Rauha toisten kanssa välttämätön onnellisuudelle
ENTISAIKAIN henkeytetty runoilija kirjoitti: ”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat! . . . Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” – Ps. 133:1–3.
Rauha toisten kanssa on todella välttämätön onnellisuudelle. Jumala antaa suuren arvon rauhalle. Jotta nauttisimme sellaista rauhaa, meidän täytyy kohdella lähimmäisiämme rehellisesti. Ennen kaikkea niiden, jotka tunnustavat olevansa kristittyjä, tulisi etsiä rauhaa toisten kanssa menettelemällä oikeudenmukaisesti ja rakkaudellisesti.
Kun Jeesus Kristus oli maan päällä, niin hän puhui eräälle juutalaisjoukolle yksilöiden välisistä vaikeuksista ja sanoi: ”Jos siis tuot lahjaasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja mene pois; tee ensin sovinto veljesi kanssa ja sitten takaisin tultuasi uhraa lahjasi.” – Matt. 5:23, 24.
SOPUSOINNUSSA AIKAISEMPIEN OHJEIDEN KANSSA
Jeesuksen mielessä oli tässä tilaisuudessa epäilemättä Jumalan laki, jonka 3. Mooseksen kirjan 6:2–7 esittää näin:
”Jos joku tekee rikkomuksen ja on uskoton Herraa kohtaan kieltämällä saaneensa lähimmäiseltään, mitä tämä on hänen haltuunsa antanut tai hänen hoitoonsa uskonut, tahi mitä hän itse on väkisin ottanut tai vääryydellä anastanut lähimmäiseltään, tahi jos hän on löytänyt kadotetun esineen ja kieltää sen, tahi vannoo väärin missä asiassa tahansa, jossa ihminen helposti rikkoo, niin hän, jos hän näin on rikkonut ja tullut vikapääksi, antakoon takaisin, mitä hän väkisin on ottanut tai vääryydellä anastanut, tahi mitä hänen haltuunsa oli uskottu, tahi kadotetun esineen, jonka hän oli löytänyt, kaiken, jonka tähden hän oli väärin vannonut; ja korvatkoon sen täyteen määräänsä ja pankoon siihen vielä lisäksi viidennen osan sen arvosta. Sille, jonka oma se on, hän antakoon sen sinä päivänä, jona hän vikauhrinsa toimittaa. Mutta hyvityksenä Herralle hän tuokoon papille vikauhriksi sinun arviosi mukaisen, virheettömän oinaan pikkukarjasta. Kun pappi näin on toimittanut hänelle sovituksen Herran edessä, annetaan hänelle anteeksi kaikki, mitä hän on tehnyt sellaista, josta hän on tullut vikapääksi.”
Näissä tapauksissa, jotka mainitaan Laissa, oli israelilainen petollisesti riistänyt lähimmäiseltään jollain tavalla, hyvin vakavasti. Hän tiesi toverillaan olevan jotakin häntä vastaan. Se ei ollut kuviteltua vääryyttä, vaan todellista. Jos väärintekijä meni nyt temppeliin uhraamaan uhria väittäen suorittavansa palvontaa ja palvelusta Jehovalle, niin millainen arvo sillä oli, jos hän meni Jehovan eteen varkaana, valehtelijana tai kiristäjänä? Jumala ei olisi suhtautunut hänen uhriinsa suosiollisesti eikä olisi antanut siunausta, kuten hän myöhemmin sanoi kuningas Saulille profeetta Samuelin kautta: ”Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva.” – 1. Sam. 15:22.
Jeesus tuomitsi sumeilematta kirjanoppineet ja fariseukset samoin perustein sanoen: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, ulkokullatut, koska te annatte kymmenesosan mintusta ja tillistä ja kuminasta, mutta olette jättäneet huomioon ottamatta Lain painavammat asiat, nimittäin oikeuden ja armon ja uskollisuuden!” – Matt. 23:23.
Petollisesti riistettyä tai kiristettyä tavaraa koskeva laki oli todella Jumalan armon ilmaus. Se oli sen hyväksi, jota oli petetty, mutta myös sen hyväksi, jonka omatunto kolkutti häntä oikeusistuimen tuomareitten edessä ja pani hänet tunnustamaan tai myöntämään syyllisyytensä ja oikaisemaan väärintekonsa. Jos näet hän ei olisi tehnyt näin, ei hän olisi voinut saada Jumalan anteeksiantoa. – 2. Moos. 22:1, 4, 7; 3. Moos. 6:2–7.
Kokosydämisyys, jota katuvalta rikkojalta vaadittiin, ilmeni siitä, että jos se, jota vastaan oli rikottu, olisi kuollut sillä välin, niin hänen lähimmälle sukulaiselleen olisi pitänyt maksaa korvaus. – 4. Moos. 5:7, 8.
RAUHAN SÄILYTTÄMINEN TOISTEN KRISTITTYJEN KANSSA
Jos kristitty samalla tavalla nykyään tietää veljellään olevan jotakin häntä vastaan, tietää jonkin todellisen väärinteon – ei kuviteltua – (vaikka petetty veli itse ei olekaan tietoinen siitä vääryydestä), niin hän ei voi odottaa Jumalan hyväksyvän hänen palvontaansa, ennen kuin vääryys on ensin oikaistu veljen kanssa. Petoksella riistetyn tai kiristetyn arvon määrä oli Israelissa palautettava 20 prosentin lisäyksin. Tämä johtui osaksi siitä, että petetty olisi voinut käyttää omaisuuttaan ansaitsemiseen. Rikkojan mahdollisiin uusiin vilpillisiin tekoihin sillä oli myös ehkäisevä vaikutus. Sitten piti uhrata oinas, joka oli israelilaiselle melko kallisarvoinen, ja siten hänen syntinsä aiheutti lisäkuluja.
Oikaistessaan asioita kristitty ei näin ollen nykyään halua tehdä sitä vastahakoisesti, nureksien, vaan kokosydämisesti, auliisti, tunnustaen nöyrästi täysin väärintekonsa. Ja jos se olisi hänen vallassaan, niin hän selvittäisi sen niin, että vääryyttä kärsinyt ei joutuisi häviölle sen tähden, että häneltä olisi riistetty rahaa tai muuta arvokasta joksikin ajaksi. Hän olisi iloinen siitä, että Jumala oli hänelle armollinen salliessaan hänen siten oikaista vääryyden, ja tahtoisi koko sielustaan päästä takaisin oikeaan asemaan ensi sijassa Jumalan mutta myös lähimmäisensä kanssa. Kuten laki osoitti, tuollainen lain rikkojahan oli käyttäytynyt uskottomasti ensinnä ”Jehovaa kohtaan”. – 3. Moos. 6:2, UM.
Tällainen kokosydäminen asenne asiain oikaisemiseksi ilmaisisi tosi katumusta tapahtuneen vakavan väärinteon johdosta ja uudistunutta halua tehdä oikein.
Kristityn menettely, kun hän myöntää ja oikaisee veljeään kohtaan tekemänsä vääryyden, on todistus Jumalalle ja kristilliselle seurakunnalle, että asianomainen on vilpittömästi katuvainen, ja hänelle osoitetaan armollisuutta. Toisaalta taas varas tai kiristäjä, joka yrittää peittää syntinsä, mutta tulee paljastetuksi, asettuu saman hengen mukaan, joka vallitsi Lain alaisuudessa, vaaraan joutua erotetuksi seurakunnasta, jollei hän tunnusta eli myönnä väärintekoaan ja jos hän on haluton sovittamaan tekojaan. – Ps. 32:5; Job 31:33.
Kun vakava väärinteko on ensin oikaistu mahdollisuuksien rajoissa, niin sen jälkeen kristityn on aika esittää rukous- ja palvelusuhrinsa Jehovalle. Jehovan silmissä tärkeitä ovat oikeudenmukaisuus, armo ja uskollisuus, eivät pelkästään kauniit sanat tai ulkonainen vanhurskauden näytteleminen. Miten kenelläkään voi olla rauha Jumalan kanssa, jos hän kohtelee huonosti jotakuta Jumalan palvelijaa, ja miten hän voi lähestyä Jumalaa omaksuen mielen- ja omantunnonrauhan? Mutta jos hänellä on syyllinen omatunto, niin tehköön voitavansa oikaistakseen vääryyden ja vahvistaakseen uudelleen rauhan veljensä kanssa. Silloin Jumala rakastaa häntä ja kuulee hänen rukouksensa. Lisäksi ’Herra säätää siunauksen’ seurakunnan ykseydelle ja hengellisen menestyksen sekä odotteen ”elämästä, ikuisiksi ajoiksi”. – Ps. 133:3.