Halusin ’vaeltaa Jumalan kanssa’
KERTONUT ENOK ÖMAN
SYNNYIN Pohjois-Ruotsissa, lähellä Suomen rajaa, kahdeksankymmentä neljä vuotta sitten. Olen elänyt viimeiset kuusikymmentä vuotta antautuneena kristittynä, ja nyt olen valkotukkaisena miehenä onnellinen katsellessani taakseni yli viidenkymmenen kolmen kokoajan palvelusvuoden Jehova Jumalan palveluksessa.
Muistan vielä, miten tapani oli istua äitini sylissä, kun hän opetti minulle Jumalasta ja hänen voimastaan. Kun olin kolmentoista vanha, heräsi tiedonjanoni, ja minä aloin lukea aika paljon. Maailman huvit näyttivät minusta tyhjiltä. Kun luin Raamatusta, että ”Enok vaelsi Jumalan kanssa”, niin se teki minuun nuorena miehenä syvän vaikutuksen. Halusin tehdä samoin.
Niinpä seisoin 22-vuotiaana kotimme ulkopuolella tähtiyönä ja katselin Linnunrataa, ja sinä yönä antauduin tämän ihmeellisen, kunnioitusta herättävän kaikkeuden Tekijälle. Mutta se tapahtui muutamia vuosia ennen kuin opin todella tietämään, miten on ’vaellettava Jumalan kanssa’.
Kun olin kahdenkymmenen neljän ikäinen, opiskelin eräässä Pohjois-Ruotsin oppikoulussa. Samalla seudulla oli maanviljelyskoulu, ja sen johtaja oli molempien koulujen rehtori. Kun minusta vuonna 1905 tuli agronomi, johtaja sanoi minulle: ”Haluan mennä takaisin Etelä-Ruotsiin. Olen useitten vuosien ajan toivonut löytäväni oppilaan, jota voisin auttaa jatko-opinnoissa ja sitten luovuttaa hänelle paikkani näiden molempien koulujen johtajana. Nyt olen löytänyt sen oppilaan. Te, Öman, olette se. Annan teille jonkin verran aikaa ajatella tätä asiaa, ja sitten odotan vastaustanne.”
Ajattelin vakavasti asiaa, koska olin päättänyt ’vaeltaa Jumalan kanssa’. Rukoilin Jumalalta ohjausta. Ajateltuani asiaa kolme päivää päätös oli selvänä mielessäni. Sanoin johtajalle, että halusin palata kotiini maanviljelijäksi. Hän painoi päänsä alas pettyneenä, mutta sanoi: ”Öman, kunnioitan teitä suuresti ja uskon ymmärtäväni jalon vaikuttimenne. Toivotan teille mitä suurimpia siunauksia.”
Koska halusin oman kodin, rakensin maatalon lähelle isäni maataloa. Se vei minulta kuusi vuotta, koska suoritin työn itse. Mutta en jättänyt niinä vuosina Raamattua. Tutkin usein Jumalan sanaa sekä uskonnollisia kirjoja siinä toivossa, että löytäisin totuuden sen suhteen, miten voisin oikein ’vaeltaa Jumalan kanssa’. Iankaikkisen vaivan oppi oli aiheuttanut minulle paljon murhetta. Kun kysyin sitä uskonnollisilta johtajilta, he eivät antaneet minulle tyydyttäviä vastauksia. He sanoivat: ”Enok, sinä olet nuori, sinun ei pitäisi ajatella sellaisia asioita.”
OPIN, MITEN TULEE ’VAELTAA JUMALAN KANSSA’
Vuonna 1911 toi nuori tienraivaaja eli Jehovan todistajain kokoajan saarnaaja, August Abrahamson, minulle Jumalan totuuden sanoman, ja minä otin häneltä Raamatun tutkielmien ensimmäisen osan ”Jumalan aikakausisuunnitelma”. Luin kirjan ja ymmärsin, että profeetta Danielin puhuma aika oli tullut. Kirja auttoi minua näkemään iankaikkisen vaivan opin valheellisuuden. Tutkittuani tämän ensimmäisen osan päätin ’vaeltaa Jumalan kanssa’ käyttämällä kaiken aikani vieden ihmisille tietoa Jumalasta ja hänen valtakunnastaan; halusin tienraivaajaksi.
Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloin Örebrossa olevasta Ruotsin haaratoimistosta sain muut viisi osaa ja tilasin ruotsalaisen Vartiotornin. Sain myös veli Abrahamsonin osoitteen ja ajoin polkupyörällä 120 kilometriä päästäkseni hänen kotiinsa. Hänen vaimonsa ja neljä muuta ystävää oli läsnä, kun minut kastettiin Luulajanjoessa syyskuussa 1911.
Puhuin vanhemmilleni tästä loistavasta totuuden valosta, minkä olin löytänyt. Sekä isäni että äitini olivat hyvin iloisia kuullessaan siitä, ja isäni sanoi: ”Täytyy olla niin kuin sanot: sellainen täytyy rakkauden Jumalan olla.” Sanoin hänelle: ”Tästä lähtien tahdon omistaa koko aikani ’vaeltaakseni Jumalan kanssa’ tienraivaajana hänen valtakuntansa hyväksi. Voit myydä maatilasi ja asua tästä eteenpäin minun uudessa talossani. Se on lahjani sinulle ja rakkaalle äidilleni.”
Kun aloitin tienraivaajana, niin vanhempani seisoivat kuistilla kyyneleet silmissään, ja isäni sanoi: ”Tiedän sinun palvelevan Herraa, ja siunatkoon hän sinua!”
Niin kuljin seuraavat kuusi vuotta Ruotsin pohjoisosan ja osan Pohjois-Suomesta ristiin rastiin. Eräänä yönä hiihdin 85 kilometriä ja erään toisen kerran matkasin potkukelkalla yli 86 kilometriä yhtenä päivänä. Kesäaikaan kuljin polkupyörällä. Talvella hiihdin laukkuni täynnä raamatullista kirjallisuutta niiden eristettyjen perheiden luo, jotka asuivat vuorten takana. Yleensä en tiennyt, missä nukkuisin yön tullen, mutta ei tapahtunut koskaan, että olisin ollut vailla vuodetta. Levitin paljon raamatullista kirjallisuutta ihmisille. Kaikki ystävälliset ja vieraanvaraiset ihmiset, jotka tapasin, sekä monet saamani kokemukset ovat hyvin arvokkaita ja iloisia muistoja elämässäni.
Kerran, vuoden 1915 paikkeilla, tulin Bergsjö-nimiseen paikkaan. Halusin saada huoneen yöksi. Siellä oli useita taloja, mutta jotenkin valitsin niistä erään. Kun kerroin talon rouvalle evankeliuminpalvelustyöstäni, hän vastasi heti: ”Mieheni ja minä olemme totuudessa, ja me iloitsemme nähdessämme sinut. Olet tervetullut jäämään luoksemme niin kauaksi aikaa kuin olet täällä.” Nämä kaksi ystävää, veli ja sisar Brodin, iloitsivat siitä, että jätin kahdeksan kirjaa ja joitakin kirjasia naapuristoon. Tosiaan aika, minkä viivyin heidän kodissaan, oli siunattua. Monta vuotta myöhemmin, Tukholman konventissa vuonna 1955, tuli luokseni muuan veli ja sanoi: ”Olen sinun vanhojen ystäviesi Brodinien ottopoika. Olin nelivuotias, kun työskentelit Bergsjössä, ja muistan, kun sanoit minulle, että minun pitäisi olla Jumalan totuuden todistaja. En ole koskaan unohtanut sanojasi.”
Vuosina 1914–1915 vietin jonkin aikaa Vartiotorni-seuran Ruotsin-haaratoimistossa. Syyskuussa 1914 aloimme näyttää Ruotsissa ”Kuvanäytös Luomista”, kuvia, jotka esittivät Jumalan päätöstä maan ja ihmiskunnan suhteen. Siitä toukokuuhun 1915 monet tuhannet näkivät sen ilmaiseksi. Se herätti suurta kiinnostusta Raamattuun ja Jehovan todistajain työhön.
NORJAAN
Talvella 1916–1917 olin jonkin aikaa Seuran toimistossa Örebrossa, ja sieltä tulin Osloon palvelemaan haaratoimistonpalvelijana. Oli helmikuun 7. päivä 1917, ja minä ajattelin: ”Tunnen toisia veljiä, jotka ovat kykenevämpiä kuin minä.” Mutta Heprealaiskirjeen 10:38 auttoi minua: ”Jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen.”
Ruotsin haaratoimisto valvoi useita vuosia Norjan työtä, mutta vuonna 1921 sain Seuran presidentiltä, veli Rutherfordilta, kirjeen, missä hän sanoi minulle, että minun tulee työskennellä suoraan presidentin toimiston alaisuudessa.
Vuonna 1922 minusta tuli Norjan kansalainen, ja sinä vuonna tuli sisar Maria Dreyerista vaimoni. Maria sai totuuden 1911, samana vuonna kuin minäkin. Hän kuoli vuonna 1944, 71 vuoden ikäisenä, ja hän toivoi ”voittopalkintoa, johon Jumala on . . . taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa”. – Fil. 3:14.
NATSIT KIELTÄVÄT TYÖN
Valtakunnan työ kasvoi Norjassa, ja vuonna 1940 meitä työskenteli seitsemän henkeä haaratoimistossa. Muutamia päiviä sen jälkeen, kun saksalaiset olivat miehittäneet Norjan, he vangitsivat minut. Oltuani jonkin aikaa vankilassa sain luvan mennä kotiin, mutta usein minut vietiin takaisin, ja minun oli vastattava heidän moniin kysymyksiinsä. Heinäkuun 8. päivänä 1941 natsit kielsivät työmme ja takavarikoivat kaiken omaisuutemme. Ainoastaan vaimoni ja minun sallittiin jäädä taloon, toisten viiden oli lähdettävä. Asuimme talossa vaikeissa olosuhteissa. Jonkin ajan kuluttua norjalaisnatsitkin kävivät talossa, ja minua kuulusteltiin lisää. Viiden miehitysvuoden aikana saksalaiset ja norjalaiset natsit veivät minut virastoonsa yli sata kertaa. Joka kerta, kun otin asiapaperini ja lähdin talosta, vaimostani ja minusta tuntui, että se voi olla viimeinen kerta, koska tuhansia norjalaisia vietiin keskitysleireihin Saksaan tai tapettiin Norjassa.
Sodan aikana työskentelimme ”maan alla”. Vartiotorni lähetettiin monin ihmeellisin tavoin meille Tanskasta ja Ruotsista, ja Norjan ystävät valmistivat jäljennöksiä, niin että monet saattoivat saada hengellistä ravintoa. Olin koko ajan kosketuksissa veljien kanssa, ja he kirjoittivat minulle epäsuoraan, koska Gestapo piti minut alituisessa valvonnassa.
Sotavuosien kokemukset olivat kuluttaneet suuresti ruumiinvoimiani, ja minusta tuntui, että on parempi Valtakunnan työlle, että nuorempi veli ottaa paikkani. Kun Seuran presidentti, N. H. Knorr, vieraili Oslossa vuoden 1945 viimeisinä päivinä, hän sanoi minulle, että saan jäädä tänne Beeteliin niin pitkäksi ajaksi kuin haluan. Toinen veli määrättiin haaratoimistonpalvelijaksi.
Sotavuosina tuli eräs sisar Haldis Beeteliin auttamaan vaimoani ja minua. Hän oli erittäin hyvä apu ja piti huolta Beetel-kodista ja myös sairaasta vaimostani hänen kuolemaansa asti. Vuosia myöhemmin, 1953, kysyin sisar Haldikselta, haluaisiko hän tulla vaimokseni, ja me menimme naimisiin, muutimme yksityiskotiin ja jatkoimme Jumalan valtakunnan työtämme. Minusta tuli tienraivaaja, ja vaimoni toimi sairaanhoitajattarena ja myös hyvin paljon Valtakunnan palveluksessa.
Olen yhä tienraivaaja. On erittäin kallis etu olla tienraivaustyössä. Minulle tuottaa myös suurta iloa, kun saan olla seurakunnan kokouksissa, ja minusta on suuri menetys, kun en voi olla siellä. Minulla oli totisesti suurenmoinen etu olla Jehovan todistajain ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa Tukholmassa vuonna 1963. 84-vuotiaana voin katsoa taakseni iloiten ja kiitollisena ja nähdä täyttyneenä sen hartaan toiveen, että saan ’vaeltaa Jumalan kanssa’ palvellen hänen loistavan valtakuntansa etuja.