Päätökseni palvella Jehovaa kaikesta voimastani
Kertonut Henry E. Atiemoh
ALOITAN kertomukseni kotimaastani Ghanasta. Oli keskiviikkoiltapäivä maaliskuussa vuonna 1951. Kaksi nuorta kristittyä – Daniel S. Acquah ja James K. Ameyaw – koputti ovelleni siestan aikana. Aikaisemmin tuona päivänä Dan, joka työskenteli samassa maatalousministeriön alaosastossa kuin minä, oli käynyt melko kipakan keskustelun joidenkuiden nuorten miesten kanssa konttorissamme pidetyllä tauolla. Kotimatkalla linja-autossa hän kertoi minulle lyhyesti puhuneensa heille Raamatun Ilmestyskirjan 17. luvussa kuvaillusta portosta.
Me erosimme, ja heti kun olin syönyt ja mennyt pitkäkseni torkahtaakseni hiukan Dan tuli luokseni ystävänsä Jamesin kanssa. Mutta ennen kuin kerron, mitä keskustelustamme seurasi, haluaisin kertoa sinulle taustastani.
Uskonnollinen tausta
Isälläni oli tapana viedä koko perhe kanssaan metsään, missä hän rukoili eräitä jumalia meidän puolestamme. Perheessämme oli neljä tyttöä ja kuusi poikaa, ja koska minä olin vanhin poika, isäni piti minut aina aivan vierellään näinä hetkinä.
Ollessani seitsenvuotias minut kastettiin presbyteerisessä kirkossa, vaikka minulla ei ollut lainkaan täsmällistä tietoa Raamatusta. Koulussa me kuitenkin opettelimme ja esitimme ulkomuistista joitakin raamatunkohtia ja opimme myös joitakin Raamatun kertomuksia. Vuonna 1946, kun olin 15-vuotias, pääsin ripille kirkossa ja kävin myös ensimmäisen ja viimeisen kerran ehtoollisella. Tänä aikana isäni vei meidät aina silloin tällöin metsään vuodattaakseen juomauhreja ja uhratakseen kananpoikia meidän puolestamme. Omatuntoni ei vaivannut minua lainkaan, sillä monet muutkin kastetut nimikristityt osallistuivat edelleen tällaisiin menoihin.
Lopetettuani keskikoulun vuonna 1947 menin joksikin aikaa kauppakouluun ja aloitin sitten ansiotyön Koforiduassa Ghanassa. Vuonna 1950 muutin Accraan työskennelläkseni maatalousministeriössä. Tuossa kaupungissa asuessani en käynyt jumalanpalveluksissa, mutta luin Raamattua silloin tällöin. En kuitenkaan todella ymmärtänyt sitä ennen kuin nuo kaksi kristittyä – Dan ja James – kävivät luonani tuona unohtumattomana keskiviikkoiltapäivänä.
Nopean opillisen ”taistelun” tulos
Ensiksikin minut ”tyrmättiin” vaivatta ja nopeasti sielun kuolemattomuutta koskevan opin suhteen. Oli esimerkiksi ajatuksia selventävää saada tietää, että ihmisen rikkomus eli synti johti kuolemaan ja että sielu kuolee. (Hesekiel 18:4, 19) Sekä eläimet että ihmiset muuttuvat kuoltuaan jälleen tomuksi. – Saarnaaja 3:18–20.
Toiseksi minut ”lyötiin” vakuuttavasti lapsikastetta koskevan opin suhteen. Minulle näytettiin Raamatusta, että ennen kastamista ihmisen täytyy haluta omasta tahdostaan tulla Jeesuksen Kristuksen opetuslapseksi. (Matteus 28:19, 20) Ja koska pikkulapsilla on epäkypsä havaintokyky, ne eivät tietystikään pysty erottamaan oikeaa väärästä tai tulemaan opetuslapsiksi. – Heprealaisille 5:13, 14.
Tuona iltapäivänä käymämme keskustelu vaikutti suuresti siihen, että minä lopulta osoitin rakkauteni Jehova Jumalaan palvelemalla häntä kaikesta voimastani. (5. Mooseksen kirja 6:5) Halusin tietysti silloin tietää, missä Dan ja James olivat oppineet minulle kertomansa asiat. He sanoivat oppineensa ne valtakunnansalissa. Kun kysyin, voisiko joku seurakuntaan kuulumaton mennä sinne kuuntelemaan, he vastasivat myöntävästi. Seuraavana perjantaina päätin siis mennä valtakunnansaliin perehtyäkseni Raamattuun. Dan ja James ottivat minut vastaan säteilevästi hymyillen, ja Raamattua käsittelevä kysymys-vastaus-ohjelma teki minuun syvän vaikutuksen. Annoin väärän vastauksen, mutta ohjelman johtaja kiitteli minua siitä huolimatta, ja se sai minut hyvälle tuulelle.
Koska olin päättänyt jatkaa Jehovan todistajien yhteydessä olemista, kysyin, pidettäisiinkö sunnuntaina kokousta. Ystäväni vastasivat myöntävästi, mutta selittivät lähtevänsä aamulla talosta-taloon-työhön kutsumaan ihmisiä sunnuntai-iltapäivänä pidettävään yleisökokoukseen. Kun pyysin päästä mukaan tuohon työhön, Dan suostui. Olin siis tuona päivänä hänen kanssaan kenttäpalveluksessa ja levitin melkoisen määrän jakeluilmoituksia. En voinut olla sen jälkeen kertomatta Raamatun totuuksista toisille kotona ja työssä.
Vastustuksen kestäminen
Eräs tädeistäni vastusti katkerasti lujaa päätöstäni olla Jehovan todistajien yhteydessä. Hän sanoi, että vaikka olin löytänyt totuuden, niin minun pitäisi pysyä protestanttina ja saarnata kirkkomme jäsenille. Vastasin, että minun pitäisi ohjata kuulijoitani Jeesuksen uskollisten opetuslasten joukkoon ja että minun pitäisi varmasti olla itse paikalla ottamassa nämä tulokkaat vastaan. Päätökseni ei miellyttänyt häntä, mutta sen muuttaminen ei olisi miellyttänyt minua senkään vertaa.
Seuraavassa kuussa, 29. huhtikuuta 1951, vertauskuvasin vihkiytymiseni Jehovalle menemällä vesikasteelle tätini kotikaupungissa Suhumissa pidetyssä kierroskonventissa. Otin tämän askeleen ’neuvottelematta lihan ja veren kanssa’. (Galatalaisille 1:16) Eräässä palveluskokouksessa kolme kuukautta myöhemmin pidettiin tienraivausta käsittelevä puhe, ja viikon aikana päätin ryhtyä tienraivaajaksi (eli julistamaan Valtakunnan uutista koko ajallani). Aloitin tienraivauspalveluksen 1. marraskuuta 1951. Olin silloin 20-vuotias, ja suunnittelin olevani kokoajanpalveluksessa ainakin 20 vuotta korvatakseni sen syntymäni jälkeisen ajan, jona en ollut ylistänyt Jehovaa. – Saarnaaja 12:1.
Lisääntynyt saarnaamistoimintani sai aikaan kiivaampaa vastustusta, sillä isälleni kerrottiin minun tulleen hulluksi, hylänneen ansiotyöni ja vaeltelevan jatkuvasti Accrassa pidellen koko ajan kirjoja ja papereita kädessäni. Hän lähetti sen vuoksi vanhimman sisareni ottamaan selvää, olivatko hänen kuulemansa asiat totta. Esitin sisarelleni vakuuttavan raamatullisen todistelun, ja hän välitti isälle suotuisia tietoja, vaikkei ollutkaan tyytyväinen nähdessään minun eronneen presbyteerisestä kirkosta.
Oltuani muutaman kuukauden vakituisena tienraivaajana ystäväni Dan S. Acquah ja minä anoimme erikoistienraivauspalvelukseen. Vastausta odotellessani lähetin vanhemmilleni sanan, että matkustaisin ehkä Pohjois-Ghanaan saarnaamaan ”hyvää uutista” siellä. Isäni tuli itse luokseni taivuttelemaan minua, ja hänen hyvänä aikomuksenaan oli auttaa minua talon rakentamisessa. Hän halusi minun saarnaavan Accrassa eikä maan pohjoisosassa. Todistin tällä kertaa hänelle ja kerroin jo sanoneeni Jehovalle: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” (Jesaja 6:8) Osoitin myös hänelle, että jos pysyn uskollisena Jumalalle, voin rakentaa joskus itselleni talon ja elää ikuisesti. (Vrt. Jesaja 65:21, 22.) Kun isä huomasi päättäväisyyteni, hän ei enää vastustellut, ja minä olin iloinen kuullessani hänen sanovan: ”Kukaan ei voi estää toista tekemästä Jumalan tahtoa.”
Ansiotyöstä luopuminen
Erikoistienraivausanomuksemme hyväksyttiin. Annoin siis esimiehilleni kirjeen, jossa ilmoitin eroavani. Hämmästyksekseni ministeriön alaosaston apulaispäällikkö ja pääkirjanpitäjä pyysivät minua keskustelemaan kanssaan. He kysyivät minulta, halusinko palkankorotuksen, koska olin hoitanut pääkonttorissa olevia valtion paperitavaravarastoja niin hyvin, ettei tileissä ilmennyt tappioita eikä alijäämää. Vastasin kieltävästi. Sitten apulaispäällikkö pyysi minua lukemaan kirjeen, jossa hän oli suositellut minun lähettämistäni koulutettavaksi, jotta olisin voinut siirtyä konttoriapulaisen tehtävistäni osaston apulaispäälliköksi. Kiitin häntä vilpittömästi hänen ystävällisyydestään, mutta sanoin jo tehneeni lujan päätöksen. Sen jälkeen minun annettiin lähteä, ja sain palkkani. Käytin osan rahoista polkupyörään, jota tarvitsin tienraivaustyössä. Dankin jätti työpaikkansa, ja monet työntekijät ajattelivat Raamatun tutkimisen tehneen meidät hulluiksi. Mutta se ei vaivannut meitä.
Uuden tehtävän pitäminen arvossa
Vuoden 1952 elokuun 1. päivästä lähtien me palvelimme erikoistienraivaajina Navrongossa Pohjois-Ghanassa. Siellä me tapasimme animismin kannattajia, joitakuita katolilaisia ja muutamia muhamettilaisia, ja rakkaus vaikuttimenamme me todistimme heille kaikille.
Aluksi saarnasimme englantia puhuville asukkaille. He eivät kuitenkaan juuri arvostaneet Valtakunnan sanomaa. Meidän täytyi sen vuoksi opetella kasemia (grunšia) voidaksemme kaiuttaa selvästi totuutta hyväsydämisille alkuasukkaille, jotka kannattivat animismia, uskoa, että kaikilla olioilla on sielu. Jehova siunasi ponnistelumme, ja me onnistuimme oppimaan tuon kielen.
Vuonna 1954, kun Navrongoon oli perustettu pieni noin 30 innokkaan alkuasukasjulistajan seurakunta, Dan S. Acquah määrättiin kierrostyöhön. Uusi tienraivaustoverini oli veli Opare Adu, ja minusta tuli hänen pääasiallinen kasemin kielen tulkkinsa. Vuoden 1956 lopussa, kun minäkin aloitin kierrostyön, Valtakunnan julistajien huippu seurakunnassa oli 105.
Muita palvelusetuja
Vuoden 1958 alussa Seura kutsui Danin ja minut yhdessä Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin Yhdysvaltoihin. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä minä sairastuin muutamaa viikkoa ennen suunniteltua lähtöämme, ja minulta täytyi leikata umpilisäke. Leikkaus suoritettiin menestyksellisesti ilman verensiirtoa, ja minut lähetettiin kotiin kahden viikon päästä. – Apostolien teot 15:28, 29.
Vahvistuin nopeasti, ja olin läsnä Jumalan tahdon kansainvälisessä konventissa New Yorkissa vuonna 1958, kun Dan valmistui Gilead-koulun 31. kurssilta. Pian sen jälkeen hänet lähetettiin palvelemaan Sierra Leoneen. Valmistuttuani 32. kurssilta vuoden 1959 helmikuussa minut lähetettiin takaisin Ghanaan jatkamaan kierrostyötä.
Vuonna 1960 minut määrättiin työskentelemään tilapäisesti Vartiotorni-seuran Ghanan haaratoimistossa, missä palvelin kymmenen vuotta. Seitsemän vuoden ajan käänsin kirjallisuutta twin kielelle. Iloni lisääntyi, kun nuoremmat veljeni Nicholas ja Edward hyväksyivät totuuden. Nicholas on kuollut, mutta ennen kuolemaansa hän palveli uskollisesti erään Accran seurakunnan esivalvojana. Edward palvelee vieläkin nimitettynä kristittynä vanhimpana. Hän kantaa hyvin vastuunsa kolmen lapsen isänä ja jatkaa samalla erikoistienraivausta.
Lähetystyössä naapurimaassa
Aloitin jälleen kierrostyön vuonna 1970. Norsunluurannikolla tarvittiin kuitenkin yhä kipeämmin erikoistienraivaajia. En aikaillut vaan täytin anomuksen. Niinpä 2. joulukuuta 1972 veli Daniel Anim ja minä saavuimme Abidjanin lentokentälle. Kaksi päivää myöhemmin alkoi meidän ranskan kielen kurssimme, ja me ”valmistuimme” kurssilta menestyksellisesti kuukauden lopussa.
Vuoden 1973 tammikuun alussa veli Anim ja minut määrättiin Agbovilleen, noin 90 kilometrin päähän Abidjanista. Me rukoilimme jatkuvasti, että Jehova siunaisi meitä, kun ponnistelimme oppiaksemme ranskaa paremmin voidaksemme esittää ”hyvää uutista” tehokkaasti Norsunluurannikon vastaanottavaisille ihmisille. Meidän rukouksiimme on todella vastattu, ja me nautimme saarnaamisesta tässä maassa.
Näyttää sopivalta ilmaista kiitollisuuteni siitä veljellisestä rakkaudesta ja aineellisesta tuesta, jota olen saanut joiltakin rakkailta uskovilta tovereiltani sekä Ghanassa että Norsunluurannikolla. Tämän avun turvin olen voinut jatkaa kokoajanpalvelusta. Ennen kaikkea olen tietystikin kiitollinen Jehovalle kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta, sillä hän on ’jokaisen hyvän annin ja täydellisen lahjan’ lähde. – Jaakob 1:17.
Vuoden 1977 tammikuusta lähtien olen ollut kierrostyössä tässä maassa. Olen saanut myös edun palvella Norsunluurannikon haaratoimistokomitean jäsenenä. Kiitän ja ylistän koko sydämestäni Jehova Jumalaa, joka on antanut minulle voimaa palvella häntä koko ajallani noin 30 vuotta. Olen nyt 50-vuotias ja tunnen itseni voimakkaaksi kuin kotka, ja toivon voivani jatkaa kokoajanpalvelusta. (Jesaja 40:31) Mutta tuopa tulevaisuus tullessaan mitä tahansa, olen päättänyt palvella Jehovaa kaikesta voimastani hänen ylistyksekseen ja kunniakseen.
[Huomioteksti s. 26]
’Sisareni välitti isälle suotuisia tietoja, vaikkei hän ollutkaan tyytyväinen nähdessään minun eronneen kirkosta’