Haasteena kasvattaa kolme ranskalaista poikaa
Kertonut Paul Petit
VAIMONI Andrée ja minä asuimme vauraassa Tourcoingin teollisuuskaupungissa Pohjois-Ranskassa lähellä Belgian rajaa. Olin kirjanpitäjä ja opiskelin myöhään yöhön tavoitteenani päästä eteenpäin liike-elämässä.
Meille oli syntynyt kolme poikaa, Jacques vuonna 1946, Paul 1948 ja Pierre 1950. Halusimme valmistaa heitä menestymään elämässä, mikä useimpien ihmisten mielestä riippuisi heidän kyvystään ansaita paljon rahaa. Mutta sitten saimme tietää sellaista, mikä muutti täysin näkemyksemme.
TODELLINEN MERKITYS ELÄMÄLLE
Olin aina uskonut, että täytyy olla olemassa Jumala; olin seurakuntatyöhön osallistuva katolilainen. Jumala ei ollut kuitenkaan kovin todellinen minulle; en tuntenut mitään henkilökohtaista suhdetta häneen enkä ajatellut, että hänellä olisi tarkoitus, johon me maan päällä olevat ihmiset sisältyisimme. Mutta sitten vaimoni ja minä aloimme tutkia Raamattua, ja oppimamme muutti täysin näkemyksemme.
Erikoisen syvän vaikutuksen meihin teki Raamatun opetus siitä, että Jumala ei ole tämän järjestelmän hallitsija. (2. Kor. 4:4; Joh. 12:31) Jeesus ja hänen opetuslapsensa puhuivat ”maailman lopusta”, ja tulimme ymmärtämään, että se ei tarkoittanut planeettamme Maan ja tähtitaivaitten loppua, vaan sen sijaan tämän turmeltuneen maailmanlaajuisen poliittisen, kaupallisen ja uskonnollisen järjestelmän loppua. (Matt. 13:40, 49; 24:3, 14; 1. Joh. 2:15–17) Opimme myös tuntemaan Jumalan tarkoituksen muodostaa vanhurskas uusi järjestelmä ja opimme luottamaan täysin siihen, mitä Raamattu opettaa siitä: ”Hänen lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus on asuva.” – 2. Piet. 3:13.
Mitä tekisimme nyt? Tämä tieto asetti haasteen. Jos todella uskoimme siihen, mitä opimme ”maailman lopusta” ja uuden järjestelmän tulosta Jumalan valtakunnan alaisuudessa, niin meidän pitäisi tehdä jotakin asian suhteen, eikö niin?
Syyskuussa 1950 antauduin palvelemaan Jehovaa, Raamatun Jumalaa, ja vertauskuvasin sen vesikasteella. Kaksi vuotta myöhemmin Andrée menetteli samoin. Lopetin opiskeluni, joka vei niin paljon aikaani, ja ryhdyimme auttamaan toisia arvostamaan niitä suurenmoisia asioita, joita olimme oppineet. Vuosien mittaan se, että otimme huomioon Jumalan tahdon kaikissa ratkaisuissamme ja toiminnoissamme, teki pysyvän vaikutuksen poikiimme.
VARHAISTA VALMENNUSTA
Kolmen pojan kasvattaminen ei ole koskaan helppoa. Mutta erikoisen haasteen asetti se, että vuonna 1953 minut nimitettiin ”seurakunnanpalvelijaksi”, kuten Jehovan todistajat siihen aikaan kutsuivat kristillisen seurakunnan esivalvojaa. Seurakunnan toimintojen valvonta vaati minulta paljon aikaa ja energiaa, joten Andréen täytyi omaksua suuri osuus poikien varhaisessa valmennuksessa. Heitä oli vaikea hallita. Joskus oli tarpeen viedä heidät kokousten aikana ulos kuritettavaksi. – Sananl. 23:13, 14.
Andrée johti myös raamatuntutkistelua pojille aina siitä asti, kun he olivat pieniä. Se oli heille miellyttävä päivä viikossa. Tutkistelun jälkeen heillä oli iltapäivällä erikoisvälipala ja sitten he lähtivät kävelylle puistoon. Lopuksi he tulivat kaikki minua vastaan, kun lähdin toimistosta. Kun pojat tulivat vanhemmaksi, minä johdin tutkistelua koko perheelle.
Hyvin varhaisesta alkaen vaimoni ja minä otimme pojat myös mukaamme tehdessämme todistustyötä talosta taloon. Sunnuntaiaamuisin he olivat usein erään 75-vuotiaan todistajan kanssa. Kuinka onnellisia tämä iäkäs mies ja pojat olivatkaan, kun he saivat mennä yhdessä todistamistyöhön! Heistä tuli hyviä ystäviä, mikä kumosi teorian, että vain samanikäiset sopivat toistensa tovereiksi.
Juurrutimme poikiimme säännöllisyyttä, jotta he eivät olisi olleet poissa kokouksista tai saarnaamistoiminnasta paitsi voittamattomien esteiden ilmaantuessa. Uskon, että tämä varhainen valmennus aikaansai tulokset, jotka mainitaan Raamatussa Sananlaskujen 22:6:ssa: ”Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea.”
SUURI RATKAISU ELÄMÄSSÄMME
Vuonna 1958 kristittyjä Jehovan todistaja -perheitä kannustettiin lämpimästi muuttamaan alueille, missä tarvittaisiin kipeämmin Valtakunnan saarnaajia. Pohjois-Ranskassa, missä me asuimme, seurakunnat olivat hengellisesti vahvoja ja niissä oli paljon päteviä todistajia. Mutta maassa oli muita osia, jotka huusivat apua, mikä muistutti tilannetta muinaisessa Makedoniassa. – Apt. 16:9.
Omatuntomme alkoi vaivata meitä. Mikä esti meitä vastaamasta kutsuun? Kolme poikaammeko? Heidän koulutuksensako? Mukava kotimmeko? Sukulaisemmeko? Maallinen työkö? Seurakuntako? Puolusteluja löytyi jokaiseen kohtaan, mutta ne eivät kestäneet vakavaa tutkimusta. Rukoiltuamme sitten Jumalalta apua ja ohjausta päätimme lopulta vastata kutsuun palvella Jehovaa jossakin muualla.
Muutto ei ollut mikään pieni tehtävä. Tämä kävi meille selväksi, kun teimme tutkimusmatkan Etelä-Ranskan alueelle, jossa tarvittiin kipeästi kristittyjä todistajia. Havaitsimme, että asunnot olivat kalliita ja niitä oli vaikea saada, maallista työtä oli vähän ja palkat olivat huonot. Onneksi emme antaneet näiden vaikeuksien lannistaa meitä. Muutaman kuukauden kuluttua eräs paikallinen perhe löysi meille pienen tilapäisasunnon. Muiden ongelmien ratkeamiseksi panimme luottamuksemme Jehovaan.
Vuonna 1959 lähdimme vihdoin Tourcoingista päämääränä Mornas, yhdyskunta, joka sijaitsee lähellä Orangea Kaakkois-Ranskassa. Mukautuminen uusiin olosuhteisiin oli aluksi vaikeaa, mutta vähitellen tilanne alkoi parantua. Jehovan todistajien paikallinen matkavalvoja pyysi meitä pian auttamaan Avignonissa, noin 40 kilometrin päässä, olevaa pientä seurakuntaa. Hyväksyimme kutsun mielellämme.
Miten tämä kaikki vaikutti kolmeen poikaamme? He olivat siinä iässä, että he eivät olleet tietoisia vaikeuksista. He iloitsivat muutoksista, matkustamisesta ja koulunkäyntinsä keskeytymisestä vähäksi aikaa. Se kaikki oli heille suurta seikkailua!
JATKUVAA VALMENNUSTA
Auttaaksemme poikiamme kasvamaan tasapainoisiksi nuorukaisiksi havaitsimme, että isän päivittäinen läsnäolo oli tärkeä. Niinpä otimme tavaksi nauttia kolme ateriaamme yhdessä joka päivä. Vaikka kävin työssä yli 25 kilometrin päässä kotoa, tulin syömään lounasta kotiin. Perheaterian edut painoivat mielestäni vaa’assa enemmän kuin aiheutuneet kustannukset.
Millainen määrä ongelmia ratkaistiinkaan ruokapöydän ääressä! Jokainen tunsi olevansa vapaa ilmaisemaan ajatuksiaan. Äiti kertoi minulle kaiken lapsista, olipa se myönteistä tai kielteistä. Ruoka-aika oli asioitten oikaisemisen aika. (2. Tim. 3:16, 17) Eikö olekin totta, että hyvän aterian aikana ihminen ei tunne olevansa niin hyökkäyshaluinen ja hän on ymmärtäväisempi? Nuo säännölliset yhteydenotot kolme kertaa päivässä olivat hyvin hyödyllisiä ja auttoivat suuresti lasten menestyksellisessä valmentamisessa.
Yksi hyödyllinen osa poikien kasvatuksessa oli aika, jolloin Andrée pohti heidän kanssaan heidän laiminlyöntejään ja pettymyksiään. Jokaisella oli tietysti omat erikoispiirteensä ja heikkoutensa. Esimerkiksi yksi heistä oli hyvin herkkä loukkaantumaan, ja hänessä saattoi äkisti leimahtaa viha. Eräänä päivänä hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, kun hän vihastui. Räiskis! Hänen kyynärpäänsä rysähti läpi ikkunaruudun.
Sinä päivänä ei suusanallinen ojennus riittänyt. ”Kurituksen vitsaa” käytettiin kirjaimellisesti henkeytetyn neuvon mukaisesti: ”Hulluus on kiertynyt kiinni poikasen sydämeen, mutta kurituksen vitsa sen hänestä kauas karkoittaa.” (Sananl. 22:15) Sen jälkeen eivät ikkunaruudut enää särkyneet.
Niin, kolme poikaa, kolme erilaista persoonallisuutta, joista jokainen vaati erikoista yksilöllistä huomiota. Myönnämme, että olimme joskus masentuneita, kun meidän täytyi loputtomasti kerrata heidän kanssaan samoja asioita. Mutta muistimme, mitä Paavali sanoi Filippin kristityille: ”Samoista asioista teille kirjoittaminen ei ole minulle vaivaksi, mutta teille se on turvaksi.” – Fil. 3:1.
Andrée ja minä uskomme, että muukin myötävaikutti menestymiseen poikiemme kasvattamisessa. Kannustimme heitä tutustumaan muihin seurakunnassa oleviin lapsiin. Sallimme heidän osallistua tervehenkiseen ajanvietteeseen, mutta samalla yritimme valvoa, ettei se koitunut vahingoksi heidän hengellisyydelleen.
KOULUTUS
Entä koulutus? Kouluilla on voimakas ja usein huono vaikutus lapsiin, varsinkin kun on kysymyksessä moraali. Niinpä etsimme ratkaisua ja löysimme sen.
Koska koulunkäynti oli siihen aikaan Ranskassa pakollista vain 14-vuotiaaksi, Andrée ja minä päätimme ottaa pojat pois koulusta siinä iässä. Sitten järjestimme heille lisäkoulutusta valtion hyväksymän kirjeopiston välityksellä.
Mitä ainetta he opiskelisivat kirjeopistossa? Valitsimme kirjanpidon. Koska itse olin ammatiltani kirjanpitäjä, kykenin auttamaan heitä kotitehtäviensä suorittamisessa. Lopulta he saivat todistuksensa, jotka auttoivat heitä myöhemmin saamaan maallista työtä. Tällä tavoin kolme poikaamme viettivät teini-ikänsä kotona meidän ohjauksessamme. Koska olimme heidän seurassaan kaiken aikaa, opimme tuntemaan paremmin heidän persoonallisuutensa, ja se auttoi meitä paljon heidän kasvattamisessaan.
Koska kotiopetusohjelma soi pojillemme paljon vapaa-aikaa, he kykenivät silloin tällöin osallistumaan tilapäisesti kokoajan saarnaamistyöhön. Vuonna 1964 Jacques, vanhin poikamme, aloitti ”tienraivauksen” ja käytti jatkuvasti sata tuntia kuussa julkiseen todistamiseen. Vuonna 1966 myös Paul aloitti kokoajan todistamistyön.
SEURUSTELU JA AVIOLIITTO
Onnistuimme näin kasvattamaan poikamme menestyksellisesti läpi lapsuuden ja nuoruusiän. Yksi vaihe oli vielä edessä, ja tarkkailimme kiinteästi sen kehitysvaiheita. Saatoimme havaita heidän kiinnostuksensa heräämisen vastakkaista sukupuolta kohtaan.
En tiedä, käykö kaikissa perheissä, joissa on aikuisia, naimaikäisiä poikia, samalla tavalla, mutta kun meidän perheessämme yksi sai ”viruksen”, se jollain tavalla levisi toisiinkin. Toinen toisensa jälkeen poikamme alkoivat suunnitella seurustelua vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvien kanssa. Heille asetettiin rajoitukset ja annettiin asiaankuuluvat selitykset. Miten onnellisia olimmekaan niistä ajankohtaisista neuvoista, joita Vartiotorni ja Herätkää!-lehti antoivat sopimuksien tekemisestä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan kanssa ja seurustelemisesta.
Lopulta kaikki kolme poikaa ottivat puolisokseen kristityn tytön ”Herrassa”. (1. Kor. 7:39) Kahdella heistä on nyt omia lapsia. Kaikki kolme ovat vanhimpia kristillisessä seurakunnassa, ja yksi heistä on matkavalvoja, joka vierailee Jehovan todistajien seurakunnissa Etelä-Ranskassa.
ENTÄ NYT KUN OLEMME KAHDEN?
Vuonna 1974 perheemme oli pienentynyt niin, että meitä oli vain kaksi, Andrée ja minä, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden onnellinen avioliitto takanamme. Eräänä päivänä sen jälkeen kun nuorin poikamme oli solminut avioliiton ja lähtenyt kotoa, löysin äänilevyn, joka oli sujautettu ulko-oven alle. Se oli lahja eräältä ystävältä. Hän oli valinnut erään ranskalaisen laulun, jossa sanottiin muun muassa: ”Nuorin poikamme on juuri mennyt naimisiin. Lapsemme ovat nyt onnellisia ilman meitä. Entä jos nyt vähän ajattelisimme itseämme?”
Todellisuudessa jo kauan ennen kuin saimme tämän äänilevyn olimme ajatelleet tulevaisuuttamme sitten, kun pojat olisivat lähteneet pois kotoa. Salainen halumme oli palvella koko ajallamme saarnaamistyössä, jos olosuhteet sallisivat. Mutta olimme nyt molemmat hyvän joukon yli 50-vuotiaita, eikä meillä ollut mitään eläke-etuja eikä rahavaroja. Monet kysymykset tulvivat mieleemme eikä puolusteluja puuttunut.
Mutta kun olimme harkinneet asiaa rukoillen lokakuussa 1974 kuukausi sen jälkeen, kun nuorin poikamme oli vihitty, anomuksemme ”tienraivaus”-palvelukseen hyväksyttiin. Meidät nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Myöhemmin minulla oli etu palvella väliaikaisena kierrosvalvojana, ja vaimoni oli mukanani. Nykyisin toimintaani rajoittaa hyvin tuskallinen nivelreumatismi. Mutta Andréen uskollisella avulla teen yhä niin paljon kuin voin Jehovan palveluksessa.
Ajatellessamme kuluneita vuosia vaimoni ja minä olemme tietoisia siitä, kuinka paljon työtä ja joskus surua, huolia ja ongelmia sisältyy kolmen pojan kasvattamiseen. (Ef. 6:4) Mutta lupaukselleen uskollisena Jehova ei ole koskaan hylännyt meitä, ei aineellisesti eikä hengellisesti. (Hepr. 13:5) Kaikki ponnistelu on saanut runsaan korvauksen siitä ilosta, että näemme poikiemme vaeltavan elämäntietä. Nyt kun Jumalan lupaama uusi järjestelmä on niin lähellä, odotamme iloiten ja luottavaisesti perivämme ikuisen elämän lastemme ja eri puolilla maailmaa olevien kristittyjen veljiemme ja sisartemme kanssa. – Jes. 66:22.