Kuusikymmentä vuotta ”hyvän uutisen” julistajana

Kertonut Martin Wenderqvist

SE OLI unohtumaton hetki. Oli parhaillaan ankara lumimyrsky. Meitä oli kymmenisen henkeä avoimen haudan äärellä. Laulettuamme laulun minä puhuin lyhyesti toivosta nähdä toisemme jälleen uudessa maassa, jossa ei ole enää ahdistusta.

Nuori isä polvistui, otti pienen valkoisen arkun ja laski sen varovasti maahan. Melkein jokaisella oli kyyneleet silmissä, kun me kävelimme metsän läpi takaisin taloon. Vietimme illan yhdessä keskustellen, ja saatoin lohduttaa kaikkia esittämällä ajatuksia Jumalan sanasta. – Johannes 5:28, 29; Roomalaisille 15:4.

Olen lohduttanut jälkeenjääneitä omaisia hautajaistilaisuutta ohjatessani yli 600 kertaa eri puolilla Ruotsia ja Suomea niiden 60 vuoden aikana, jotka olen toiminut Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistajana. Mutta ennen kuin kerron lisää kokemuksistani, saanhan selittää miten minusta tuli Jumalan palvelija.

Ensimmäisiä vaikutteita

Eräänä päivänä vuonna 1908 isäni löysi junasta nelisivuisen traktaatin tullessaan kotiin Tukholmasta, jossa hän kävi töissä. Traktaatin nimi oli ”Missä ovat kuolleet?”, ja sen oli julkaissut Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura. Sekä isäni että äitini uskoivat Raamattuun, ja luettuaan tämän traktaatin he ryhtyivät tutkimaan Jumalan sanaa entistä syvällisemmin.

Vanhempani ottivat pian yhteyttä raamatuntutkijoihin, jolla nimellä Jehovan todistajat silloin tunnettiin. He alkoivat käydä jokasunnuntaisissa kokouksissa Tukholmassa sijainneessa pienessä salissa, johon kokoontui noin 50 henkeä. Vuoden 1912 elokuussa Vartiotorni-seuran presidentti Charles Taze Russell oli pääpuhujana Tukholmassa pidetyssä konventissa, jossa oli toistasataa raamatuntutkijaa eri puolilta Ruotsia. Olin silloin kymmenvuotias, ja vaikka en ymmärtänyt paljonkaan kuulemastani, niin kaikki näkemäni teki minuun syvän vaikutuksen.

Lopetettuani keskikoulun menin töihin erääseen Västeråsissa toimineeseen vaatetusyhtiöön. Noihin aikoihin aloin ajatella vakavasti elämän ongelmia, ja luin usein iltaisin Raamattua. Seuraavana vuonna eli vuonna 1920 osallistuin kaupungissa toimineen pienen raamatuntutkisteluryhmän kanssa ensimmäisen kerran ”valtakunnan hyvän uutisen” julistamiseen toisille. – Matteus 24:14.

Myöhemmin samana vuonna A. H. Macmillan Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevasta Seuran päätoimistosta kävi Ruotsissa ja piti puheen, jonka nimi oli ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Meitä oli kymmenen mainostamassa ahkerasti puhetta, ja 350-paikkainen sali oli tupaten täynnä. Koska monet eivät päässeet sisään, niin menin ulkopuolelle mukanani pino samaa aihetta käsitteleviä kirjasia ja jaoin niitä sadoille ihmisille, jotta he olisivat voineet lukea puheen kotonaan!

Elämänuran valitseminen

Kerroin A. H. Macmillanille halustani osallistua kokoajanpalvelukseen, mutta hän suhtautui aikeisiini epäröiden, koska olin vasta 18-vuotias. Oikeastaan hän sanoi: ”Sinulla on vielä paljon oppimista.” Kaikesta huolimatta minut määrättiin kokoajansaarnaajaksi seuraavana vuonna. Läksin erään veljen kanssa minulle määrätylle alueelle Gotlantiin. Siihen aikaan tuolla saarella ei ollut lainkaan Valtakunnan julistajia.

Aloitin Visbyssä todistamiseni käymällä ensimmäisenä päivänä ruumishuoneella. Uskaltaisinko mennä sisään ja tarjota kirjasta Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan? Omistaja saattaisi pelätä joutuvansa työttömäksi! Hän otti kuitenkin julkaisun heti. Kirjanen oli itse asiassa niin kysytty, että meidän täytyi silloin tällöin sähköttää lisätilaus. Lyhensimme nimen muotoon ”Miljoona”, ja sähköttäjät olivat ihmeissään joutuessaan välittämään sanoman: ”Lähettäkää heti 500 Miljoonaa”!

Kun yksi Seuran puhujista sairastui vuoden 1922 tammikuussa, minua pyydettiin pitämään hänen puheensa muutamalla paikkakunnalla. Vastustin sanomalla, että minulla oli liian vähän kokemusta yleisölle puhumisesta, mutta minut määrättiin siitä huolimatta pitämään puheet. Ensimmäisen puheen pidin Flenissä. Eräs sisar oli onnistunut saamaan parisataa henkeä kuuntelemaan illalla pitämääni puhetta. Läsnäolijat, joista suurin osa oli iäkkäitä kokeneita miehiä ja naisia, näyttivät kireiltä ja epäileviltä puheen aikana. He eivät olleet suinkaan odottaneet puhujan olevan vain 20-vuotias! Mutta pidettyäni puheen eräässä toisessa kaupungissa muutamat vanhahkot miehet tulivat kättelemään minua ja kiittämään minua kuulemastaan. Se oli todella rohkaisevaa.

Toimin useiden vuosien ajan puhujana, ja matkasuunnitelmani ilmestyi Vartiotornissa Seuran vakituisten edustajien matkasuunnitelmien yhteydessä. Lapin uudisasukkaat odottivat meitä matkapuhujia erityisen innokkaasti. Monien nykyisten todistajien juuret ovat tuolla vuoristoalueella, ja jotkut heistä tervehtivät minua konventeissa ja sanovat kuulleensa ensi kertaa esitelmän minun vieraillessani heidän vanhempiensa luona vuosia sitten.

Kokemuksia puhujan työstä

Yleensä 1920-luvulla monet tulivat kuuntelemaan raamatullisia puheitamme, ja he kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta kerran eräs tunnettu henkilö nousi seisomaan ja huusi: ”Valheita. Roskaa. Nyt lähdetään!” Hän pettyi kuitenkin huomatessaan, että vain kolme tai neljä henkeä seurasi häntä.

Erään kerran saliin marssi nuorisoryhmä, joka lauloi ”Kansainvälistä” (laulua, jota kommunistit laulavat). He istuivat eturiviin aikoen ilmeisesti ärsyttää minua ja keskeyttää kokouksen. Puhuin ensin ongelmista, jotka olivat erityisen ajankohtaisia tuolla alueella, ja pidin sitten puheen ”Kuka tuo rauhan maailmaan?” Pian nuoret ottivat hatun päästään yksi toisensa jälkeen ja alkoivat kuunnella tarkkaavaisesti. He poistuivat puheen jälkeen rauhallisesti, ja jotkut heistä jopa pysähtyivät kirjallisuuspöydän luokse kyselemään kirjallisuudestamme.

Kerran palatessani Pohjanlahdessa sijaitsevalta Seskarön saarelta huomasin poliisin odottavan minua laiturin luona. Hän vei minut poliisiasemalle, ja poliisipäällikkö sanoi, että minua syytettiin todennäköisesti kommunismiin liittyvän poliittisen puheen pitämisestä. Hän lisäsi: ”Te sanoitte, että koko yhteiskuntajärjestelmä lopetetaan ja että uusi johtaja, jonka nimi on Jehova, astuu valtaan.” Asia tietysti selvisi selittäessäni, että Jehova on Jumalan nimi ja että olin käsitellyt puheessani hänen valtakuntaansa.

Uusi tehtävä

Matkapuhujan ”sijaisuus” kesti vuoteen 1925 asti, jolloin aloin työskennellä Seuran haaratoimistossa. Vuonna 1934 menin sitten naimisiin. Olen arvostanut vaimoltani, Elnalta, saamaani uskollista tukea. Hänkin oli työskennellyt muutamia vuosia Seuran toimistossa.

1930-luvulla kävelin kerran monia kilometrejä päästäkseni pohjoisen napapiirin yläpuolella kulkevan Ruotsin pohjoisimman rautatien varrella sijaitsevissa yksinäisissä mökeissä asuvien ihmisten luokse. Nämä radanvarren asukkaat eivät saaneet usein vieraita, ja siksi he halusivatkin meidän jäävän pitkäksi aikaa keskustelemaan kanssaan elämän ongelmista.

Maailma ryhtyy jälleen sotimaan

Ruotsi ei osallistunut toiseen maailmansotaan, mutta tuon taistelun raivoaminen tarjosi kirkon johtajille tilaisuuden yrittää estää meidän työtämme. Eräs Ruotsin piispa väitti valheellisesti, että todistajat olivat valmistautuneet ”nousemaan tulevassa taistelussa Saatanaa vastaan Jehovan käskystä” ja kukistamaan kaikki Jumalan viholliset asevoiman avulla. Sodan jälkeen vastustajamme olisivat halunneet unohtaa sen agiteerauksen, johon he olivat syyllistyneet noina vuosina.

Minä kuuluin niihin, jotka kutsuttiin sotapalvelukseen useita kertoja. Tuomion julistamisen jälkeen meidän annettiin olla vapaina, kunnes poliisi sai määräyksen vangita meidät. Olin kerran aloittamassa erään sukulaisen hautajaistilaisuutta, kun kaksi poliisia käveli saliin, johon oli kokoontunut noin sata henkeä.

Poliisit tulivat luokseni ja sanoivat, että minut oli pidätetty ja että minun pitäisi tulla heti heidän mukaansa. Vainajan poika viittasi heidät kuitenkin tahdikkaasti sivuun ja kuiskasi: ”Teidän täytyy ymmärtää, että te ette voi keskeyttää tilaisuutta tällä tavalla. Hautauksen toimittajan täytyy suorittaa tehtävänsä loppuun täällä, ennen kuin hän voi lähteä. Mitä sukulaiset ja ystävät muuten ajattelisivat?”

Poliisit menivät ulos, ajoivat vankilan auton navetan taakse ja odottivat minua. He selittivät hieman noloina, että he olivat saaneet määräyksen ja että heidän täytyi viedä minut Linköpingin vankilaan ennen iltaa.

”Hyvän uutisen” julistaminen vapaasti

Se joka on menettänyt vapautensa joksikin aikaa, arvostaa sitä etua, että voi tavata ihmisiä ja puhua heille ”hyvästä uutisesta” joko lavalta tai ovelta ovelle.

Olen nyt toiminut yli 60 vuotta ”hyvän uutisen” julistajana, ja olen kiitollinen niistä monista eduista, joita olen saanut kuuluessani Jehovan innokkaisiin palvojiin, vaikka ruumiinvoimani ovatkin vähäisemmät kuin nuorena. Minä ja vaimoni tunnemme myös usein kiitollisuutta Kaikkivaltiasta kohtaan ajatellessamme sitä, miten arvokas etu on saada olla nöyrien ja rehellisten ihmisten seurassa, jotka odottavat innokkaasti kauan sitten luvattua maailmanhallitusta, jossa Rauhanruhtinas hallitsee. – Jesaja 9:5, 6.

[Huomioteksti s. 11]

Nuori isä polvistui, otti pienen valkoisen arkun ja laski sen varovasti maahan