Kirkot sekaantuvat politiikkaan
”JUMALISTEN ihmisten on aika antaa panoksensa hallitusasioitten hoitoon.” Näin sanoi eräs kalifornialainen pappi Yhdysvalloissa. Oletko hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että uskonnollisten ihmisten pitäisi sekaantua politiikkaan? Monet ovat, koska he kauhistuvat moraalimittapuiden luhistumista, rikollisuuden lisääntymistä, talouselämän taantumista, kansainvälistä jännitystä, köyhyyttä ja nälänhätää ja kaikkialla maailmassa leviävää epäuskoa.
Monet näistä ongelmista ovat tosin hallitusten vastuulla, mutta hallitukset ovat usein avuttomia. Mikä vielä pahempaa, monia niistä tahraavat skandaalit. Tiedot lahjonnasta ja petoksista ovat heikentäneet ihmisten luottamusta hallituksiinsa siinä määrin, että monet ovat samaa mieltä erään keski-ikäisen äidin kanssa, joka sanoi: ”Alan vähitellen uskoa, että koko poliittinen järjestelmä on turmeltunut ja menettänyt moraalinsa.”
Siksi monien vilpittömien ihmisten mielestä uskonnon pitäisi yrittää auttaa. Heidän mielestään uskonto edustaa Jumalaa, ja he uskovat – aivan oikein – että ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan enemmän kuin vain ihmisten asiantuntemusta. He rukoilevat apua, mutta eivät ole varmoja siitä, miten Jumala auttaa heitä. Heistä tuntuu, että saattaa olla heidän asiansa tehdä jotakin. Siksi he haluavat nähdä ”jumalisten ihmisten” sekaantuvan politiikkaan, jotta hallitsemiseen saataisiin ”jumalisuutta”. Papit ja muut uskovaiset ottavat yhä aktiivisemmin osaan politiikkaan.
Onko tämä paras tapa, jolla uskonto voi auttaa nykyään? Harkitkaamme, mitä jotkut tällaisista uskonnonharjoittajista tekevät, ja katsokaamme, mitä he toivovat saavansa aikaan.
Uskonto politiikassa
Suomessa on uskoanto avoimesti mukana politiikassa, siltä ”Suomen Kristillinen Liitto” perustettiin ”edistämään eri kristillisiin piireihin lukeutuvan väestön järjestäytymistä poliittiseen ja sivistykselliseen yhteistoimintaan”. (Mitä, missä, milloin 1982, s. 174) Yhdysvalloissa jotkin uskonnot ylläpitävät käytäväpoliitikkoja maan pääkaupungissa ja yrittävät näin vaikuttaa lainsäätäjiin. Mitä he toivovat saavansa aikaan? Eräs katolinen pappi selitti: ”Meillä on mielestämme paljon pitkäaikaista vaikutusta niihin moraalikäsityksiin, jotka määräävät maan poliittisen hengen.” Eräs protestanttinen pappi lisäsi: ”Meidän pitäisi voida sanoa hallitukselle: ’Olette tehneet väärin; olette valinneet väärän tien.’”
Tällaista käytäväpolitiikkaa on harrastettu hienovaraisesti jo kauan. Uudempi ilmiö, joka ei ole ollenkaan niin hienovarainen, on ollut protestanttisten fundamentalistien järjestämien painostusryhmien ilmaantuminen. Nämä ryhmät, kuten Yhdysvalloissa toimiva Moraalinen enemmistö, ovat ilmaisseet painokkaasti kantansa sellaisissa asioissa kuin Israelin tukeminen, homoseksualistien oikeudet, Panaman kanavasopimus, Taiwanin turvallisuus ja abortti. Poliitikot ovat oppineet, ettei niiden vaikutusta tule aliarvioida. Senaattoreita, jotka ovat tukeneet ryhmien epäsuosiossa olevia ohjelmia, ei ole valittu uudelleen virkaan.
Euroopassa perustettu Kirkkojen Maailmanneuvosto on sekaantunut politiikkaan toisella tavalla. Neuvoston ilmoitetaan lahjoittaneen vuodesta 1970 lähtien 3 miljoonaa dollaria (noin 13 miljoonaa markkaa) erilaisille poliittisille vallankumousliikkeille.
Jotkut papit taas tavoittelevat vaalin perusteella täytettävää hallitusvirkaa. Mutta eräässä hiljattain ilmestyneessä sanomalehdessä ollut otsikko on esimerkkinä kenties pisimmälle viedystä sekaantumisesta politiikkaan: ”Filippiiniläiset papit lähtevät seurakunnista ja liittyvät kapinaan.” Kirjoituksessa kerrottiin neljästä katolisesta papista, jotka liittyivät kommunistiseen sissiliikkeeseen. Tällainen aktiivinen sekaantuminen radikaalisiin liikkeisiin on yleistä, mutta siitä on maksettu kova hinta. Latinalaisessa Amerikassa se on johtanut arviolta 850 papin, nunnan ja maallikon tappamiseen, ryöstämiseen tai maasta karkottamiseen kuluneen vuosikymmenen aikana.
Miten suhtaudut tällaiseen uskonnollisten johtajien poliittiseen aktiivisuuteen? Oletko valmis hyväksymään sen? Vai oletko epävarma? Et ehkä paheksu sitä, että uskonto esittää hienovaraisesti ajatuksensa poliittisista kysymyksistä, mutta ehkä pappien mukanaolo vallankumouksissa tuntuu sinusta arveluttavalta.
Jos me kuitenkin hyväksymme sen, että uskonto yleensä sekaantuu politiikkaan, on vaikea sanoa, missä raja kulkee. Jos on hyväksyttävää, että jotkut papit harjoittavat maan pääkaupungissa hienovaraista käytäväpolitiikkaa niiden ohjelmien puolesta, jotka heidän mielestään ovat hyviä, niin miksi protestanttisten fundamentalistienkaan olisi väärin koota maanlaajuisia painostusryhmiä edistääkseen heille tärkeitä ohjelmia? Ja jos Moraalinen enemmistö voi puhua Israelin puolustamisen puolesta, niin miksi Kirkkojen Maailmanneuvosto ei voisi lahjoittaa rahaa niihin sotilaallisiin tarkoituksiin, joita se kannattaa? Ja jos se ei ole väärin, miksi olisi arveluttavaa, että katoliset papit taistelevat ja kuolevat omien tarkoitusperiensä puolesta Etelä-Amerikassa ja Aasiassa sen sijaan että he maksaisivat toisille vaaraan antautumisesta?
Mutta huomaatko tässä ajatusketjussa jotakin väärää? Onko tämä todella paras tapa, jolla uskonto voi auttaa ihmiskuntaa näinä vaikeina aikoina?
Ei ole uutta, että uskonto yrittää vaikuttaa politiikkaan. Alla on lueteltu joitakin huomattavia tapauksia, joissa uskonto ja politiikka on sekoitettu yhteen.
[Tekstiruutu s. 4]
◻ Vuonna 1095 paavi Urbanus II esitti länsimaiden armeijoille vetoomuksen ”toimittaa Idässä oleville veljille apua” taistelussa turkkilaisia vastaan. Tämä johti ensimmäiseen ristiretkeen ja ristiretkiliikkeeseen, mistä oli seurauksena 200 vuotta kestänyt tavaton verenvuodatus.
◻ 1100-luvulla paavi Hadrianus IV luovutti virallisesti Irlannin maan Englannin kuninkaalle Henrik II:lle vahvistaen siten (oikeauskoisten silmissä) Englannin herruuden tuossa maassa.
◻ Vuonna 1524 Saksan talonpojat – osaksi Martti Lutherin opetusten vaikutuksesta – kapinoivat. Vaikka Luther suhtautui aluksi suotuisasti heidän liikkeeseensä, vuonna 1525 hän kehotti saksalaisia ruhtinaita nujertamaan ”talonpoikain murhaaja- ja ryövärijoukot”. Ruhtinaat noudattivat hänen neuvoaan toimien erittäin julmasti.
◻ Vuonna 1618 Böömin tulevan kuninkaan pyrkimykset taivuttaa suureksi osaksi protestanttinen väestö pakolla katolisuuteen olivat yhtenä syynä kolmekymmenvuotisen sodan syttymiseen.
◻ Vuonna 1918 kristikunnan kirkot käyttivät vaikutusvaltaansa tukeakseen Kansainliittoa. Mutta se ei auttanut sitä onnistumaan. Jo kahdenkymmenen vuoden päästä maailma syöksyi koko ihmiskunnan historian kauheimpaan sotaan. Nyt kristikunnan kirkot ovat hyväksyneet Yhdistyneet Kansakunnat, mutta kansat ovat raskaammin aseistautuneita ja jakaantuneempia kuin koskaan aikaisemmin.