Kiitollinen pitkästä elämästä Jehovan palveluksessa

KERTONUT OTTILIE MYDLAND

1800-luvun lopulla Kopervikin satamassa Länsi-Norjassa oli purjealuksia vieri vieressä. Noina päivinä kaduilla kulki miehiä ja hevosia vetäen kärryjä perässään. Valoa saatiin öljylampuista, ja valkoiseksi maalatut puutalot lämmitettiin puulla ja koksilla. Tuossa kylässä minä synnyin kesäkuussa 1898, viidestä lapsesta toisena.

VUONNA 1905 isä jäi työttömäksi ja lähti Amerikkaan. Hän palasi kolmen vuoden kuluttua matkalaukku täynnä jännittäviä lahjoja lapsille sekä silkkikankaita ja muita tavaroita äidille. Mutta kaikkein arvokkainta, mitä hänellä oli mukanaan, olivat kirjat, jotka kuuluivat Charles Taze Russellin kirjasarjaan Raamatun tutkielmia.

Isä alkoi kertoa ystäville ja sukulaisille siitä, mitä hän oppi noista kirjoista. Paikallisessa kappelissa pidettävissä kokouksissa hän osoitti Raamatun avulla, että palavaa helvettiä ei ole olemassa (Saarnaaja 9:5, 10). Vuonna 1909, kun isän paluusta oli kulunut vuosi, veli Russell vieraili Norjassa ja piti esitelmiä Bergenissä ja Kristianiassa, nykyisessä Oslossa. Isä meni Bergeniin kuuntelemaan häntä.

Useimmat ihmiset syyttivät isää väärien opetusten levittämisestä. Minun kävi häntä sääliksi, ja autoin häntä raamatullisten traktaattien jakamisessa naapureille. Vuonna 1912 annoin helvettiä käsittelevän traktaatin erään papin tyttärelle. Hän herjasi minua ja isää. Olin järkyttynyt siitä, että papin tytär saattoi käyttää niin siivotonta kieltä!

Silloin tällöin luonamme Kopervikissa kävi toisia raamatuntutkijoita (Jehovan todistajien tuolloinen nimi), muun muassa Theodor Simonsen, kyvykäs puhuja. Minä kutsuin ihmisiä esitelmiin, joita hän piti meillä. Ennen esitelmäänsä hän soitti sitraa (langeleikia) ja lauloi, ja puheen jälkeen hän lauloi loppulaulun. Me kunnioitimme häntä syvästi.

Meillä kävi myös Anna Andersen, joka oli kolporteeraaja eli kokoaikainen sananpalvelija. Hän matkusti kaupungista kaupunkiin kaikkialla Norjassa, yleensä polkupyörällä, ja levitti ihmisille raamatullista kirjallisuutta. Hän oli ennen toiminut upseerina Pelastusarmeijassa ja tunsi joitakin siihen kuuluvia kopervikilaisia upseereita. He antoivat hänen pitää raamatullisen puheen heidän kokouspaikassaan, ja minä kutsuin sinne ihmisiä kuuntelemaan häntä.

Toinen kolporteeraaja, joka kävi meillä Kopervikissa, oli Karl Gunberg. Tämä vaatimaton ja hiljainen mutta huumorintajuinen mies palveli myös ajoittain kääntäjänä haaratoimistossa Oslossa. Vuosia myöhemmin työskentelimme siellä yhdessä.

Uskonnollisten näkemysten vaikutuspiirissä

Noina aikoina useimmat ihmiset uskoivat lujasti Jumalaan ja Raamattuun, mutta heillä oli myös syvään juurtuneita uskomuksia – he pitivät kiinni esimerkiksi helvetintuli- ja kolminaisuusopista. Siksi raamatuntutkijat saivat aikaan melkoista kuohuntaa opettaessaan, että nämä opit eivät olleet sopusoinnussa Raamatun kanssa. Naapuriemme kiivaat syytökset isän harhaoppisuudesta vaikuttivat minuun. Kerran jopa sanoin hänelle: ”Sinun opetuksesi eivät pidä paikkaansa. Ne ovat harhaoppisia!”

”Tulehan tänne, Ottilie”, hän kehotti minua, ”ja katsopa, mitä Raamattu sanoo.” Sitten hän luki minulle raamatunkohtia. Tämän johdosta luottamukseni häntä ja hänen opetuksiaan kohtaan kasvoi. Hän kannusti minua lukemaan Raamatun tutkielmia, joten kesällä 1914 istuin usein lukemassa kukkulalla, jolta avautui näkymä kylän yli.

Elokuussa 1914 ihmisiä tungeksi paikallisen sanomalehden toimituksen edessä lukemassa ensimmäisen maailmansodan syttymisestä. Isä tuli paikalle ja näki, mitä oli tapahtumassa. ”Luojan kiitos!” hän huudahti. Hän ymmärsi, että sodan syttyminen täytti yhden niistä Raamatun ennustuksista, joita hän oli saarnannut (Matteus 24:7). Monet raamatuntutkijat uskoivat tuolloin, että heidät otettaisiin pian taivaaseen. Kun näin ei käynytkään, jotkut pettyivät.

Asennoidun Raamatun totuuden puolelle

Vuonna 1915, kun olin 17-vuotias, pääsin keskikoulusta ja menin töihin erääseen toimistoon. Tässä vaiheessa aloin lukea Vartiotornia säännöllisesti. Mutta kokouksia pidettiin Kopervikissa säännöllisesti vasta vuonna 1918. Aluksi meitä kävi niissä vain viisi henkeä. Luimme Vartiotorni-seuran julkaisuja, esimerkiksi Raamatun tutkielmia, ja käsittelimme aineiston kysymyksin ja vastauksin. Vaikka äiti puhui raamatuntutkijoista arvostavasti muille, hän ei koskaan liittynyt joukkoomme.

Työpaikallani toimistossa, jossa aloitin vuonna 1918, tutustuin Anton Saltnesiin, ja sain auttaa häntä tulemaan raamatuntutkijaksi. Tuohon aikaan minusta tuli säännöllinen julistaja, ja minut kastettiin konventissa Bergenissä vuonna 1921.

Toukokuussa 1925 Örebrossa Ruotsissa pidettiin koko Skandinavian yhteinen konventti. Läsnä oli yli 500 henkeä, muun muassa Vartiotorni-seuran presidentti Joseph F. Rutherford. Meitä matkusti Oslosta kolmisenkymmentä henkeä meille varatussa junavaunussa.

Tässä konventissa ilmoitettiin, että Kööpenhaminaan perustettaisiin Pohjois-Euroopan toimisto huolehtimaan saarnaamistyöstä kaikkialla Skandinaviassa ja Baltiassa. Työn valvojaksi nimitettiin skotlantilainen William Dey. Hän oli pidetty veli, joka sai pian lempinimen Suuri Skotti. Aluksi veli Dey ei osannut mitään skandinaavista kieltä, joten hän istui kokouksissa ja konventeissa salin takaosassa ja piti huolen lapsista, jotta vanhemmat saattoivat keskittyä ohjelmaan.

Vartiotornissa 1.3.1925 (suom. heinäkuu 1925) käsiteltiin Ilmestyskirjan 12. lukua, ja siinä selitettiin, että tuo luku kertoo Jumalan valtakunnan syntymästä ja että se syntyi taivaassa vuonna 1914. Minusta sitä oli vaikea ymmärtää, joten luin kirjoituksen läpi yhä uudelleen. Kun lopulta ymmärsin asian, olin hyvin onnellinen.

Kun eri aiheita koskevaa Raamatun ymmärrystämme on tarkistettu, jotkut ovat kompastuneet ja vetäytyneet pois Jumalan kansan keskuudesta. Mutta kun tällainen tarkistus on ollut vaikea ymmärtää, olen aina lukenut aineiston yhä uudelleen ja yrittänyt ymmärtää perusteet. Jos uusi selitys on silti jäänyt minulle hämäräksi, olen odottanut selvennystä. Kerta toisensa jälkeen tällainen kärsivällisyys on palkittu.

Betel-palvelus

Työskentelin joitakin vuosia kirjanpitäjänä, sihteerinä ja kunnan tilintarkastajana. Vuonna 1928 Seuran tiliasioita hoitanut veli sairastui ja hänen täytyi lähteä Betelistä. Koska minulla oli kokemusta tuollaisesta työstä, minua pyydettiin hänen tilalleen. Aloitin Betel-palveluksen kesäkuussa 1928. Veli Dey vieraili silloin tällöin luonamme ja tarkasti tilinpitoni. Betel-perheemme otti myös johdon julkisessa saarnaamistyössä Oslossa, missä siihen aikaan oli vain yksi seurakunta.

Osa meistä auttoi Betelissä postituksesta vastaavaa veli Sakshammeria Kultaisen Ajan (nykyään Herätkää!) pakkaamisessa ja lähettämisessä. Apuna olivat muun muassa veljet Simonsen ja Gunberg. Meillä oli oikein hauskaa, ja usein lauloimme lauluja työn lomassa.

Varma Valtakunnan toivo

Vuonna 1935 ymmärsimme, että ”suuri joukko” ei ollut toisarvoinen taivaallinen luokka. Opimme, että sen sijaan se edustaa luokkaa, joka säilyy elossa suuresta ahdistuksesta ja jolla on mahdollisuus elää ikuisesti paratiisissa maan päällä. (Ilmestys 7:9–14.) Tämän uuden ymmärryksen myötä jotkut sellaiset, jotka olivat ottaneet osaa muistonvieton vertauskuviin, tajusivat, että heillä oli maallinen toivo, ja he lakkasivat ottamasta niihin osaa.

Vaikken koskaan epäillytkään taivaallista toivoani, mietin usein, miksi Jumala halusi juuri minut. Tunsin itseni arvottomaksi sellaiseen suureen etuoikeuteen. Minusta oli outoa ajatella, että tällainen pieni, ujo nainen hallitsisi kuninkaana yhdessä Kristuksen kanssa taivaassa (2. Timoteukselle 2:11, 12; Ilmestys 5:10). Mietiskelin kuitenkin apostoli Paavalin sanoja, joiden mukaan kutsuttujen joukossa ei olisi ”monta voimallista”, vaan ”Jumala valitsi sen, mikä maailmassa on heikkoa, saattaakseen sen, mikä on voimakasta, häpeään” (1. Korinttilaisille 1:26, 27).

Toimintaa toisen maailmansodan aikana

Huhtikuun 9. päivänä vuonna 1940 saksalaiset joukot tunkeutuivat Norjaan, ja pian maa oli miehitetty. Sota sai monet kuuntelemaan Valtakunnan sanomaa. Lokakuun 1940 ja kesäkuun 1941 välisenä aikana levitimme yli 272 000 kirjaa ja kirjasta. Jokainen Norjan silloisista yli 470 todistajasta levitti siis keskimäärin runsaat 570 kirjaa ja kirjasta noiden yhdeksän kuukauden aikana!

Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1941 Gestapo kävi kaikkien esivalvojien luona ja ilmoitti heille, että jollei saarnaaminen loppuisi, heidät lähetettäisiin keskitysleireihin. Viisi saksalaista poliisia tuli Beteliin ja takavarikoi suuren osan Vartiotorni-seuran omaisuudesta. Betel-perhe vietiin kuulusteltavaksi, mutta ketään meistä ei vangittu. Lopulta 21. heinäkuuta 1941 Seuran rakennus Inkognitogaten 28 B:ssä takavarikoitiin ja saarnaamistyömme kiellettiin. Minä muutin takaisin Kopervikiin ja sain työtä elatuksekseni.

Siihen aikaan isä palveli tienraivaajana. Eräänä päivänä natsit tulivat toimittamaan kotietsinnän isän taloon. He veivät mukanaan kaiken hänen kirjallisuutensa, myös hänen Raamattunsa ja raamatunsanahakemistonsa. Saimme tuona aikana vain niukasti hengellistä ruokaa. Pysyäksemme hengellisesti vahvoina tutkimme yhä uudelleen vanhat kirjat, kuten kirjan Hallitus, ja jatkoimme saarnaamista.

Ikävä kyllä monin paikoin veljet jakautuivat. Jotkut olivat sitä mieltä, että meidän pitäisi saarnata avoimesti ja kulkea ovelta ovelle, kun taas toiset ajattelivat, että työtä pitäisi tehdä huomaamattomammin ja ihmisiä tavoittaa muilla keinoin. Huomattavat veljet, jotka olivat aiemmin tehneet erinomaista yhteistyötä ja joita rakastimme kovasti, eivät enää olleet puheväleissä. Jakauma heidän välillään aiheutti minulle suurempaa tuskaa kuin mikään muu tilanne elämässäni todistajana.

Toiminta elpyy sodan jälkeen

Sodan jälkeen kesällä 1945 veli Dey vieraili Norjassa ja piti kokouksia Oslossa, Skienissä ja Bergenissä. Hän vetosi veljiin sen puolesta, että nämä hautaisivat sotakirveensä, ja pyysi kaikkia siihen halukkaita nousemaan ylös. Kaikki nousivat seisomaan! Kiista asettui lopullisesti joulukuussa 1945 Vartiotorni-seuran silloisen presidentin Nathan H. Knorrin vierailun jälkeen.

Niihin aikoihin, 17. heinäkuuta 1945, sain haaratoimistonpalvelijalta veli Enok Ömanilta sähkeen, jossa kysyttiin, milloin voisin palata Beteliin. Jotkut sanoivat, että minun pitäisi jäädä kotiin hoitamaan isääni, joka oli silloin yli 70-vuotias. Mutta isä kannusti minua palaamaan Betel-palvelukseen, ja teinkin niin. Vuonna 1946 amerikkalaisesta veli Marvin F. Andersonista tuli haaratoimistonvalvoja, ja saarnaamistyö organisoitiin uudelleen.

Kesälomilla palasin Kopervikiin katsomaan perhettäni. Kahdesta veljestäni ja kahdesta sisarestani ei tullut todistajia, mutta he olivat aina ystävällisiä isälle ja minulle. Toisesta veljestäni tuli satamakapteeni ja pääluotsi ja toisesta opettaja. Vaikkei minulla ollut paljon aineellista, isä tapasi sanoa heille: ”Ottilie on rikkaampi kuin te.” Ja se piti paikkansa! Se mitä he olivat hankkineet, ei vetänyt vertoja minun hengellisille rikkauksilleni! Isä kuoli 78-vuotiaana vuonna 1951. Äiti oli nukkunut pois vuonna 1928.

Elämäni kohokohtia oli Jehovan todistajien kansainvälinen konventti New Yorkissa vuonna 1953. Tuona vuonna julistajien määrä maailmanlaajuisella kentällä ylitti puolen miljoonan rajan, ja tässä konventissa oli läsnä yli 165 000 henkeä! Ennen vuoden 1953 konventtia olin viikon verran töissä Brooklynin Betelissä, Jehovan maanpäällisen järjestön päätoimistossa.

Teen sen minkä voin

Viime vuosina näköni on heikentynyt kaihin vuoksi. Pystyn yhä lukemaan jonkin verran isotekstistä aineistoa vahvojen silmälasien ja suurennuslasin avulla. Lisäksi kristityt sisaret käyvät lukemassa minulle kahdesti viikossa, mistä olen hyvin kiitollinen.

Kenttäpalvelukseni on niin ikään vähäistä. Kesällä kristityt sisaret vievät minut joskus ulos pyörätuolissani sellaiseen paikkaan, missä voin saarnata. Lähetän myös säännöllisesti lehtiä ja kirjasia Kopervikin kouluihin, muun muassa siihen kansakouluun, jota kävin lähes 100 vuotta sitten. Olen iloinen siitä, että voin yhä olla säännöllinen julistaja.

Onneksi ruokasali ja valtakunnansali ovat samassa kerroksessa kuin huoneeni Betelissä, joka on vuodesta 1983 lähtien sijainnut Oslon ulkopuolella Ytre Enebakkissa. Siksi pääsen aamupalvontaan, aterioille ja kokouksiimme kävelytuen avulla. Olen onnellinen siitäkin, että pääsen edelleen konventteihin. Minusta on ihanaa tavata ystäviä, jotka olen tuntenut vuosikausia, sekä uusia veljiä ja sisaria ja monia suloisia lapsia.

Uskon säilyttäminen loppuun asti

On siunaus olla aktiivisten, miellyttävien ja hengellisten ihmisten keskellä täällä Betelissä. Kun aloitin Betel-palvelukseni, perhe koostui yksinomaan niistä, joilla oli taivaallinen toivo (Filippiläisille 3:14). Nykyään kaikki beteliläiset minua lukuun ottamatta odottavat ikuista elämää maan päällä.

On totta, että odotimme Jehovan ryhtyvän toimiin aiemmin. Tunnen silti suurta iloa, kun näen suuren joukon kasvavan yhä suuremmaksi. Millaista kasvua olen nähnytkään! Kun aloitin kenttäpalveluksen, julistajia oli noin 5 000 ympäri maailman. Nykyään heitä on yli 5,4 miljoonaa! Olen tosiaan nähnyt, miten ”pienestä tulee tuhat ja vähäisestä mahtava kansakunta” (Jesaja 60:22). Meidän täytyy odottaa Jehovaa, kuten profeetta Habakuk kirjoitti: ”Vaikka se viipyisikin, odota sitä, sillä se toteutumalla toteutuu.” (Habakuk 2:3.)