Tienraivauspalvelus innoitti elämääni
Kertonut Arthur Gustavsson
JUMALAN sanasta Raamatusta löytyvä totuus tavoitti ensi kerran vanhempani, Fred ja Amanda Gustavssonin korkealla lumihuippuisilla Himalajan vuorilla. Elettiin vuotta 1903, ja olin tuolloin äitini kohdussa. Miksi vanhempani olivat joutuneet noin kauas kotimaastaan Ruotsista?
Vuonna 1880 he olivat muuttaneet Ruotsista Yhdysvaltoihin. He molemmat uskoivat lujasti Jumalaan. He liittyivät Chicagossa toimineeseen Skandinavian lähetysseuraan. Jonkin aikaa kestäneen valmennuksen jälkeen heidät lähetettiin lähetystyöntekijöiksi Baltistaniin, joka sijaitsee nykyään Pakistanin pohjoisimmassa osassa. He huomasivat kuitenkin pian, että muslimeja oli hyvin vaikea saada omaksumaan kristikunnan opetuksia. He itse alkoivat epäillä, voisiko Jumala todella olla niin ilkeä, että hän tuomitsisi nuo lämminsydämiset ja vieraanvaraiset ihmiset ikuisen helvetintulen rangaistukseen, jolleivät he kääntyisi. Vanhemmillani ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, että heidän mieltään valmistettiin jotakin parempaa varten.
Aikanaan he saivat eräältä Yhdysvalloissa asuvalta ystävältään kirjan, joka muutti heidän ajattelunsa täysin. Se oli Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, Charles T. Russellin, kirjoittama kirja nimeltä Jumalan aikakausisuunnitelma. Luettuaan sen heistä tuntui kuin suomukset olisivat pudonneet heidän silmiltään. He ymmärsivät selvästi, että synnin palkka on kuolema eikä ikuinen kidutus. (Roomalaisille 6:23) Heillä oli nyt kerrottavana ihmisille myönteinen toivon sanoma: Jumalan valtakunta muuttaa maan paratiisiksi.
Tehtävä vaihtuu
Näihin aikoihin minä synnyin Shigarissa Baltistanissa. Jonkin aikaa myöhemmin sisareni Mirjam tuli maailmaan. Vanhempani olivat suunnitelleet työskentelevänsä Vartiotorni-seuran ohjauksessa julistaen löytämäänsä uutta totuutta. Olosuhteet pakottivat heidät kuitenkin palaamaan takaisin Ruotsiin vuonna 1908. Siellä, Göteborgissa, he alkoivat saarnata ’Valtakunnan hyvää uutista’ kolporteeraajina, jolla nimellä kokoajansaarnaajat siihen aikaan tunnettiin. (Matteus 24:14) Ensimmäisenä kymmenenä vuotena he kävivät koko kaupungin läpi kolme kertaa ovelta-ovelle-palveluksessa. Monet ihmiset omaksuivat totuuden.
Muistan muun muassa rouva Hanna Gunnarssonin, joka suuttui kovasti, kun isäni sanoi, ettei Raamattu opeta ihmisellä olevan kuolematonta sielua. Tuo rouva huudahti: ”Jos meillä ei ole kuolematonta sielua, niin silloin voisimme aivan yhtä hyvin hukuttautua jokeen!” Isäni vain hymyili ystävällisesti ja antoi hänelle kirjasen Mitä Raamattu sanoo helvetistä? Hänestä ja hänen tyttärestään tuli myöhemmin todistajia. Tuo tapaus opetti minulle sen, ettei tule koskaan joutua pois tolaltaan, sanovatpa ihmiset mitä tahansa.
Ollessani kymmenvuotias veli Rutherford tuli Göteborgiin pitämään esitelmän aiheesta ”Missä ovat kuolleet?” Esityksensä aikana hän tarjosi 1 000 dollaria sille kuulijalle, joka pystyisi todistamaan, että ihmisellä on kuolematon sielu. Kukaan ei vastannut haasteeseen.
Tienraivaushenki perheessä
Vanhempieni oivallisen esimerkin ansiosta tienraivaushenki täytti pian minutkin. Aloin osallistua palvelukseen jo hyvin nuorena. Isäni antoi minulle tehtäväksi jakaa yleisökokouksia mainostavia esitelmäkutsuja. Pidin siitä ja minulla oli joitain epätavallisia kokemuksia. Eräänä päivänä menin kutsumaan opettajaani esitelmään. Hän kieltäytyi töykeästi ottamasta vastaan kutsulehtistä. Olin niin yllättynyt, että kompastuin ja kaaduin portaissa. Opin tämän tapauksen jälkeen olemaan realistinen. Ihmiset eivät aina ole sellaisia, jollaisia haluaisimme heidän olevan.
Kodistamme tuli kuin tienraivauskoti, jossa jokainen teki tunnollisesti oman osansa. Sisareni Mirjam ja minä tajusimme sen saarnaamistyön tärkeyden, johon isä ja äiti osallistuivat. Siksi siivosimme usein kahdestaan koko talon tultuamme kotiin koulusta.
16-vuotiaana vihkiydyin Jehovalle tehdäkseni hänen tahtonsa ja menin kasteelle vuonna 1919 Örebrossa pidetyssä konventissa. Seuraavana vuonna minut kutsuttiin työskentelemään niiden kahdeksan veljen pienessä ryhmässä, jotka työskentelivät ahkerasti Vartiotorni-seuran Ruotsin haaratoimistossa. Nuo haaratoimistossa viettämäni palvelusvuodet loivat perustan kurinalaiselle ja hyvin järjestetylle elämälle Jehovan palveluksessa.
1914 – unohtumaton vuosi
Ennen vuotta 1914 raamatuntutkijat, joiksi meitä siihen aikaan kutsuttiin, olivat odottaneet tuolta vuodelta jotakin todella erikoista. Koska se oli merkkivuosi Raamatun ennustuksissa, me odotimme epätavallisia tapahtumia. Muistan selvästi sunnuntain 2. elokuuta vuonna 1914. Isäni johti parhaillaan kokousta Göteborgissa, kun kuulimme sanomalehtipojan huutavan ulkona: ”Maailmanpalo on alkanut!” Salissa istuvat veljet alkoivat katsoa toisiinsa. Jotkin niistä asioista, joita olimme julistaneet vuoden 1914 yhteydessä, alkoivat toteutua.
Vuosi 1914 merkitsi myös jotain Johan Severin Peterssonille. Hänen sisarensa Ida oli aikaisemmin jättänyt hänelle kolme veli Russellin kirjoittamaa kirjaa. Johan poltti ne ajatellen niiden olevan vaarallisia. Kuultuaan tästä Ida sinnikkäänä lainasi hänelle toiset kolme kirjaa. Tällä kertaa Johan lukitsi ne erääseen laatikkoon.
Sitten alkoi vuoden 1914 suuri sota. Johan oli kuullut, että noissa kirjoissa puhutaan tuosta vuodesta. Uteliaana hän avasi tuon laatikon, otti kirjat esille ja luki ne. Hänen silmänsä avautuivat Raamatun totuudelle, ja hänestäkin tuli raamatuntutkija. Hän meni kasteelle vuonna 1917, ja hänen tyttärensä Rosa noudatti hänen esimerkkiään vuonna 1918. Vuonna 1928 Rosasta tuli rakas vaimoni ja elämäntoverini Jehovan palveluksessa.
Matkalla hyvää uutista vieden
Mentyäni naimisiin lähdin haaratoimistosta, ja Rosa ja minä vietimme kuherruskuukautemme tienraivaustyössä! Ensimmäisenä naimisissaolokuukautenamme levitimme 4 000 kappaletta kirjasta Vapaus kansoille.
Vain muutaman kuukauden kuluttua minulta kysyttiin, voisinko harkita matkustamista piiripalvelustyönjohtajana, joka nykyään tunnetaan kierrosvalvojana. Se merkitsisi seurakunnissa vierailemista kaikkialla Ruotsissa ja myöhemmin Norjassa. Tuohon aikaan ei ollut järjestelyä, jonka mukaan vaimo voisi tulla mukaan noille matkoille. Minun täytyi olla poissa kotoa kuusi tai seitsemän viikkoa kerrallaan, ja väliin jäi vain muutamien päivien tauko kunkin matkan jälkeen. Olimme halukkaita tekemään tuon uhrauksen, ja elimme näin 14 vuotta.
Mitä Rosa teki tuona aikana? Hän toimi tienraivaajana sisareni kanssa Hälsingborgissa Ruotsissa. Heidän täytyi tuohon aikaan ajaa polkupyörällä pitkiä matkoja voidakseen käydä läpi laajan alueensa. Mutta annetaanpa hänen itsensä kertoa tästä.
”Tienraivaus 1930-luvulla oli hyvin erilaista kuin nykyään. Mirjamilla ja minulla oli tapana vuokrata pieni huone viikoksi tai kahdeksi siirtyessämme kunnasta toiseen. Sitten taas jatkoimme matkaa kaikki matkatavaramme – vaatteet, kattilat ja kirjalaatikot – lastattuina polkupyöriemme päälle. Se oli melkoinen näky!
”Majapaikan löytäminen ei ollut aina helppoa. Työskenneltyämme eräänä päivänä kumpikin yksinämme koko päivän Mirjam ja minä tapasimme toisemme noin kello kahdeksan aikaan illalla.
”Poljimme edelleen seuraavalle maatilalle, jolta näimme valoa. Sitten tunnistimme talon. Sydämemme täytti pettymys. Siellä asuvat ihmiset olivat olleet hyvin kielteisiä käydessämme siellä aikaisemmin. Vastahakoisesti Mirjam meni ovelle ja pyysi majapaikkaa. Yllätykseksemme ja helpotukseksemme talon rouva pyysi meitä sisään istumaan. Kohta meidät kutsuttiin talon parhaaseen huoneeseen, jossa pöydälle oli katettu valtava ateria. Saatoimme tuskin uskoa silmiämme! Syötyämme meille näytettiin makuuhuone, jossa vuoteet oli sijattu parhailla vuodevaatteilla. Olimme aivan ymmällämme tästä asenteen muutoksesta.
”Seuraavana aamuna meille tarjottiin aamiaista. Kun halusimme maksaa, talonväki kieltäytyi ottamasta rahaa vastaan. Kysyimme, voisimmeko antaa heille Vapautus-nimisen kirjan lahjaksi. ’Kyllä kiitos, antakaa vain’, he sanoivat. ’Naapurimme kertoi meille, että olitte antaneet hänellekin tuollaisen kirjan, kun olitte siellä yötä. Hän kertoi nauttineensa kirjasta kovasti.’
”Tuo kokemus opetti meille sen, että ei koskaan tiedä, millaista hedelmää vain yhden kirjan tai kirjasen levittäminen voi tuottaa.”
Tienraivauspalveluksessa pysyminen
Vuonna 1942 matkatyö loppui joksikin aikaa, ja niinpä Rosa ja minä saatoimme jatkaa tienraivausta jälleen yhdessä. Myöhemmin hänen isänsä sairastui, ja lopetimme kokoajanpalveluksen voidaksemme huolehtia hänestä. Heti kun olosuhteet sallivat, palasimme kuitenkin mielityöhömme: saarnaamiseen koko ajallamme. Tunsimme olevamme jälleen oikeassa elementissämme. Tultuamme kotiin rasittavan saarnaamispäivän jälkeen olemme usein sanoneet: ”Tienraivauspalvelus on kaikkien siihen liittyvien uhrausten ja ponnistelujen arvoista.”
Työmme ei ole jäänyt vaille vastustusta. Joistakin paikoista meidät on heitetty tylysti ulos herjauksen ja pilkan myötä. Useimmissa tapauksissa tämä on johtunut siitä, että ovenavaaja ei ole ymmärtänyt käyntimme tarkoitusta. Joskus tällaiset ilkeät ihmiset ovat myöhemmin syvästi katuneet tekojaan. Muuan rouva kertoi naapurilleen, miten huonosti hän oli kohdellut erästä todistajaa (vaimoani) ja kuinka tuo todistaja ei hänen yllätyksekseen ollutkaan maksanut hänelle samalla mitalla takaisin vaan oli vain rauhallisesti lähtenyt pois. Kun Rosa meni uudestaan tämän rouvan luo, hän kietoi käsivartensa Rosan ympärille ja pyysi tätä antamaan hänelle anteeksi. Rouva jopa pyysi saada raamatullista kirjallisuutta.
Me olemme nyt jo monien vuosien ajan olleet tienraivaajina Ruotsin länsiosassa ja työskennelleet Jehovan todistajien Svenljunga-nimisen seurakunnan yhteydessä. Koska olemme jo ikääntyneitä, meillä ei ole enää yhtä paljon voimia kuin nuoruudessamme, mutta olemme onnellisia voidessamme yhä jatkaa tienraivaajien riveissä. Olen nyt toiminut 55 vuotta kokoajanpalveluksessa ja vaimoni 48 vuotta. Me emme kuitenkaan elä pelkkien muistojen varassa, vaikkakin ne tuovat meille iloa. Onpa kuinka iäkäs tahansa, on aina katsottava eteenpäin. Vilpitön halumme on, että voimme vaeltaa uskollisesti ja nöyrästi Jehovan, Jumalamme, edessä ja ennen pitkää kokea ne hänen Valtakuntansa siunaukset, joista olemme kertoneet toisille palvellessamme koko ajallamme niin monia vuosia. – Miika 6:8.
[Kuva s. 30]
Vaimoni ja minä olemme työskennelleet yhdessä Jehovan palveluksessa 58 vuotta