena periaatteelleen. Se ei salli sen huonon kaiun, jonka vilpittömät ja valistuneet Raamatun tutkijat yleensä liittävät sanaan ”perinne”, panna sitä käyttämään jotain muuta sanaa tässä ja muissa tämänkaltaisissa kohdissa, kuten muut suomenkieliset käännökset ovat tehneet käyttäessään sanaa ”opetus” molemmissa jakeissa, mutta muualla yleensä sanaa ”perimätieto”. Monet muut käännökset sen sijaan, kuten esim. Revised Standard Version (Tarkistettu standardikäännös) ja American Standard Version (Amerikkalainen standardikäännös), käyttävät näissä jakeissa sanaa ”perinne”.
● Tulisiko aviomies epäpäteväksi vastuuasemiin seurakunnassa, jos hän hyväksyisi (itsensä tai vaimonsa) steriloimisen?
Raamattu osoittaa selvästi Jumalan antavan suuren arvon suvunjatkamiskyvylle, jonka hän on lahjoittanut ihmisille. (1. Moos. 1:28; 9:1) ”Kohdun hedelmää” pidettiin antina ja ”Herran lahjana”. (Ps. 127:3) Mies, jonka sukupuolielimet olivat vakavasti vahingoittuneet, katsottiin lakiliiton alaisuudessa epäpäteväksi ’pääsemään Herran seurakuntaan’. Se, että tämän jakeen tekstiyhteys asettaa kiellot eräisiin rotuihin kuuluvien ’pääsylle Herran seurakuntaan’, näyttää osoittavan, että tämä säädös koski niitä muukalaisten joukossa olleita vammaisia miehiä, jotka ryhtyivät palvomaan Jehovaa. (5. Moos. 23:1–8) Ei sanota, oliko sukupuolielinten vahingoittaminen tarkoituksellista vai tapaturma. Lisäksi ilmaisee Jumalan arvostavan suuresti suvunjatkamiskykyä se, että kun nainen yritti auttaa miestään tappelussa tarttumalla miestä vastustavan sukupuolielimiin, niin Laki määräsi naisen käden katkaistavaksi. (5. Moos. 25:11, 12) Lakiliitto ei tietenkään sido kristittyjä. He ovat kuitenkin kiinnostuneita niistä periaatteista, jotka siihen sisältyvät.
Tästä voimme päätellä, että ainoa Jumalan tarkoituksen mukainen menettelytapa olisi ihmisten avioituminen ja mahdollisimman monien lasten synnyttäminen. Mutta Raamattu sallii silti henkilökohtaiset ratkaisut lisääntymiskykyä koskevissa asioissa. Jollei näitä olisi, niin merkitsisi tämän kyvyn suoman lahjan halveksimista, jos joku kristitty kieltäytyisi avioitumasta ja tuottamasta lapsia. Kuitenkin Kristus Jeesus, joka itsekään ei mennyt avioliittoon, sanoi: ”On eunukkeja, jotka ovat syntyneet sellaisina äitinsä kohdusta, ja on eunukkeja, jotka ihmiset ovat tehneet eunukeiksi, ja on eunukkeja, jotka ovat tehneet itsestään eunukkeja taivasten valtakunnan vuoksi. Se, joka voi tehdä sille tilaa, tehköön sille tilaa.” Ne, jotka ovat tehneet itsestään ”eunukkeja taivasten valtakunnan vuoksi” ovat tehneet siten pysymällä naimattomina. (Matt. 19:10–12) Siten menetellessään he eivät ole osoittaneet halveksivansa Jumalan järjestelyä suvun jatkamiseksi. Apostoli Paavali osoitti myös Jeesuksen tavoin, että naimattomuudella voi olla etunsa. – 1. Kor. 7:25–38.
Mutta ei Jeesus eivätkä hänen apostolinsa samalla vaatineet avioituneitten kristittyjen lapsettomuutta. Se, mitä Jeesus sanoi Matteuksen 24:19:ssä, oli vain profeetallinen toteamus – eikä vaatinut ensimmäisen vuosisadan kristittyjä välttämään lasten saamista, vaan oli heitä varten, jottei heidän pakenemisensa viivästyisi tuomitusta kaupungista, kun tunnusmerkki sen tuhosta oli nähtävissä. Paljon lähempänä tuon tuhon aikaa apostoli Paavali kehotti vielä, että intohimoiset ”nuoremmat lesket menevät naimisiin, synnyttävä lapsia”. – 1. Tim. 5:11–14.
Näiden raamatunkohtien mukaan pitäisi olla ilmi selvää, että lasten synnyttämisellä on Jumalan hyväksymys. Olisi sen tähden väärin alistua sterilointiin tai hyväksyä vaimonsa sterilointi vain siksi, että ei arvosta Jumalan antamaa lisääntymiskyvyn lahjaa. Mutta entä tilanteessa, jossa jonkun vaimo on synnyttänyt lapsia, mutta hänen on täytynyt alistua kirurgisiin toimenpiteisiin, kuten keisarileikkaukseen, jotta se olisi voinut tapahtua? Hänellä on saattanut olla jopa kolmekin sellaista leikkausta, ja hänen lääkärinsä saattaa varoittaa häntä, että seuraava raskaus voisi saattaa hänet kohdun repeämän vakavaan vaaraan, joka on yleensä kohtalokas sekä äidille että sikiölle. Ilmaisisiko sterilointi tällaisessa tapauksessa välttämättä Jumalan antaman suvunjatkamislahjan halveksintaa?
Näyttää ilmeiseltä, etteivät he ole osoittaneet suhtautuvansa kevyesti lisääntymiskykyynsä, kun heillä on jo lapsia. He voivat pitää sterilointia viisaana menettelynä jo synnytettyjen lasten äidin elämän suojelemiseksi. He saattavat pitää sitä ’viimeisen keinona’. Tehdessään ratkaisunsa he saattavat näin ollen ajatella, että on kysymys lisääntymiskykyä koskevan Jumalan järjestelyn kunnioittamisen tasapainottamisesta itse elämän lahjan kunnioittamisen suhteen, tässä tapauksessa vaarassa olevan äidin elämän suhteen. Tästä ja muista lisäsyistä näyttää siltä, että tällainen päätös on riippuvainen kysymyksessä olevien henkilökohtaisesta omastatunnosta.
Voidaan esittää vastaväite, että tällaisessakin tilanteessa sterilointiin suostuminen osoittaisi asianomaisilta puuttuvan uskoa. Eihän lääkärin varoituksen tarvitse välttämättä osoittautua oikeaksi; miksei siis odottaa ja katsoa mitä tapahtuu? Mutta samaa järkeilyä voitaisiin kuitenkin käyttää niistäkin naisista, jotka alistuvat kohdunpoistoleikkaukseen, joka kohdun poistamisen takia hävittää varmasti suvunjatkamiskyvyn. Kohdunpoistoleikkauksia suoritetaan usein, vaikkei naista uhkaakaan välittömästi kuolema. Paitsi alkuasteella olevaa syöpää saattaa olla suuria sidekudoskasvaimia (fibroomia), jotka aiheuttavat suurta kipua tai paljon verenvuotoa. Hyvänlaatuiset kasvaimet voivat muuttua pahanlaatuisiksi. Koska kohtalokkaan sairauden uhka, minkä nämä seikat muodostavat, on vain mahdollinen, niin vaatisiko arvostus suvunjatkamiskykyä kohtaan naista odottamaan, kunnes suuret verenvuodot todella alkaisivat, ennen kuin alistuisi kohdunpoistoleikkaukseen ja suvunjatkamiskyvyn menetykseen? Tosin naisella, joka on saanut useita lapsia keisarileikkauksen avulla, ei ehkä ole suuria sidekudoskasvaimia eikä pahanlaatuisia kasvaimia, mutta silti ei juuri voida sanoa hänen kohtunsa olevan ”terve”, koska se on täytynyt avata leikkauksella useamman kerran. Kristitty, jonka omatunto sallii steriloinnin, saattaa pitää kohtunsa tilaa uhkana, joka on mahdollisesti yhtä vaarallinen kuin nämä muut kuvaillut sairaustilat.
Jotkut voivat pitää sterilointia ruumiin harkittuna ”silpomisena”. Mutta jokaisella suurehkolla leikkauksella on ’silpova’ vaikutus ruumiiseen; keisarileikkauksella ja kohdunpoistoleikkauksella on se ilmeisesti. Kun kuitenkin on kysymys terveyden ja elämän säilyttämisestä, niin kristitty voi tuntea voivansa puhtaalla omallatunnolla alistua suurehkoon leikkaukseen. Jälleen on punnittava eri tekijöitä; toisaalta on annettava asiaankuuluva merkitys ruumiinsa ja Jumalan siihen panemien ominaisuuksien arvostamiselle ja samalla annettava yhtä suuri merkitys terveydelle ja itse elämän varjelemiselle. Tässä on lisäsyy, miksi sterilointia koskeva ratkaisu sellaisissa olosuhteissa on jätettävä asianomaisten omantunnon asiaksi.
On tunnettu tosiasia, että ainoastaan täydellinen pidättyvyys sukupuolisuhteista antaa varman takeen raskauden välttämisestä. Mutta tällainen täydellinen pidättyvyys ei ole sopusoinnussa sen apostolin neuvon kanssa, jonka 1. Korinttolaisille 7:3–5 esittää, ja jos sitä harjoitettaisiin, se saattaisi johtaa siihen, että jommassakummassa aviopuolisossa heräisi kiusaus tehdä aviorikos. Kristityt, jotka omantunnon tähden haluavat välttää sterilointia, voivat turvautua mieluummin itsehillintään tai ehkäisymenetelmiin välttääkseen mahdollisesti kohtalokkaan raskauden ja ottaa sitten siihen sisältyvän riskin. Voivatko sellaiset kuitenkaan tuomita oikeutetusti niitä, joiden omatunto saattaa sallia steriloinnin uhanalaisen elämän suojelemiskeinoksi? Kummassakin tapauksessa henkilöt tavoittelevat samaa päämäärää: suvunjatkamiskykynsä vaikutuksen ehkäisemistä, toisessa tapauksessa mekaanisin tai kemiallisin ehkäisykeinoin ja toisessa kirurgisin toimenpitein.
Mitä on sanottava miehestä, joka alistuu sterilointiin vaimonsa uhanalaisen tilan takia? Eihän hänen ruumiissaan ole heikentynyttä kohtaa. Mutta jos hänen omatuntonsa sallii steriloinnin, niin hän voi silti pitää parempana sitä, että hän kärsii leikkauksen mieluummin kuin antaa vaimonsa joutua lisäleikkaukseen. Hänen omatuntonsa voi sallia hänen tehdä näin tai voi olla sallimatta sitä.
Sitä, mitä tässä on esitetty, ei tule pitää minään kannustuksena sterilointiin yhtä vähän kuin me voimme kannustaa niitä aviopareja käyttämään ehkäisymenetelmiä, jotka yrittävät välttää lasten saamista. Vastuun kaikista mahdollisista seurauksista tai epäsuotuisista sivuvaikutuksista tänä aikana tai tulevaisuudessa täytyy langeta niille, jotka ratkaisun tekevät. Sterilointi, samoin kuin kohdunpoistoleikkaus, on vakava askel, koska ihmisen kyky kumota sen vaikutukset on tosiaan hyvin vähäinen.
Sellaisen miehen kelpoisuus vastuuasemaan seurakunnassa, joka hyväksyy steriloinnin vaimonsa uhanalaisen tilan vuoksi, on seikka, joka paikallisen vanhimmiston täytyy punnita Raamatun periaatteitten valossa. Osoittaako hänen elämänmallinsa kokonaisuudessaan hänen kunnioittavan syvästi Jumalan sanaa, vai väheksyykö hän sen neuvoja? Osoittautuuko hän tunnolliseksi ja vakavaksi ratkaisuissaan? Jos hänen vaikuttimensa steriloinnin hyväksymiseen johtuisi arvostuksen puutteesta Jumalan mittapuita kohtaan, niin tämä halveksiva asenne ilmenisi todennäköisesti myös muilla tavoilla. Jos hän toisaalta täyttää niitä koskevat raamatulliset vaatimukset, joilla on vastuuta seurakunnassa, niin kuin on esitetty 1. Timoteuksen kirjeen 3. luvussa ja Tiituksen 1. luvussa sekä muissa raamatunkohdissa, niin sen, että hänen omatuntonsa sallii kirurgisen steriloinnin elämää suojelevana toimenpiteenä, ei itsessään tarvitse tehdä häntä epäpäteväksi. On luonnollisesti otettava huomioon seurakunnan asenne. Jos asiasta kehittyisi niin laaja kiistakysymys, että se aiheuttaisi suurta häiriötä, niin se saattaisi rajoittaa vakavasti hänen kykyään palvella tehokkaasti. Näitä seikkoja punniten tulisi vanhinten sitten tehdä ratkaisunsa.