Usko on käytännöllistä!

Todistus keskitysleireiltä

KESKITYSLEIRIT – mitä ne tuovat mieleesi?

Ehkä mieleesi muistuu kuvia pelästyneistä ihmisistä, joita ajetaan junanvaunuista kohti kuolemaansa. Tai ehkä mieleesi piirtyy liikarasittuneita, puoliksi nälkiintyneitä vankeja, jotka on pakotettu elämään omien ulosteittensa keskellä ja kärsimään sairauksista. Tai epäinhimillisiä lääketieteellisiä kokeiluja tai uuneja, joissa poltettiin lukemattomia ihmisruumiita.

Tällaiset seikat ovat osa noiden kauhistuttavien leirien luomaa kuvaa.

Mutta niihin liittyy muutakin huomionarvoista. Niin kauhistuttavia kuin natsileirit olivatkin, sadattuhannet niissä olevat miehet ja naiset yrittivät elää. He kamppailivat päivästä toiseen pysyäkseen elossa sairaudesta, pieksemisistä, uupumuksesta ja umpimähkäisistä tappamisista huolimatta. He yrittivät syödä, pysyä lämpiminä ja välttää sairauksia. Heidän täytyi tehdä työtä, nukkua ja olla tekemisissä ympärillään olevien kanssa.

Niinpä hirvittävyydestään huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – natsien keskitysleirit ovat paikka, josta voimme etsiä todistusta uskon käytännöllisyydestä. Vaikka emme ehkä henkilökohtaisesti koskaan joutuisikaan elämään sellaisilla leireillä, me voimme hyötyä niihin liittyvistä opetuksista.

MONET MENETTIVÄT USKON

Yksi leirien merkittävä vaikutus oli uskon menetys. Kirjailija Philip Yancy selittää: ”Jotkut elossa säilyneet menettivät uskonsa Jumalaan. Varsinkin juutalaiset olivat vaikutuksille alttiita: heidät oli kasvatettu uskomaan, että he olivat valittu kansa, mutta yhtäkkiä he havaitsivatkin, kuten muuan juutalainen katkerana sanoi: ’Hitler on ainoa, joka on pitänyt lupauksensa.’”

Elie Wiesel kuvailee, millainen vaikutus oli erään nuoren pojan hirttämisen näkemisellä. SS kokosi vangit hirsipuitten eteen. Kun poika kuoli hitaasti, eräs vanki huusi: ”Missä on Jumala nyt?” Wiesel sanoo: ”Ja kuulin äänen sisässäni vastaavan hänelle: ’Missä Hän on? Hän on täällä – Hän riippuu täällä hirsipuussa . . .”’

Monet kristityiksi tunnustautuvatkin menettivät uskonsa. The Christian Century -julkaisussa Harry J. Cargas esitti seuraavin sanoin, miltä monista entisistä kirkossakävijöistä tuntui: ”Tämä joukkotuho on minun mielestäni suurin kristittyjä kohdannut tragedia sitten ristiinnaulitsemisen. Ensimmäisessä tapauksessa kuoli Jeesus; jälkimmäisessä tapauksessa voidaan sanoa kristillisyyden kuolleen. . . . Voiko kukaan olla kristitty nykyään, kun tiedetään, että kuolemanleirejä etupäässä suunnitteli, rakensi ja piti toiminnassa kansa, joka sanoi olevansa kristitty . . .?”

Mutta leireillä oli ryhmä, joka ei menettänyt uskoaan. Jehovan todistajat ymmärsivät Raamatusta, ettei Jumala aiheuttanut leirien pahuutta eikä kärsimystä, joka on ollut ihmiskunnan vitsauksena satoja vuosia. Nämä seikat päinvastoin murehduttavat Häntä ja todistavat, etteivät ihmiset osaa ohjata askeleitaan hänestä riippumattomina. (Jer. 10:23; Saarn. 8:9) Hän on luvannut Sanassaan, että määräaikana hän poistaa pahuuden maan päältä. Hän hyvittää myös sen vahingon, jonka uskon omaavat ovat kokeneet, ja kykenee jopa herättämään heidät jälleen eloon. – Ilm. 21:4; ks. myös lukua ”Miksi Jumala sallii pahuutta?” kirjasta Onnellisuus – miten löydät sen.a

USKO NAISTEN KESKUUDESSA

Tarkastelkaamme esimerkiksi keskitysleirien vaikutusta naisiin.

Omaelämäkerrassaan Auschwitzin komendantti Rudolf Höss mainitsi: ”Jo alun alkaen täyteen ahdettu naisleiri merkitsi naisvankien enemmistölle sielullista luhistumista. Sitä seurasi ennen pitkää ruumiillinen sortuminen. Naisleirissä vallitsivat joka suhteessa kurjimmat olot.”

Olosuhteet tietenkin vaihtelivat jonkin verran eri leireissä ja eri aikoina sodan jatkuessa. Höss kuitenkin sanoi: ”Kun naiset saavuttivat tietyn nollakohdan, antoivat he kaiken mennä menojaan. He horjuivat ulkosalla täysin tahdottomina aaveina, . . . kunnes he jonakin päivänä hiljaa heittivät henkensä.” Tähän vaikutti osaltaan joidenkin vankien käytös, joille oli annettu valtaa. Hössin mukaan ”he ylittivät miehiset kollegansa halpamaisuudessa, alhaisuudessa ja turmeltuneisuudessa”.

Mutta Höss lisää: ”Ilahduttavan poikkeuksen muodostivat naispuoliset raamatuntutkijat, joita nimitettiin raamattumehiläisiksi tai raamattumadoiksi. Heitä oli valitettavasti liian vähän.”

Miten nämä naispuoliset Jehovan todistajat kestivät natsien keskitysleirien kauhujen keskellä? Millainen vaikutus sillä oli heidän uskoonsa? Ensi käden tietoja julkaistiin Margarete Buberin kirjassa ”Kahden diktaattorin alaisuudessa” (1949).

Hän ja hänen miehensä olivat huomattavia Saksan kommunistisen puolueen jäseniä 1930-luvun alkupuolella. Sen jälkeen kun heidät oli komennettu Moskovaan, heidät pidätettiin poliittisina toisinajattelevina. Vaikka Margarete Buber uskoi edelleen kommunismin teoriaan, hänet lähetettiin eräälle leirille Siperiaan. Myöhemmin hänet luovutettiin natseille, ja hän palveli viisi vuotta pahamaineisella Ravensbrückin naiskeskitysleirillä.

Osan ajasta hän oli osastonvanhin, vanki jonka vastuulla oli muiden vankien osasto eli parakkeja. Useimmat hänen osastossaan olivat Jehovan todistajia (raamatuntutkijoita). Margarete Buberin kertomus antaa silminnäkijän tietoa poliittiselta vangilta, joka itse ei ollut Jehovan todistaja. Hänen kertomuksensa vahvistaa Gertrude Pötzinger, Jehovan todistaja, joka oli vankina Ravensbrückissä yli neljä vuotta ja joka palvelee nykyään miehensä kanssa Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa. Esitämme seuraavassa tiivistelmän Margarete Buberin kirjan joistakin osista hänen luvallaan.

KAHDEN DIKTAATTORIN ALAISUUDESSA

Jokainen uusi keskitysleirille tulija kokee hirvittävän ajan, jolloin hän järkyttyy läpikotaisin, olkoonpa hän ruumiillisesti kuinka vahva tahansa ja olkoonpa hänellä kuinka hyvät hermot tahansa. Ja uusien tulokkaitten kärsimykset tulivat vuosi vuodelta yhä pahemmiksi Ravensbrückissä, ja siksi heidän keskuudessaan kuolleisuus oli suurinta. Kunkin luonteenlaadusta riippuen kesti viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, ennen kuin vanki alistui kohtaloonsa ja sopeutui olemaan leirillä. Tänä aikana ihmisen luonteenlaatu muuttuu. Kiinnostus ulkopuolista maailmaa ja muita vankeja kohtaan pikku hiljaa vähenee.

Luulen, ettei mikään ole turmelevampaa kuin kärsimys, ylenmääräinen kärsimys ja vielä siihen liittyvä nöyryytys, jollaista miehet ja naiset saivat keskitysleireissä osakseen. Kun SS iski, et uskaltanut iskeä takaisin. Kun SS tyrannisoi ja solvasi, täytyi vain pitää suu kiinni ja olla vastaamatta takaisin. Olit menettänyt kaikki ihmisoikeudet – kaikki, kaikki poikkeuksetta. Olit vain elävä olio, jonka numero erotti muista ympärilläsi olevista kovaosaisista.

En ajattele tässä niitä vankeja, joilla oli jokin asema ja jotka voivat kohdella huonosti vastuullaan olevia. Tarkoitan tavallisia naisvankeja. Jos joku näytti saavan hiukan enemmän ruokaa, hieman suuremman leipäpalan, hiukkasen suuremman margariini- tai makkara-annoksen, heti ilmaistiin suuttumusta ja kaunaa.

Siitä kun säntäsimme ylös makuulavoiltamme siihen, kun meidän täytyi seisoa nimenhuutorivissä ulkona, oli kolme neljännestuntia aikaa peseytyä, pukeutua, siistiä kaappimme ja syödä ”aamiaisemme”. Se ei olisi ollut kovin helppoa parhaissakaan olosuhteissa, mutta ajattele, mitä se merkitsi parakissa, jossa sata muuta naista ryntäili ympäriinsä ja aikoi tehdä samaa! Ilma oli sakeata huonosta kielestä ja herjauksista.

[Tämä on osittainen kuvaus hänen elämästään Ravensbrückissä. Mutta sitten kirjailija nimitettiin osastonvanhimmaksi osastoon 3, jossa siihen aikaan oli raamatuntutkijoita.]

Ryhdyin täyttämään tehtäviäni sinä iltapäivänä osastossa 3. Siellä oli hyvin erilainen ilmapiiri. Paikka oli hiljainen ja siellä haisi puhdistusjauhe, desinfiointiaine ja kaalikeitto. 270 naista istui pöydissä. Heti kun menin huoneeseen, pitkä, vaalea nainen nousi, johdatti minut istumaan ja tarjosi minulle kulhollisen kaalikeittoa. En oikein tiennyt mitä tehdä.

Minnepäin tahansa katsoinkin pöytien ääreen, näin samanlaisia vaatimattomia, hymyileviä kasvoja. Kaikkien hiukset olivat kireällä nutturalla, ja he istuivat siellä täydellisessä järjestyksessä ja söivät ruokaansa samaan tahtiin. Useimmat heistä näyttivät olevan talonpoikaisnaisia, ja heidän laihat kasvonsa olivat ruskeat ja ryppyiset auringon ja tuulen vaikutuksesta. Monet näistä naisista olivat olleet vankilassa ja keskitysleirissä vuosikausia.

Vankeja oli 275 – kaikki raamatuntutkijoita. He kaikki olivat mallivankeja, ja he kaikki tunsivat leirin säännöt läpikotaisin ja noudattivat niitä kirjaimellisesti. Kaikki kaapit olivat tarkoin toistensa näköisiä, ja ne kaikki olivat mallikelpoisen puhtaita ja siistejä. Kaikki pyyhkeet riippuivat kaapin ovissa täysin ohjesäännön mukaan; jokainen kulho, lautanen, kuppi jne. oli puhdas ja hyvin kiillotettu. Jakkarat oli hangattu tahrattoman puhtaiksi, ja ne olivat aina siististi pinossa, kun niitä ei käytetty. Pölyä ei ollut missään, ei edes parakin kattopalkkien päällä, sillä parakissamme ei ollut sisäkattoa, vaan sisältä näkyi suoraan ulkokatto. Minulle kerrottiin, että jotkut SS-tarkastajat vetivät valkoiset käsineet kädessä sormillaan pitkin ulkonevia reunuksia ja kaapinpäällyksiä ja kiipesivät jopa pöydille saadakseen selville, olivatko palkit pölyttömiä.

Käymälät ja pesuhuone olivat samoin puhtaita. Mutta kaiken siisteyden ja puhtauden huippu olivat makuusalit, joissa kussakin oli 140 vuodetta. Vuoteiden sijaus oli hämmästyttävä aikaansaannos. Olkipatjat ja tyynyt olivat kuin laatikoita. Kaikki huovat oli huolellisesti laskostettu aivan samalla tavalla ja saman kokoisiksi, ja kaikki oli asetettu vuoteille aivan samalla tavoin. Joka petillä oli kortti, jossa oli sillä nukkuvan vangin nimi ja numero, ja ovessa oli tarkoin laadittu kaavio makuusalista. Siitä näkyi jokainen peti ja kuka sillä nukkui, joten jokainen tarkastusta suorittava voi heti tietää, missä kukin oli.

Kun olin parakin vanhimpana asosiaalistenb keskuudessa, koko päivä oli kulunut jonkin tehtävän hoitamiseen ja herättänyt uutta pelkoa. Raamatuntutkijoitten parissa elämäni sujui hyvin rauhallisesti. Kaikki kävi kuin kello. Aamuisin, jolloin jokainen oli syventynyt ennen nimenhuutoa suoritettaviin askareihinsa, kukaan ei sanonut äänekästä sanaa. Muissa osastoissa osaston vanhinten ja parakin vanhinten täytyi huutaa äänensä käheäksi, ennen kuin he saivat valvontansa alaisuudessa olevat ulos riviin, mutta täällä kaikki sujui ääneti eikä minun tarvinnut sanoa sanaakaan, ja samoin sujui kaikki muukin – ruoanjakelu, valojen sammuttaminen ja muut vankien päivään kuuluvat tehtävät.

Päätehtäväni raamatuntutkijoitten parissa oli tehdä heidän elämänsä mahdollisimman siedettäväksi, torjua SS-osastonjohtajan metkut.

Osastossa 3 ei koskaan varastettu mitään. Siellä ei valehdeltu eikä juoruttu. Naiset eivät olleet kiinnostuneita vain itsestään, vaan tunsivat olevansa velvollisia huolehtimaan ryhmän hyvinvoinnista kokonaisuutena. En ollut kauan heidän keskuudessaan, kun he jo ymmärsivät, että olin heidän ystävänsä.

Kun tämä suhde oli vakiintunut ja olin täysin varma, ettei kukaan heistä koskaan pettäisi minua, pystyin tekemään paljon heidän hyväkseen; esimerkiksi pystyin kaikenlaisten tekosyiden ja temppujen avulla järjestämään niin, ettei vanhempien ja ruumiillisesti heikompien vankien tarvinnut seisoa tuntikausia nimenhuudossa. Asosiaalisten keskuudessa en voinut menetellä siten, sillä ne, jotka kestivät paremmin rasitusta, olisivat ilmiantaneet minut SS:lle, koska he olisivat suuttuneet sellaisesta ajatuksesta, että jotakuta suosittiin.

Raamatuntutkijat muodostivat ainoan tasalaatuisen osaston Ravensbrückin vankien joukossa. Kun ensi kerran menin osastoon 3, minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys heidän uskonnollisista vakaumuksistaan ja siitä, miksi Hitler tunsi vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Vastenmielisyys on lievä sana kuvailemaan hänen suhtautumistaan heihin; hän tuomitsi heidät valtion vihollisiksi ja vainosi heitä julmasti.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin he havaitsivat, ettei minusta todennäköisesti tulisi käännynnäistä, mutta he osoittivat minua kohtaan jatkuvasti myötätuntoa eivätkä koskaan lakanneet toivomasta, että jonakin päivänä saattaisin ”nähdä valon”. Sikäli kuin ymmärsin, he uskoivat, että koko ihmiskunta Jehovan todistajia lukuun ottamatta joutuisi pian ikuiseen pimeyteen, kun maailma tulisi loppuunsa. Hyvä saisi lopulta voiton pahasta. Kansa ei nostaisi enää miekkaa kansaa vastaan, pantteri makaisi vohlan vieressä; ja vasikka ja nuori leijona ja pennut olisivat yhdessä, eikä kukaan tekisi pahaa eikä tuhoa koko Hänen pyhällä vuorellaan. Kuolemaa ei olisi enää, ja kaikki – eloon jääneet – eläisivät onnellisina eikä heidän onnellisuudellaan olisi loppua.

Tämä yksinkertainen ja tyydyttävä usko antoi heille voimaa ja auttoi heitä kestämään pitkät keskitysleirielämän vuodet ja kaikki loukkaukset ja nöyryytykset ja silti säilyttämään inhimillisen arvokkuutensa. Heille annettiin aihetta todistaa, ja he todistivat, ettei kuolema pelottanut heitä. He voivat kuolla vakaumustensa puolesta pelkäämättä.

He suhtautuivat vakavasti kuudenteen käskyyn, ja sen vuoksi he olivat kaikkien sotien ja kaiken aseellisen palveluksen päättäväisiä vastustajia. Heidän muuttumaton kantansa siinä suhteessa maksoi monien miespuolisten todistajien hengen. Myös lahkon naiset kieltäytyivät suorittamasta mitään sellaista työtä, joka heidän mielestään oli sotaponnistelujen edistämistä.

He olivat järkähtämättömän velvollisuudentuntoisia; he olivat ahkeria, rehellisiä ja tottelevaisia. Todistajat olivat ”vapaaehtoisia vankeja”, niin sanoakseni, sillä he olisivat päässeet heti vapaiksi, jos he olisivat allekirjoittaneet erityisen raamatuntutkijain kaavakkeen, jossa sanottiin: ”Julistan täten, että tästä päivästä lähtien en enää pidä itseäni raamatuntutkijana ja etten tee mitään edistääkseni Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran etuja.”

Ennen kuin minusta tuli heidän osastonvanhimpansa, he joutuivat kärsimään paljon siksi, että [surullisen kuuluisa entinen osastonvanhin] Käthe Knoll teki kaikkensa estääkseen heitä käymästä keskenään uskonnollista keskustelua. Sen ja muistiinpanojen vertailemisen – lyhyesti sanoen ”Raamatun tutkimisen” – estäminen oli kiinalainen kidutusmenetelmä, ja Käthe Knoll oli käyttänyt sitä pahansuovan innokkaasti.

Olin ollut jonkin aikaa heidän osastonvanhimpansa, ennen kuin huomasin, että ”raamattumatoni”, kuten heitä leirissä nimitettiin, omistivat Raamattuja ja raamatuntutkijain kirjallisuutta. He alkoivat tuoda niitä kätkettyinä sankoihin ja lattiariepuihin jne., kun he tulivat työstä. Kun huomasin sen, ehdotin, että olisi vaarattomampaa kätkeä ne jonnekin osastolle, ja tätä ehdotusta noudatettiin innokkaasti. Sen jälkeen osastossa tutkittiin Raamattua melko avoimesti iltaisin ja sunnuntaisin. Ja illalla, ennen kuin SS-naiset tulivat tarkastuskierrokselle koirineen, he lauloivat vuoteessa hiljaisella äänellä laulujaan. Minun tehtäväni oli pitää huoli siitä, että he saivat ajoissa varoituksen vaarasta ja että heillä oli tilaisuus kätkeä kielletty kirjallisuutensa.

Antauduin melkoiseen vaaraan. Olin osastonvanhin ja vastuussa kaikesta, mitä siellä tapahtui. Se oli keskitysleirielämäni ”kultaista aikaa” – Harmagedonin jälkeistä aikaa niin sanoakseni – mutta en tänäkään päivänä tiedä, miten onnistuin selviytymään eläimellisen raa’an Kögelin johtamista tarkastuksista toisensa jälkeen joutumatta rangaistusosastoon eli bunkkereihin.

Mutta pelasin vieläkin vaarallisempaa peliä. Kun joku vanki tunsi olevansa sairas, hänen täytyi ilmoittautua minun kauttani lääkäriasemalle. Koetinkivi oli kuumemittari. Sen lukeman perusteella sairas nainen lähetettiin sairaalaan, määrättiin ”sisätyöhön” tai lähetettiin armottomasti tavalliseen työhönsä. ”Todistajien” keskuudessa oli melko paljon vanhahkoja naisia, jotka, vaikkakaan heillä ei ollut kuumetta, olivat niin heikkoja, että työ kävi yli heidän voimiensa. Ainoa keino säästää heitä ja suoda heille päivä vapaata silloin tällöin oli, että ilmoitin vääriä numerotietoja työryhmistä, ja niin teinkin. En uskalla ajatellakaan, mitä minulle olisi tapahtunut, jos tämä olisi tullut ilmi. Sen teki vielä vaikeammaksi se, että me olimme tarkastusosasto [ne parakit, joihin vierailevat natsivirkailijat vietiin. Kirjailija kuvailee tässä sellaisen ennalta ilmoittamattoman vierailun:]

Ilmoitin sopivan alamaisella äänellä:

”Osaston vanhin Margarete Buber nro 4 208. Antaa kuuliaisesti raportin osastosta nro 3, jossa on 275 raamatuntutkijaa ja kolme poliittista, joista 260 on työssä, kahdeksalla on parakkitehtäviä ja seitsemän on määrätty sisätyöhön.”

Kögel tuijotti minua vetisillä sinisillä silmillään hänen sileäksi ajeltujen leukapieltensä nykiessä ja sitten hän murahti jotakin. Sen jälkeen jatkoin rutiinitarkastusta ja avasin oven toisensa jälkeen ja kolme ensimmäistä kaappia. Ja kun lähestyimme aiheellisesti ja luvallisesti läsnä olevia vankeja, ärjäisin ”Achtung!”, minkä kuultuaan he kaikki hyppäsivät pystyyn kuin vieteriukot. Kaikkiin vierailijoihin, sekä miehiin että naisiin, SA:han, SS:ään ynnä muihin, kiiltävä tina ja alumiini tekivät poikkeuksetta suuren vaikutuksen. Kögel oli yleensä ainoa, joka esitti kysymyksiä vangeille. ”Miksi teidät on pidätetty?” ja poikkeuksetta vastaus kuului: ”Koska olen Jehovan todistaja.” Muuta ei kyselty, sillä Kögel tiesi kokemuksesta, että nämä parantumattomat raamatuntutkijat eivät koskaan jättäneet käyttämättä tilaisuutta osoittaa [olevansa todistajia]. Sen jälkeen vierailijat katsoivat makuusaliin, ja säännöllisesti ihasteltiin äänekkäästi siellä vallinnutta moitteetonta järjestystä.

Vaikka SS:n vanhempi tarkastaja rouva Langefeld suosi ja suojeli ”todistajia”, eräälle johtavista valvojista, Zimmer-nimiselle naiselle, he olivat kuin ”punainen vaate”. Rouva Zimmer ei ollut tyytyväinen mihinkään; ei esimerkillisinkään vuode saanut hänen silmissään hyväksymystä, eikä hän koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta todistajien herjaamiseen ja pelottelemiseen.

[Todistajien rauhan ja kristillisen ykseyden rikkomiseksi viranomaiset panivat noin sata asosiaalista osastoon.]

Se oli kuin sudet olisivat tulleet lammaslaumaan. Ankarasta arvostelusta, varkauksista ja rähinöinnistä tuli jokapäiväisen elämämme erottamaton osa. Asosiaaliset alkoivat heti antaa ilmi ”todistajia” Raamatun tutkistelujen ja uskonnollisten keskustelujen vuoksi; he varastivat kaiken minkä käsiinsä saivat, ja tuntien olleensa virkavallan edustajia he käyttäytyivät yleensä hyvin hyökkäävällä ja ärsyttävällä tavalla. Kuinka surullista se olikaan minulle! Mutta ”todistajieni” ansioksi on sanottava, että he tulivat avukseni vaikeuksissani ja tukivat minua kaikin mahdollisin tavoin. Heidän ansiostaan onnistuimme läpäisemään ne kaikki kuusi kuukautta, jotka tämä vitsaus kesti, ilman vakavampia vaikeuksia.

Tein parhaani näiden kiusankappaleiden eristämiseksi. Pidin ”todistajat” eri pöydissä, niin että he voivat keskustella asioistaan aterioiden aikana ilman ilmiantamisen vaaraa, ja yöksi panin asosiaaliset yläpeteihin ja ”todistajat” alapeteihin. Mutta, kuten kävi ilmi, virkailijoitten – hankkeen pääasiallinen aloitteentekijä oli rouva Zimmer – oli täytynyt valita meille kaikki surullisen kuuluisat vuoteenkastelijat leiristä, sillä yö yön jälkeen alapeteillä olevat viattomat saivat kärsiä märkyydestä.

Eräänä päivänä vanha vihollisemme rouva Zimmer tuli tarkastamaan tekosiaan. Hän huomasi heti, että olin erottanut lampaat vuohista, ja puhutteli minua närkästyneenä.

”Teidän ei tarvitse ajatella, että olen sokea”, hän julisti. ”Tiedän aivan hyvin, että pidätte näiden raamatunpänttääjien puolta ja suojelette heitä. Että uskallattekin erottaa nämä raamattumadot ja asosiaaliset toisistaan, kuuletteko?”

Niin, siinä sitä oltiin; minun täytyi sekoittaa heidät kaikki keskenään ja toivoa parasta. Tällöin Jehova puuttui asiaan. Raamatuntutkijat ottivat asosiaaliset vastaan kuin pitkään kadoksissa olleet sisarensa: Oliko heillä nälkä? Oli toki! Halusivatko he ylimääräisen palan leipää? Halusivat! Ja niin jatkettiin. Katselin tätä kristillistä rakkautta toiminnassa sekavin tuntein, mutta se tehosi. Huomaavaisuus ja ystävällisyys pehmensi asosiaaliset, ja sitten alkoi rynnistys valon osoittamiseksi heille. Jokseenkin lyhyen ajan kuluttua melko monet asosiaaliset – muuan mustalainen, puolalainen, juutalainen ja poliittinen – menivät SS:n toimistoon ja ilmoittivat haluavansa, että heitä siitä lähtien pidettäisiin Jehovan todistajina, ja vaativat hihoihinsa sinipunaisen kolmion. Kun tilanne meni liian pitkälle, SS riehui ja raivosi käännynnäisille ja heitti heidät ulos. Lopulta SS sai niin kylläkseen, että se poisti asosiaaliset osastostamme, ja niin rauha palasi. Minä huokaisin syvään helpotuksesta, ja ”todistajat” pitivät rukouskokouksen esittääkseen kiitokset Jehovalle.

USKO ON KÄYTÄNNÖLLISTÄ SINULLE

On murheellista, että kenenkään mistään syystä täytyi kohdata natsien keskitysleirien kauhuja. Kuitenkin niin tapahtui. Mitä voimme oppia siitä?

Kirjassa ”Kahden diktaattorin alaisuudessa” oleva kertomus todistaa siitä uskosta, joka noilla kristityillä naisilla oli. Se ei totisesti ollut mitään sunnuntaiuskoa. Silti emme voi olla huomaamatta siitä saatua käytännöllistä hyötyä, että he elivät sellaisen lujan Jumalaan omaamansa uskon mukaan, kun he odottivat aikaa, jolloin Jumala poistaa kaiken pahuuden maan päältä.

Heidän uskonsa antoi heille mittapuita. Se auttoi heitä säilyttämään henkisen ja moraalisen tasapainon. Heidän terveyttään ei jäytänyt huoli, eikä heidän voimaansa kuluttanut epätoivo. Niinpä heidän uskonsa auttoi heitä jatkamaan elämää päivästä toiseen.

Psykologi Bruno Bettelheim tarkkaili itse Jehovan todistajia leireillä. Hän kirjoitti, että he ”eivät ainoastaan osoittaneet olevansa ihmisarvoltaan ja moraaliselta käytökseltään huippuluokkaa, vaan myös näyttivät olevan immuuneja samoja leirikokemuksia vastaan, jotka pian tuhosivat henkilöitä, joita psykoanalyytikkoystäväni ja minä itsekin pidimme hyvin tasapainoisina”. – The Informed Heart (kursivointi meidän).

The Dungeon Democracy lisää: ”Toiset pitivät heitä pilkkanaan, mutta he eivät välittäneet siitä ja säilyttivät ihmisarvonsa, kun toiset halveksivasti vaihtoivat omansa ensi sijaan kynsin hampain käytävässä taistelussa elossa säilymisen puolesta.”

Vaikka et milloinkaan kokisi läheskään niin suurta kärsimystä, etkö voikin nähdä, miten sellainen usko voi auttaa sinua? Sinä kohtaat joka päivä ongelmia ja paineita niin kuin kaikki ihmiset nykyään. Mutta usko Jumalaan auttaa sinua viettämään turvatumpaa elämää.

Usko Jumalaan ja hänen Sanaansa osoittautuu käytännölliseksi myös ollessasi tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi kun ilmaiset elämässäsi syvää uskoa, toiset todennäköisesti kohtelevat sinua rehdimmin ja kunnioittavammin. Kuulostaako tämä epätodennäköiseltä nykyajan omanvoitonpyyntöisessä maailmassa. Ajattele, mitä Bettelheim sanoo leirin todistajista: ”Vaikka he muodostivatkin ainoan vankiryhmän, joka ei milloinkaan herjannut eikä kohdellut pahoin toisia vankeja (he päinvastoin olivat tavallisesti hyvin kohteliaita toisille vangeille), SS-upseerit suosivat heitä lähetteinä heidän työtapojensa, taitojensa ja vaatimattoman asenteensa vuoksi.”

Samoin on nykyään. Uskonsa ja Jumalan hengen avulla Jehovan todistajat pyrkivät olemaan ystävällisiä, lempeitä, rehellisiä ja työteliäitä. (Gal. 5:23; Room. 12:16–18, 21; Jaak. 3:13; Ef. 4:28) Siksi heitä usein arvostetaan työntekijöinä. He ovat monta kertaa huomanneet, että heidän on ollut melko helppo saada työpaikka ja pitää se, kun toiset ovat saaneet lopputilin, tai he ovat nopeasti kohonneet luottamusasemiin.

Monin muinkin tavoin usko voi osoittautua käytännölliseksi. Se voi auttaa nuoria olemaan onnellisempia ja tekemään elämänsä tarkoituksellisemmaksi. Se on käytännöllistä perhe-elämässä ja sukupuoliasioissa. Se voi antaa paremman terveyden ja pitemmän elämän.

Mutta sitä, mitä monet pitänevät tärkeimpänä todisteena siitä, että usko todella on käytännöllistä, korostetaan Heprealaiskirjeen 11:6:n sanoissa. Apostoli Paavali kirjoitti siinä: ”Ilman uskoa on mahdotonta miellyttää [Jumalaa] hyvin, sillä Jumalaa lähestyvän täytyy uskoa, että hän on ja että hänestä tulee niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä.”

Miljoonat Jehovan todistajat odottavat uskossa saavansa Jumalan lupaaman elämän palkan rauhan, vanhurskauden ja onnellisuuden vallitessa maan päällä. (2. Piet. 3:13) Kehotamme sinua hankkimaan heiltä enemmän tietoa tuosta palkasta ja siitä, miten usko voi nyt ja ikuisesti olla käytännöllistä elämässäsi.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 8]

Gertrude Pötzinger vuonna 1944. Hän oli niiden 275 Jehovan todistajan joukossa, jotka olivat vangittuina Ravensbrückissä

[Kuva s. 9]

Gertrude Pötzinger nykyään. Hän palvelee Jehovan todistajien maailmankeskuksessa