Lujana pappien, natsien ja kommunistien aiheuttamasta vainosta huolimatta
Kertonut Ernst Seliger
VAIMONI ja minä olemme viettäneet yhteensä yli 40 vuotta keskitysleireissä ja vankiloissa. Miksi? Se ei johtunut väärintekemisestä tai poliittisesta toiminnasta, vaan lujasta uskostamme Jumalaan.
Papit samoin kuin natsit ja kommunistitkin ovat vastustaneet osallistumistani Jumalan valtakunnasta saarnaamisen työhön. Olen kuitenkin vuosien kuluessa pitänyt lujasti kiinni halustani palvella uskollisesti Jumalaa.
NUORUUTENI
Jo nuorukaisena halusin tulla papiksi. Eräänä päivänä, kun mainitsin siitä äidilleni, hän vastasi: ”Siihen olemme liian köyhiä.” Se teki minut surulliseksi, mutta alistuin ajatukseen, ettei minusta voisi koskaan tulla pappia. Sen sijaan ryhtyisin rohdoskauppiaaksi.
Heti kun ensimmäinen maailmansota päättyi vuonna 1918, aloitin oppiajan eräässä rohdoskaupassa Sleesiassa Saksassa. Kestettäväkseni tulleiden vastoinkäymisten takia harkitsin usein elämäni päättämistä. Mutta muutama kuukausi sen jälkeen, kun oppiaikani oli päättynyt, eräs mainos kiinnitti huomiotani. Siinä oli ilmoitus raamatuntutkijoitten eli Jehovan todistajien järjestämästä kuultokuvia ja elokuvia sisältävän Luomisnäytöksen esityksestä.
Sanoin itselleni: ”Minähän juuri etsin ihmisiä, jotka tutkivat vilpittömästi Raamattua.” Luomisnäytös poisti verhon silmieni edestä. Aloin ymmärtää Jumalan tarkoitusta. Tilasin heti Raamatun tutkielmien seitsemän osaa, jotka Vartiotorni-seura oli julkaissut, ja noudatin kutsuja lähteä kuuntelemaan raamatullisia luentoja. Edistyttyäni Raamatun totuuden oppimisessa omistin elämäni Jumalalle ja minut kastettiin helmikuussa vuonna 1923. Olin vihdoinkin Jumalan palvelija!
PAPISTON PAINOSTUS
Samana vuonna eräs katolinen pappi alkoi aiheuttaa meille vaikeuksia. Hän ilmoitti pitävänsä puheen raamatuntutkijoita vastaan Gottesbergin kaupungissa. Protestanttisen työnantajani liikkeenjohtaja, joka oli katolilainen, oli päättänyt, että minun pitäisi lähteä sinne. Olin siihen aikaan vasta 18-vuotias ja keskustelin asiasta kristittyjen veljieni kanssa. Päätimme, että lähtisin sinne ja tekisin muistiinpanoja ja sanoisin jotakin Raamatun totuudesta, jos siihen olisi tilaisuutta.
Saavuttuani perille liikkeenjohtaja vei minut saliin, jossa oli noin 250 katolilaista. Hän vei minut ylös takana olevalle parvekkeelle. Myöhemmin sain tietää työnantajaltani, että johtaja ja hänen kumppaninsa suunnittelivat heittämistäni alas parvekkeelta. Mutta tietämättä heidän pahasta aikeestaan päätin mennä alas pääsaliin ja seisoa viimeisen rivin takana. Kello 20 pappi muiden kirkonmiesten kanssa saapui saliin. Kun hän puhui, tein muistiinpanoja, ja tämä ilmeisesti hermostutti häntä niin, että hänen täytyi pyyhkiä usein hikeä otsaltaan.
Tauon jälkeen pappi avasi kokouksen kysymysten tekemistä varten. Kukaan ei sanonut mitään. Rukoilin Jehovaa ja nostin sitten käteni. Mainitsin, että minut oli kutsuttu tulemaan ja ettei tarkoitukseni ollut häiritä. Mutta eräät raamatuntutkijoista sanotut asiat eivät olleet tosia. Noin kymmenen minuuttia jokainen kuunteli, kun selitin eräitä totuuksia Raamatun avulla.
Sitten yhtäkkiä joku takaapäin repäisi Raamatun ja muistiinpanoni kädestäni. Väkijoukko hyökkäsi kimppuuni ja raahasi minut takaovelle koko ajan lyöden ja potkien minua. Kaksi katolista poliisia yllytti väkijoukkoa heittämään minut alas kierreportaita. Pidin epätoivoisesti kiinni kaiteesta ja rukoilin Jehovalta apua. Lopulta joku salissa käski heidän päästää minut menemään ilman lisäahdistelua. Olin päättänyt pysyä lujana Jumalan totuuden puolella huolimatta kaikesta papiston aikaansaamasta painostuksesta saada minut lopettamaan.
KOKOAJANPALVELUS
Vuonna 1924 luovuin työstäni rohdoskaupassa ja ryhdyin kokoajanpalvelukseen saarnaamaan Jumalan sanaa Vartiotorni-seuran ohjauksessa. Kuinka onnellinen olinkaan!
Miten suurenmoisia kokemuksia sainkaan tässä saarnaamistyössä! Esimerkiksi eräässä kodissa nainen sanoi minulle: ”Nuori mies, haluan kertoa teille jotakin. Mieheni ja minä rukoilemme Jumalaa joka aamu ja joka ilta polvillamme. Mutta koska toivomme ymmärtävämme hänen tarkoituksiaan paremmin, pyysimme häntä eilen illalla lähettämään jonkun luoksemme ja tuomaan meille Raamattua selittävää kirjallisuutta. Olin varma, että Jumala kuulisi rukouksemme. Leivoin siksi tänä aamuna kakun odottaessani varmana Jumalan lähettämää sanansaattajaa. Kuten huomaatte, kahvikin on valmiina. Pitäkää siis ruokarukous ja ryhtykäämme yhdessä nauttimaan siitä. Mieheni varmaan hämmästyy tänä iltana, kun kerron hänelle.” Tämä nainen otti kaiken raamatullisen kirjallisuuden, mitä minulla oli.
LUJANA NATSIEN AIHEUTTAMASTA VAINOSTA HUOLIMATTA
Vuonna 1925 minut kutsuttiin työskentelemään Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Magdeburgiin. Solmittuani avioliiton vuonna 1931 jatkoin palvelemista siellä. Vaimoni ja minä nautimme hyvin sopusointuisesta avioliitosta, kunnes natsit alkoivat vainota Jehovan todistajia. Vainon aiheuttaman pelon vuoksi hän yhtäkkiä esitti minulle uhkavaatimuksen: minun oli luovuttava joko Raamatun totuudesta tai hänestä. Päätin pysyä uskollisena Jehovalle, ja niin menetin hänet ja poikani.
Natsien aikaansaama vaino voimistui. Minut pidätettiin kahdesti siksi, että olin todistaja. Kun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen edelleen kieltäydyin lopettamasta todistajien yhteydessä olemista, minut vietiin Sachsenhausenin keskitysleiriin heinäkuussa vuonna 1937.
Koska kieltäydyin lujasti allekirjoittamasta palvelukseenastumismääräystä heinäkuussa 1940, eräs majuri sanoi minulle: ”Tiedätte kai, että teidät ammutaan 4–6 viikon kuluessa.” Vastasin: ”Tiedän, herra majuri, mutta pysyn päätöksessäni!” Toisin kuitenkin kävi. Lakiin oli tehty muutos, niin että kukaan, joka oli ollut vankilassa ennen toisen maailmansodan alkamista, ei tullut asevelvollisuuslain alaisuuteen. Minua ei siis teloitettaisi.
Mutta toinen oli tilanne nuoremman veljeni Martinin suhteen, joka oppi tuntemaan Jumalan totuuden minulta yhdeksän kuukautta ennen pidätystäni. Hänet kutsuttiin asepalvelukseen, ja kun hän kieltäytyi ottamasta asetta, hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin helmikuussa vuonna 1943 giljotiinissa Brandenburgin vankilassa.
Keskitysleirillä veli Schurstein rohkaisi meitä järjestämällä raamatullisen päivän tekstin selityksineen. Juuri ennen kuin hänet lähetettiin Dachaun keskitysleiriin ja pantiin siellä kaasukammioon, hän sanoi minulle: ”Veli Seliger, jatka sitä, minkä olen pannut täällä alulle, ja vahvista veljiä, niin kuin olet jo yrittänytkin tehdä.” Pidin sitä Jehovan antamana kunniakkaana tehtävänä. Ja koska minut määrättiin työskentelemään sairaalaan, onnistuin saamaan aikaa päivän tekstien kirjoittamiseen Raamatusta koko kuukaudeksi kerrallaan. Ne annettiin toisille leirissä oleville todistajille.
LUJANA KOMMUNISTIEN AIHEUTTAMASTA VAINOSTA HUOLIMATTA
Sodan ja leiriltä vapautumiseni jälkeen minulla oli etu auttaa Jehovan todistajien saarnaamistyön uudelleen järjestämisessä Saksan demokraattisessa tasavallassa (Itä-Saksassa). Solmittuani avioliiton Hildegard Meschin kanssa minulle annettiin etu palvella kierrosvalvojana rohkaistakseni ja rakentaakseni Jehovan todistajien seurakuntia. Mutta vain muutamaa vuotta myöhemmin saarnaamistyömme kiellettiin jälleen – tällä kertaa sen aiheuttivat kommunistit. Meidät molemmat pidätettiin marraskuussa 1950, kun olimme matkalla rautatieasemalle Torgaussa matkustaessamme seuraavaan seurakuntaan. Heinäkuussa 1951 kommunistinen tuomioistuin Leipzigissa tuomitsi minut viideksitoista vuodeksi vankeuteen. Vaimoni, joka oli ollut monta vuotta natsien keskitysleireillä, tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankilaan. Jotkut muista vangituista todistajista, jotka olivat olleet kanssani natsien keskitysleirillä, pyysivät minua jälleen auttamaan hengellisen ravinnon varaamisessa. Vaikka valvonta vankilassa oli tarkkaa, meidän oli jonkin aikaa mahdollista pitää joka päivä Vartiotornin tutkistelu ja muita kokouksia uskomme vahvistamiseksi.
Vaikka vaimoni ja minä olimme aluksi samassa vankilassa, meidän ei annettu nähdä toisiamme eikä puhua toistemme kanssa. Mutta myös vaimoni onnistui hankkimaan hengellistä ravintoa ja jakamaan sitä toisille. Hän kertoo:
”Helmikuussa 1952 minut siirrettiin Waldheimin vankilaan. Jehova oli hyvin huomaavainen minua kohtaan, sillä ollessani aikaisemmin tutkintovankeudessa sain odottamatta Raamatun, jonka luin läpi kuuteen tai seitsemään kertaan. Kykenin keskustelemaan kristittyjen sisarteni kanssa monista asioista, joita muistin Raamatusta. Keskustelimme joka päivä päivän tekstistä, joka salakuljetettiin kaikkien niiden sellien kautta, joissa todistajia oli. Sitten seurasi selostuksia Raamatusta ja lopulta ajatuksia Vartiotornin kirjoituksista. Salakuljetimme jopa Raamatun vankilaan; sitten hajotimme sen osiin ja jaoimme osia eri selleihin. Joka viikko näitä Raamatun osia vaihdettiin. Kun selleissä tehtiin yllätystarkastuksia, osia Raamatusta ja kirjoitettuja päivän tekstejä joutui joskus kommunistivartijoiden käsiin.
”Tällaisten ratsioitten takia vietin yhden vuoden koppivankeudessa; kolmeksi kuukaudeksi minulta riistettiin kaikki edut ja kolme viikkoa minua pidettiin ’arestissa pimeässä kopissa’ – sellissä jota käytettiin mielenvikaisia varten. Mutta heti kun pääsin pois, sain jälleen raamatullista kirjallisuutta ja jaoin sitä toisille.
”Vuonna 1954 kaikki naiset siirrettiin Halleen. Vankilaviranomaiset luokittelivat minut erittäin vaaralliseksi, koska, kuten eräs naisvartija sanoi, puhuin Raamatusta kaiken päivää. Niinpä minut pantiin kellarissa olevaan selliin toisten todistajien kanssa, joiden ei sallittu tehdä työtä. Siellä me tosiaan puhuimme Raamatusta kaiken päivää samoin kuin niistä Vartiotornin kirjoituksista, joita meillä vielä oli mielessä. Sitten marraskuun 1. päivänä vuonna 1960 minut vapautettiin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen.”
Kolme vuotta vaimoni vapautuksen jälkeen minutkin vapautettiin vankilasta ja pääsin vaimoni luo Länsi-Berliiniin. Heti kun erittäin heikko terveyteni jonkin verran kohentui, ryhdyin jälleen kokoajan saarnaamistyöhön, ja kiitos Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden vaimoni ja minä saamme edelleen palvella tässä ominaisuudessa.
Yksi asia on varma: Minulla ei ollut aavistustakaan vuonna 1922, jolloin opin tuntemaan Jumalan totuuden, siitä että toinen vaimoni ja minä viettäisimme yli 40 vuotta keskitysleireissä ja vankiloissa. Mutta voimme yhtyä apostoli Paavalin sanoihin, että ”vankiloissa . . ., lyöntien alaisena ylen määrin, usein lähellä kuolemaa . . . vaivannäössä ja uurastuksessa” olemme päättäneet pysyä lujina ”Kristuksen palvelijoina”. – 2. Kor. 11:23–27.