Paratiisi: maalatako sitä vai saarnatako siitä?
Kertonut Randy Morales
KASVOIN Puerto Ricon saaren etelärannikolla, lähellä Guayaman kaupunkia. Maaseudulla sijaitseva kotimme oli sokeriruokoviljelmien keskellä. Se oli kaunis paikka, todellinen paratiisi. Luullakseni tällainen ympäristö vaikutti siihen, että halusin tulla taidemaalariksi vangitakseni sellaista kauneutta kankaalle.
Niinpä eräänä iltapäivänä elokuun lopulla 1948 nousin laivaan San Juanissa suurin odottein. Olin matkalla New Yorkin kaupunkiin ja unelmanani oli tulla taiteilijaksi. Olin vasta 18-vuotias.
KOULUTUS TARJOAA YLLÄTYKSIÄ
Syyskuussa aloitin opiskelun Pratt Institutessa New Yorkin Brooklynissa. Yksi oppikirjoistamme, Art Through the Ages (Taidetta kautta aikojen), oli erittäin paljastava; samoin olivat valaisevia taidehistoriaa käsittelevät viikoittaiset luennot. Saimme tietää, että muinaisessa Egyptissä käytettiin suunnattomia rahasummia temppeleitten ja pyramidien koristeluun, samaan aikaan kun kansa pidettiin tietämättömyydessä, taikauskon ja pelon vallassa. Samanlainen tilanne vallitsi muissa maissa, esimerkiksi Babyloniassa, Kreikassa ja Roomassa. Mutta todella suuren yllätyksen koin, kun opiskelimme niin kutsuttua kristillistä taidetta, varsinkin renessanssikauden aikaista taidetta.
Oli hätkähdyttävää kuulla, kuinka katolinen kirkko hankki varat kaikkien niiden hyvin koristeellisten katedraalien rakentamiseen, jotka sijaitsivat Euroopassa, varsinkin Italiassa ja nykyisessä Vatikaanivaltiossa. Tunnilla käsiteltiin avoimesti eri paavien käyttämiä varojenhankkimiskeinoja. Olen siitä lähtien muistanut paavi Aleksanteri VI:ta koskevan eräästä tietosanakirjasta (The New Funk & Wagnalls Encyclopedia, 1949) otetun seuraavan lainauksen:
”Hän hankki varallisuutta ja vietti nautinnonhaluista elämää senkin jälkeen, kun hänet korotettiin paavin asemaan, jonka hän varmisti lahjuksilla vuonna 1492. . . . Hän lisäsi lastensa omaisuutta pääasiassa aatelisten ja kirkonmiesten heikosti naamioidun ryöstämisen avulla. Tässä tarkoituksessa hän antoi salamurhata tai myrkyttää monia heistä.”
Se, miten paavit käyttivät valtaansa saadakseen rahaa, työntekijöitä ja taiteilijoita rakentamaan temppeleitä ja palatseja kirkon virkailijoille, avasi totisesti silmäni. Tähän aiheeseen liittyvä Life-lehden erikoisnumero, joka ilmestyi siihen aikaan kun kävin koulua, teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Se käsitteli Firenzen kaupungista kotoisin olevan suuren italialaisen kuvanveistäjän ja taidemaalarin Michelangelo Buonarrotin teoksia.
Kyseisessä Life-lehden joulukuun 26. päivän numerossa 1949 sanottiin, että paavi Julius II:n ”täytyi kirjaimellisesti pakottaa [Michelangelo] maalaamaan Sikstuksen kappelin freskot. . . . Michelangelo kieltäytyi kahdesti tulemasta Roomaan ja tekemästä seinämaalauksia. Kolmannella kerralla hän suostui vasta Firenzen hallituksen vaatimuksesta, kun se pelkäsi, että raivostunut paavi panisi armeijansa hyökkäämään Firenzen kaupungin kimppuun.”
En ollut erikoisesti harrastanut uskontoa. Äitini, joka oli nimellisesti katolilainen, opetti minut ja veljeni rukoilemaan ennen nukkumaan menoa. Noudatin tapaa ja rukoukseni kohteena oli la virgencita – neitsyt – mutta uskoni katoliseen kirkkoon hävisi sen johdosta, mitä opin koulussa. Uskoin silti Jumalaan ja mielestäni täytyi olla olemassa oikea tapa palvoa häntä.
PAREMMAN ETSINTÄÄ
Yksi opiskelutovereistani pyysi minua liittymään protestanttisten opiskelijoiden kerhoon. He kutsuivat pappeja, sekä katolisia että protestanttisia, ja jopa rabbeja esittämään puheita. Kävin kerhossa, mutta olin pettynyt siksi, ettei Raamattua käytetty koskaan. Papit näyttivät esittävän vain omia filosofisia ajatuksiaan ja mielipiteitään.
Vuoden 1950 alussa menin tapaamaan naista, joka oli ollut naapurimme Guayamassa mutta asui nyt Bronxissa New Yorkissa. Äitini oli pyytänyt minua käymään hänen luonaan, koska he olivat erittäin hyviä ystäviä. Hänen luonaan ollessani sain Vartiotornin numeroita, jota lehteä en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Pari kuukautta myöhemmin, maaliskuussa, keski-ikäinen pariskunta tuli ovelleni ja selitti puhuvansa lähimmäisilleen Raamatusta. Kutsuin pariskunnan sisään, ja ensi kerran elämässäni kuulin, mikä Jumalan valtakunta oikein on. Se on hallitus, joka tuo maan päälle rauhan ja pitää huolen siitä, että maapallo muutetaan joka puolelta suurenmoiseksi paratiisiksi. Minulla oli silloin ensi kerran tilaisuus käsitellä Raamattua ja nähdä, että se todella puhui sellaisista erinomaisista asioista. (Ps. 37:9–11, 29; Ilm. 21:3, 4) Pariskunta jätti minulle Raamatun tutkimisen apuvälineen ”Olkoon Jumala totinen”, ja siitä lähtien kävimme säännöllisesti raamatullisia keskusteluja.
Kesäkuussa menin kotiin Puerto Ricoon kesälomalle. Kun loppukesällä palasin kouluun, aloitin uudelleen raamatulliset keskustelut ja aloin käydä seurakunnankokouksissa Columbia Heights 124:ssä, missä sijaitsi Jehovan todistajien päätoimisto. Pian sen jälkeen aloin kertoa toisille suurenmoista sanomaa paratiisimaasta. Kuljin talosta taloon jäljitellen siten ensimmäisen vuosisadan kristittyjen antamaa esimerkkiä. (Apt. 20:20) Sitten 13. toukokuuta 1951 minut kastettiin vertauskuvaksi antautumisestani Jehova Jumalalle.
Olin lopultakin löytänyt totuuden, joka tekee ihmiset vapaiksi. Jeesus Kristushan sanoi: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Joh. 8:32) Niin, olin nyt vapaa helvetin tulen, limbuksen, kiirastulen ja muiden Jumalan nimessä esitettyjen väärien oppien aiheuttamasta pelosta. Vapaa alistumisesta sellaisten uskonnollisten johtajien vallan alle, jotka usein rakastavat rikkautta, rahaa ja maallista valtaa. Vapaa sellaisesta uskomuksesta, että maailman rauha riippuu siitä, että poliittiset johtajat korjaavat maailman ongelmat. Ja vapaa sen pelosta, että jumalattomien ihmisten käsissä olevat hirvittävät atomiaseet tuhoaisivat maapallon.
TAITEILIJAN VAI SAARNAAJAN URA?
Vuonna 1952 olin opiskellut melkein neljä vuotta tullakseni taiteilijaksi. Mitä tekisin? Puerto Ricoon palattuani haluni kertoa toisille siitä, mitä olin oppinut Raamatusta, oli voimakkaampi kuin haluni olla taiteilija. Niinpä aloin elokuussa 1952 palvella kokoajan saarnaamistoiminnassa tienraivaajana. Vuoden loppuun mennessä olimme perustaneet Guayamaan pienen seurakunnan, jossa oli 8–9 uutta Jehovan todistajaa. Pian seurakunnan lukumäärä kasvoi kahdeksaksitoista.
Heinäkuussa 1954 erästä toista todistajaa ja minua pyydettiin ryhtymään erikoistienraivaajiksi. Määräpaikkamme oli Yauco, Puerto Ricon etelärannikolla sijaitseva kaupunki. Siellä ei ollut lainkaan todistajia, mutta pian löysimme kiinnostuneita, vaikka paikalliset uskonnolliset johtajat varoittivat ihmisiä kuuntelemasta meitä. Vaikka toverini lähtikin seitsemän kuukauden kuluttua pois, minä jäin sinne kahdeksi vuodeksi ja elatuksekseni harjoitin jonkin verran taiteilijan ammattia. Nykyään Jehovan todistajilla on Yaucossa kolme vahvaa seurakuntaa.
ERIKOISPALVELUSETUJA
Vuonna 1957 minut kutsuttiin Gilead-nimiseen lähetyskouluun New Yorkin osavaltioon. Tämän Gileadin 31. kurssin päättäjäiset pidettiin 27. heinäkuuta 1958 Yankee-stadionilla Jehovan todistajain kansainvälisessä ”Jumalan tahdon” konventissa. Yleisöä oli hämmästyttävä joukko: 180 291! Minut määrättiin lähetystyöhön Hondurasiin, minne saavuin lopulta joulukuussa 1958.
Minut määrättiin pian vierailemaan Jehovan todistajien seurakunnissa kierrosvalvojana. Ympäri maata kulkeminen oli todellinen elämys! Kulkuvälineenäni oli usein varonesa (paikallisbussi), joskus juna tai cayuco (paikallinen soutuvene), silloin tällöin lentokone ja jopa muuli tai hevonen, kun yritin päästä syrjäseuduille.
En koskaan unohda sitä, kun ensi kerran elämässäni ratsastin hevosella, tai oikeastaan se oli muuli. Joku pani kannuksen oikeaan saappaaseeni, ja luultavasti iskin muulia liian kovasti, kun se lähti laukkaamaan ja minulla oli täysi työ yrittää olla putoamatta. Lopulta sain sen pysähtymään ja pelastin luuni ja nahkani!
Tammikuussa 1961 menin naimisiin Johneth Fischerin kanssa, joka oli ollut lähetystyöntekijänä Hondurasissa vuodesta 1952 lähtien. Vuoden lopulla syntyi ensimmäinen tyttäremme, Jeanneatte Rose. Jäimme sen jälkeen Hondurasiin melkein kahdeksi vuodeksi, mutta lisääntyvien perhevastuitten vuoksi muutimme takaisin Guayamaan ja aloimme työskennellä noin kaksikymmentä Valtakunnan julistajaa käsittävän seurakunnan kanssa.
Iloitsimme nähdessämme Guayaman seurakunnan kasvavan. Äitini oli yksi niistä, joita voimme auttaa. Hän hyväksyi opettamamme Raamatun totuudet, ja iloitsimme tavattomasti, kun hänet kastettiin. Hän kuoli vuonna 1970, ja rukoilen että Jehova muistaa häntä ylösnousemuksessa. Tämä toivo kannustaa meitä jatkuvasti palvelemaan rakkaudellista Isäämme.
Kesäkuun 6. päivänä 1976 minut kutsuttiin tulemaan Jehovan todistajien haaratoimistokomitean jäseneksi. Tämä komitea valvoo Jehovan todistajien toimintaa Puerto Ricossa. Vuonna 1978 sain lisäpalvelusedun, kun minut kutsuttiin Gileadin haaratoimistokouluun New Yorkiin. Vaimoani ja minua on siunattu myös viidellä lapsella, ja on tosi ilo nähdä heidän palvelevan Luojaansa halukkaasti ja panevan luottamuksensa häneen.
Siitä on nyt kulunut monta, monta vuotta, kun elämäni päätavoite oli maalaaminen. Onhan se toki vieläkin tärkeää minulle, saan siitä todellista nautintoa, ja se on auttanut minua hankkimaan elatuksen perheellemme. Toivon, että, jos on Jehovan tahto, saan hänen paratiisimaassaan vielä täydemmin noudattaa haluani jäljentää kankaalle hänen suurenmoisen luomakuntansa ihmeitä.