Tuhatvuotiskauden toivo riistetty katolilaisilta

TAIVAS vai helvetti! Mikä vaihtoehto! Kuitenkin juuri nämä kaksi tulevaisuudenodotetta on asetettu miljoonien katolilaisten, protestanttien, juutalaisten ja muhamettilaisten eteen. Katolilaisilla on lisäksi kiirastuli matkalla taivaaseen. Mutta tämäkin pelko ja tämä toivo ovat niin heikkoja, että monet vilpittömät uskovaiset epäilevät niiden paikkansapitävyyttä.

Ei ihme, että uskonnollisia asioita käsittelevä ranskalainen kirjoittaja Jacques Duquesne kertoi käyneensä seuraavanlaisen keskustelun kahden aktiivisen katolilaisen kanssa: (Miehen kanssa) ”Uskotteko helvettiin? – En alkuunkaan, en toki! . . . – Entä taivaaseen? – En usko, että sellaista on olemassa sen enempää kuin helvettiäkään.” (Naisen kanssa) ”Mitä teidän mielestänne tapahtuu, kun me kuolemme? – Ai kun me kuolemme? En ole moneen vuoteen enää uskonut, että sitten on mitään. – Mitä tarkoitatte? – Ei mitään jää eloon. Jokainenhan voi nähdä, että ruumis on kuollut. Samoin on sielun laita. En tiedä. En todellakaan tiedä. . . . – Mutta uskotteko edelleen vakaasti Jumalaan? – Ehdottomasti. – Mikä saa teidät uskomaan? – Jotta olisi jotakin toivoa.” – ”Jumala nykyajan ihmisiä varten” (ranskankielinen).

On ilmiselvää, ettei katolinen kirkko ole antanut jäsenilleen toivoa, joka synnyttää lujan uskon. Itse asiassa kaikki kristikunnan perinteiset uskonnot niittävät nyt epäilysten ja jopa epäuskon huonoa hedelmää. Monissa valtaosaltaan katolisissa maissa ”taivaan autuuden” heikko ja epämääräinen toivo on osoittautunut riittämättömäksi estämään miljoonia ihmisiä menettämästä uskoaan ja kääntymästä kommunismiin, jotta he saisivat täyttymyksen luonnolliselle ja oikeutetulle halulleen viettää laatuunkäypää elämää maan päällä. Taivaassa saavutettavan ”ikuisen autuuden” epävarman toivon sijaan monet näyttävät olevan halukkaita järjestämään asiansa toiveikkaana niin, että voivat viettää ”seitsemänkymmentä” vuotta onnellista elämää maan päällä. Ja tämäkin toivo osoittautuu saavuttamattomaksi.

USKOA TUHATVUOTISKAUTEEN HALVEKSITAAN

Monista ihmisistä on nykyään tullut laimeita ”kristittyjä”, jotka ovat enemmän kiinnostuneita nykyisestä elämästä kuin kristillisen toivon täyttymyksestä. Yksi syy siihen on se, että kristikunnan kirkot ovat vääristäneet tämän toivon. Ne puhuvat halveksuvasti vilpittömistä kristityistä, jotka panevat toivonsa Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen. Esimerkiksi erittäin arvostettu ja moniosainen ranskalainen teologian sanakirja määrittelee ”millennialismin” eli opin tuhatvuotisesta valtakunnasta seuraavasti: ”Niiden tunnustama väärä usko, jotka odottivat Messiaan maallista hallituskautta, jonka pituuden he joskus ajattelivat olevan tuhat vuotta. . . . Viidenneltä vuosisadalta lähtien millennialismista ei ole enää puhuttu, tai muutamat omituiset lahkot ovat puhuneet siitä hyvin harvoin.” – Dictionnaire de Théologie Catholique.

Vaikka tämä arvovaltainen katolinen teos puhuukin halveksuvasti niistä, jotka uskovat Messiaan tuhatvuotiseen hallituskauteen, se myöntää, että tuhatvuotista valtakuntaa koskevasta opista puhuttiin ennen viidettä vuosisataa. Toisin sanoen tuhatvuotiskauden toivo menetettiin näkyvistä viidennellä vuosisadalla. Miksi? Vahvistaako historia sen, minkä Raamattu itse paljastaa, että varhaiskristityt uskoivat Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen? Ja jos vahvistaa, niin miten miljoonilta katolilaisilta ja protestanteilta riistettiin tuhatvuotiskauden toivo? Katsokaamme, mitä arvossa pidetyt hakuteokset ja historiakirjat paljastavat vastaukseksi näihin kysymyksiin.

”KIRKKOISIEN” TODISTUS

Joissakin katolisissa hakuteoksissa tunnustetaan, että monet varhaisimmista ”kirkkoisistä” uskoivat Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen eli millenniumiin ja opettivat sitä. Katolinen tietosanakirja sanoo: ”Myöhemmin katolilaisten keskuudessa piispa Papias Hierapoliksesta, Pyhän [apostoli] Johanneksen opetuslapsi, esiintyi ’millenarismin’ puoltajana. Hän väitti saaneensa oppinsa apostolien aikalaisilta ja Irenaeus kertoo, että toiset ’presbyteerit’ [vanhimmat], jotka olivat nähneet opetuslapsi Johanneksen ja kuulleet hänen puhuvan, saivat häneltä uskonsa millenarismiin osana Herran opetuksesta. . . .

”Useimmat kommentaattorit löytävät millenaarisia ajatuksia Barnabaan kirjeestä [toisen vuosisadan alusta] . . . Irenaeus Lyonista, kotoisin Vähästä-Aasiasta, johon Polykarpuksen seuralaiset vaikuttivat, omaksui millenaariset ajatukset, käsitteli ja puolusti niitä teoksessaan jonka hän kirjoitti gnostilaisia vastaan . . . Justinus Marttyyri Roomasta esittää juutalaisten vastustamiseksi Keskusteluissaan Tryfonin kanssa (luvut 80, 81) opin tuhatvuotiskaudesta . . . Jatkuvan millenarismiin uskomisen puolesta todistaja Aasian provinssissa on Melito, Sardeen piispa, toisella vuosisadalla. . . .

”. . . Tertullianus, montanolaisuuden johtomies, kehittelee oppia . . . että ajan lopussa perustettaisiin luvattu suuri valtakunta, uusi Jerusalem, joka kestäisi tuhannen vuoden ajan. Kaikki nämä millenaariset kirjailijat vetoavat useisiin Vanhan testamentin profeetallisissa kirjoissa oleviin kohtiin, muutamiin Paavalin kirjeitten kohtiin ja Johanneksen Apokalypsiin [Ilmestyskirjaan].” (Kursivointi meidän) – The Catholic Encyclopedia.

KETKÄ OVAT TODELLA ”APOSTOLISIA”

Väittäessään olevansa protestanttisia kirkkoja ja myös Jehovan todistajia ylemmässä asemassa roomalaiskatolinen kirkko esittää yhtenä pääperustelunaan sen, että se on ainoa apostolien ajoilta periytyvä kristillisen perinteen vartija. Eräs katolinen sanakirja sanoo sen näin: ”Rooman kirkko on apostolinen, koska sen oppina on kerran apostoleille paljastettu usko, jota se varjelee ja selittää lisäämättä siihen mitään tai ottamatta siitä mitään pois.” (Kursivointi meidän) – A Catholic Dictionary.

Kuitenkin katolinen kirkko tunnustaa niiden miesten, joiden edellä mainittu Katolinen tietosanakirja mainitsi opettaneen tuhatvuotiskauden toivoa, kuuluneen varhaisimpiin ”kirkkoisiin”. Kahden heistä (Polykarpuksen ja Papiaksen) sanotaan nähneen apostoli Johanneksen ja kuulleen hänen puhuvan ja tavanneen opetuslapsia, jotka tunsivat itse Kristuksen ja muita apostoleita. Kaikki muut mainitut ovat 100-luvun tai 200-luvun alkupuolen ”isiä” tai ”oppineita”, ja he kaikki uskoivat Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen.

Erittäin arvovaltainen ranskalainen katolinen teologian sanakirja menee jopa niin pitkälle, että se sanoo Papiaksen aikalaisten, jotka olivat häntäkin ”älykkäämpiä” ja ”viisaampia”, ”uskoneen hänen tavallaan tuhatvuotiseen hallituskauteen ja pitäneen tätä uskoa yhtenä kristillisen uskon pääopeista”. Sama katolinen hakuteos sanoo Justinus Marttyyrista, että vaikka hän tiesi, etteivät jotkut hänen aikalaisistaan omaksuneet hänen näkemyksiään tuhatvuotiskaudesta, niin hän ajatteli tässä asiassa olleensa ”puhdasoppisemman opin vartija”. Puhuessaan Irenaeuksesta tämä sanakirja sanoo: ”Hänestä millennialismi on osa perinteisistä opetuksista. . . . Pyhä Irenaeus näyttää ajatelleen, ettei Raamattua voi selittää oikein ilman millennialismia.” (Kursivointi meidän) – Dictionnaire de Théologie Catholique, X osa, palstat 1761, 1762.

Kumpi siis on lähempänä aitoa apostolista opetusta ja perinnettä, roomalaiskatolinen kirkko, joka halveksien nimittää Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen yhä uskovia ’omituiseksi lahkoksi’, vai Jehovan todistajat, jotka vaalivat tuhatvuotiskauden toivoa? Miten tämä toivo hävisi katolisesta opista?

LUOPUMUS VÄÄRISTÄÄ KRISTILLISEN TOIVON

Edellisestä kirjoituksesta havaitsimme, että viimeisinä ajanlaskumme alkua edeltäneinä vuosisatoina tapahtuneen luopumuksen vaikutuksesta juutalaiset korvasivat ylösnousemustoivonsa pakanallisella uskomuksella sielun synnynnäiseen kuolemattomuuteen ja muuttivat alkuperäisen messiastoivonsa poliittiseksi toivoksi. Samoin luopumus, jonka ennustettiin tapahtuvan kristittyjen keskuudessa (Apt. 20:29, 30; 2. Tess. 2:3; 1. Joh. 2:18, 19), aikaansai tuhatvuotiskauden toivon vääristymisen.

Juutalainen oppinut Hugh J. Schonfield sanoo: ”Kristittyjen luopuminen maallisen Jumalan valtakunnan toivosta yleistyi vasta toisella vuosisadalla.” ”Huolimatta siitä, että vedottiin uskollisuuteen ja kestävyyteen, paljon useammat kristityt tunsivat pettymystä ja joko jättivät kirkon tai seurasivat niitä opettajia, jotka tarjosivat vähemmän maanläheisiä tulkintoja kristillisyyden luonteesta.”

Tästä taivaallisen messiaanisen valtakunnan eli hallituksen välityksellä maan päälle ennallistettavan paratiisin toivosta ”luopumisesta” eräs Uuden testamentin teologinen sanakirja sanoo: ”Kirkkohistorian edetessä monia Raamatun ulkopuolisia aiheita, kuvia ja aatteita sulautettiin paratiisi-käsitteeseen. . . . Paratiisia koskeva teorioitten rakentelu kirkossa ja yleisen hurskauden käsitteet ovat myös yhteydessä siihen, että sielun kuolemattomuusoppi tuli Uuden testamentin eskatologian sijalle, johon liittyi kuolleitten ylösnousemustoivo ja uusi luomus (Ilm., 21 ja seur.), niin että sielu saa tuomion kuoleman jälkeen ja pääsee paratiisiin, jonka nyt ajateltiin kuuluvan toiseen maailmaan.” (Kursivointi meidän) – The New International Dictionary of New Testament Theology, 2. osa otsikon ”Paratiisi” alla.

Sielun kuolemattomuutta koskevan kreikkalaisen opin tällä tavalla soluttautuessa luopiokristityt siirsivät paratiisin maan päältä taivaaseen ja hylkäsivät alkuperäisen tuhatvuotiskauden toivon. Tämän vahvistukseksi Britannica-tietosanakirja myöntää: ”Kreikkalaisen ajattelutavan vaikutus kristilliseen teologiaan heikensi millenaarista maailmankatsomusta.” – The Encyclopædia Britannica, 1977.

UUSPLATONISMI SYRJÄYTTÄÄ TUHATVUOTISKAUDEN TOIVON

Tuhatvuotiskauden toivo joutui siis luopumuksen uhriksi. Sen viholliset taistelivat mitään häikäilemättä sitä vastaan. Luetellessaan tuhatvuotiskauden opin vihollisia ranskalainen katolinen teologian sanakirja sanoo roomalaisesta papista Caiuksesta (joka eli toisen vuosisadan lopulla ja kolmannen vuosisadan alussa), että ”hän tuhatvuotiskautta koskevasta opista voitolle päästäkseen selvästi kielsi Apokalypsin [Ilmestyskirjan] ja Johanneksen evankeliumin oikeaperäisyyden”. Sama arvovaltainen katolinen hakuteos paljastaa myös, että ”Pyhä” Dionysios, kolmannella vuosisadalla elänyt Aleksandrian piispa, laati kirjoitelman tuhatvuotiskautta koskevaa oppia vastaan, ja ”estääkseen tätä näkemystä kannattavia perustamasta uskoaan Johanneksen Apokalypsiin hän ei epäröinyt kieltää sen oikeaperäisyyttä”. – Dictionnaire de Théologie Catholique.

Samasta 15-osaisesta katolisesta sanakirjasta saamme tietää, että 200-luvulla elänyt ”kirkkoisä” Origenes tuomitsi ne, jotka uskoivat tuhatvuotiskauden maallisiin siunauksiin, koska he ”tulkitsevat Raamattua niin kuin juutalaiset”. Mistä muusta syystä Origenes vastusti niin kovasti tuhatvuotiskautta koskevaa oppia? Katolinen tietosanakirja ilmoittaa syyn: ”Ottaen huomioon sen, että hänen oppinsa perustuivat uusplatonismiin . . ., hän [Origenes] ei voinut kannattaa millenaristeja.” (The Catholic Encyclopedia) Koska Origenes omaksui Platonin uskon sielun synnynnäiseen kuolemattomuuteen, hänen oli pakko siirtää Messiaan tuhatvuotisen hallituskauden maalliset siunaukset hengelliselle alueelle.

AUGUSTINUS PÄÄTTÄÄ ”ETTEI TUHATVUOTISKAUTTA OLE”

Mutta mies, joka antoi armoniskun katolilaisten ja jopa protestanttien tuhatvuotiskauden toivolle, oli epäilemättä ”Pyhä” Augustinus, jonka Britannica-tietosanakirja kuvailee ”antiikin kristillisen kauden suurimmaksi ajattelijaksi” ja ”sulatusuuniksi, jossa Uuden testamentin uskonto mitä täydellisimmin sulautettiin kreikkalaisen filosofian platonilaiseen perinteeseen”. Augustinus asettui voimakkaasti vastustamaan alun perin esitettyä toivoa paratiisista, joka ennallistettaisiin maan päälle Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana. Lainaamme Katolista tietosanakirjaa: ”Augustinus oli lopulta sitä mieltä, ettei tuhatvuotiskautta ole. . . . tämä suuri oppinut . . . esittää meille Apokalypsin 20. luvun vertauskuvallisen selityksen. Hän sanoo, että tässä luvussa käsiteltävä ensimmäinen ylösnousemus tarkoittaa hengellistä uudesti syntymistä kasteessa; kuudentuhannen vuoden historian jälkeinen tuhatvuotinen sapatti on ikuinen elämä kokonaisuudessaan . . . Tämän maineikkaan oppineen esittämän selityksen omaksuivat hänen jälkeensä tulevat länsimaiset teologit, eikä millenarismi varhaisemmassa muodossaan saanut enää kannatusta.” – The Catholic Encyclopedia.

Katolilaisten lisäksi myös protestanteilta on tällä tavoin riistetty alkuperäinen Raamatun esittämä toivo tuhatvuotiskaudesta. Vuoden 1977 Britannica-tietosanakirja (Macropædia) sanoo: ”Augustinuksen vertauskuvallisesta millennialismista tuli kirkon virallinen oppi, ja apokalyptisismi [pahuuden lopullisen tuhon ja hyvyyden voiton odotus] painui maan alle. . . . Luterilaista, kalvinistista ja anglikaanista perinnettä edustavat protestanttiset uskonpuhdistajat eivät olleet apokalyptisismin kannattajia vaan pitivät lujasti kiinni Augustinuksen näkemyksistä.”

Katoliset ja protestanttiset teologit soveltavat väärin kaikkiin vanhurskaisiin taivaallista toivoa, jonka Raamattu esittää vain rajalliselle määrälle kristittyjä, jotka on kutsuttu hallitsemaan Kristuksen kanssa kuninkaina, pappeina ja tuomareina. (Ilm. 20:4–6; Luuk. 22:28–30) Nämä teologit tarjoavat ”uskollisilleen” epämääräistä taivaassa saatavan ”ikuisen autuuden” toivoa. Jumalan tarkoitus sen suhteen, että ’hänen tahtonsa tapahtuu myös maan päällä niinkuin taivaassa’, ei kuulu lainkaan heidän odotteisiinsa. (Matt. 6:10, Kirkkoraamattu) Raamattu kuitenkin tarjoaa suurenmoisen toivon ikuisen elämän saamisesta: harvat valitut saavat sen taivaassa mutta lukemattomat muut maan päällä. Tätä kahtalaista toivoa, joka liittyy kiinteästi Kristuksen tuhatvuotiseen hallituskauteen eli millenniumiin, käsitellään lähemmin kahdessa seuraavassa kirjoituksessa.

[Kuva s. 10]

Tertullianus uskoi, että luvattu valtakunta perustettaisiin ja kestäisi 1 000 vuotta

[Kuva s. 11]

Origenes omaksui Platonin uskon kuolemattomaan sieluun ja kiisti tuhatvuotisen hallituskauden koskevan maata

[Kuva s. 12]

Augustinus sulautti kreikkalaista filosofiaa Raamatun opetuksiin ja oli sitä mieltä, ettei tuhatvuotiskautta ole