Virvoittavaa työtä
ATLANTASSA Georgiassa Yhdysvalloissa Dunwoodyn esikaupunkialueella olevalla työmaalla oli taulu, jossa ilmoitettiin valtakunnansalin rakentamisajankohta: ”23. ja 24.” Tämä kaksoispäivämäärä sai jonkun huomauttamaan: ”Eivätkö he pysty päättämään, aloittaisivatko 23. vai 24. päivänä?” Ihmiset eivät yksinkertaisesti pystyneet käsittämään, että taulussa tarkoitettiin valtakunnansalin rakentamisen alkavan 23. päivänä ja päättyvän 24. päivänä. Eri puolilla Yhdysvaltoja tapahtuu kuitenkin melkein joka kuussa niin sanottuja kahden päivän ihmeitä.
Aikaisin lauantaiaamuna Dunwoodyssa rakennustarvikkeita pinottiin tarkasti harkittuihin paikkoihin 390 neliömetrin suuruisen betonilaatan päälle, joka oli valettu aikaisemmin. Tämän laatan valamista valvonut Ben Kelley mainitsi, että jokainen tavara pantiin tiettyyn paikkaan, niin että se oli tarvittaessa nopeasti saatavilla. ”Huomatkaa kipsilevyt”, hän sanoi. ”Ne on pinottu juuri sen paikan keskelle, mihin penkit tulevat. Me rakennamme niiden ympärille ja yläpuolelle, mutta ne ovat aikanaan juuri siinä, missä kipsilevyjen kiinnittäjät tarvitsevat niitä.”
Hänen puhuessaan kenttäkeittiö tarjosi aamiaista kello 6 kolmellesadalle vapaaehtoiselle työntekijälle.
Seinät pystytetään muutamassa minuutissa
Työt alkoivat viittä vaille seitsemän. Kaikki työntekijät kokoontuivat betoniperustuksen ympärille yhdeksi seinänrakentajien joukoksi. Alkoi kuulua vasaroiden pauketta. Seinät tehtiin valmiiksi sahatuista lankuista. Muutamassa minuutissa ensimmäinen seinä oli pystytetty. Sitten toinen, kolmas ja neljäs seinä. Salin runko oli pystytetty muutamassa minuutissa, ja 5 x 15 senttimetrin lankut päällystettiin pian vanerilevyillä ja mustalla eristyslevyllä. Vasaroiden pauke hiljeni, kun työntekijäryhmät muodostivat seinien pystyttämisen jälkeen pieniä ryhmiä, joihin kuului muiden muassa sähköasentajia, taidepuuseppiä, putkimiehiä, muurareita ja puutarhansuunnittelijoita. Jokaisella ryhmällä oli työnjohtaja, joka piti siihen yhteyttä vyössään riippuvan radiopuhelimen avulla.
Eristäjäryhmä, johon kuului enimmäkseen naisia, päällysti sisäseiniä lasivillalevyillä. Vahvat miehet kuljettivat monitaitteisen katon ristikkopalkkeja toiseen päähän. Väliseiniä pystytettiin. Kaikki huoneet, kuten eteinen, WC:t, kirjasto, kirjallisuustilat, lava ja suuri puoliympyränmuotoinen varsinainen kokoussali, alkoivat muotoutua. Työntekijäryhmät liikkuivat jollain tavoin toistensa välitse työtä tehdessään, eikä kukaan häirinnyt pahasti toisten työtä.
”Juuri tällä tavalla me saamme järjestelmän toimimaan”, selitti Stanley Peck. Peck, rakennusmestari ja Jehovan todistajien evankeliuminpalvelija, on kehittänyt tämän menetelmän eräiden muiden Yhdysvaltain keskilännestä olevien rakennusmestareina toimivien todistajien kanssa. Hän sanoi: ”Ensinnäkin järjestelmässä käytetään hyväksi sitä, että saamme paljon vapaaehtoista apua ja riittävästi kyvykkäitä ammattimiehiä ja työnjohtajia, jotka voivat käyttää hyödyksi tätä rajatonta apuvoimaa.” Miten te sitten järjestätte kolmesataa työntekijää yhteistyöhön samalla työmaalla? ”Ihmiset kysyvät sitä meiltä aina”, Peck vastasi. ”Mehiläispesässä tai muurahaiskeossa siihen ehkä pystytään. Entä sitten ihmiset? Ainoastaan Jehovan vihkiytyneet työntekijät pystyvät siihen. Alan ammattilaiset vastaavat jokaisesta ryhmästä, ja jokaisella ryhmällä on valvoja. Tilanne on samanlainen kuin kristillisessä seurakunnassa, jossa Jumala antaa joillekuille ’johtamiskykyä ja joillekuille kyvyn tehdä auttamispalveluksia’.” – 1. Korinttolaisille 12:28.
Täytyy sanoa myös, ettei tällaista kokoussalia voida pystyttää näin nopeasti missä tahansa. Voidaan nähdä, että se vaatii enemmän kuin halukkaita auttajia. Täytyy olla myös käytettävissä taitavia ammattimiehiä, joilla on kokemusta tällaisen rakennuksen valmistamiseen liittyvästä suunnittelusta, valmisteluista ja työn järjestämisestä. Rakennusviranomaisten ja -tarkastajien täytyy myös olla halukkaasti yhteistyössä.
”Se näyttää vilkkaalta muurahaiskeolta!”
Salin runko nousi niin nopeasti 8 000 neliömetrin tontilleen, että hämmästyneet ohikulkijat alkoivat aamupäivällä ymmärtää, mitä kahden päivän rakennusaika merkitsi. Muurarit pystyttelivät rakennustelineitä; apuryhmät kantoivat paikalle tiiliä ja muurauslaastia. Puusepät ja katontekijät parveilivat heidän ympärillään. Muurarit totuttelivat työskentelemään heidän ympärillään ja alapuolellaan ja joskus ulokkeille ahtautuneiden viimeistelijöiden jalkojen välistä. Samanaikaisesti ilmastoinnin asentajat vetivät voimajohtoja kaikkien muiden työntekijäryhmien välistä. Katolla oli melkein sata työntekijää kiinnittämässä päällysteitä, käärimässä kattohuoparullia auki ja kantamassa ja panemassa paikoilleen raskaita kattolaattanippuja.
Maassa oli vieläkin enemmän vilinää. Jotkut kantoivat rakennusaineita sinne, missä niitä tarvittiin. Aidan tekijät työskentelivät ahkerasti. Puutarhan suunnittelijat sommittelivat nurmikenttiä, pensasryhmiä ja kukkapenkkejä. Nuorista ja vanhoista koostuvat ryhmät liikkuivat jatkuvasti ympäriinsä ja poimivat kaikenlaista roskaa – vääntyneitä nauloja, tyhjiä tölkkejä ja ylimääräisiä laudanpätkiä. Mitään ei jätetty roskaamaan ympäristöä tai estämään kenenkään työn edistymistä. Työmaalla liikkui koko ajan ympäriinsä tyttö- ja poikapareista muodostuva virvokeryhmä, joka tarjoili välipaloja ja kylmiä juomia. Eräs katselija sanoi: ”Se näyttää vilkkaalta muurahaiskeolta!”
Ensimmäistä päivää pidetään onnistuneena, jos loppupäivästä kipsilevyjen ja seinän päällysteiden asentajat voivat ryhtyä työhön. Näiden työntekijöiden täytyy odottaa, kunnes seinät on pystytetty ja eristetty ja välikatto saatu paikoilleen. Sitten he naulaavat illalla raskaat kipsilevyt paikoilleen. Nämä pinnat täytyy tasoittaa pikamassalla, hioa ja maalata tai tapetoida ennen toisen päivän keskipäivää. Silloin kaikki työt keskeytetään ja seurakunta pitää ensimmäisen kokouksensa uudessa valtakunnansalissa. Dunwoodyn salilla ei ollut vielä mattoa, joten kolmesataa ihmistä istui betonilattialla ja kaksisataa muuta asettui rakennuksen ulkopuolelle viikoittaista Vartiotornin tutkistelua varten.
”Meillä on vieraita Virginiasta ja Floridasta”, huomautti rakennuskomitean sihteeri Charles Leibensperger. ”Jotkut heistä suunnittelevat salin rakentamista. He haluavat nähdä, miten se tapahtuu. Nyt kun Stan Peck on tullut ja järjestänyt toimintamme, me voimme alkaa suunnitella heidän auttamistaan.” Peck selitti: ”Olemme tehneet järjestelyjä, joiden mukaan jokainen kokemusta omaava tarkistaa suunnitelmansa ja henkilökohtaiset valmistelutyönsä. Sitten järjestetään niin, että ainakin kaksi kokenutta työntekijää työskentelee rakennuskomitean kanssa, ja he järjestävät kaiken ja tarkistavat rakennustarvikeluettelon, ja ainakin yksi meistä järjestää niin, että voi olla paikalla kahden rakennuspäivän aikana.” Kukaan ei saa palkkaa tästä työstä.
Kun toinen päivä Dunwoodyssa päättyi ja ryhmä ihmisiä seisoi ulkona katselemassa salia, jonka paikalla ei edellisen päivän aamuna ollut mitään, niin yksi todistajista sanoi: ”Jehovan henki toimii niin, että tällainen työ saadaan tehdyksi. Se on yksinkertaista. Hänen kansaansa kuuluvat osoittavat vastakaikua hänen hengelleen. He työskentelevät yhteisen päämäärän hyväksi. He tekevät kaiken rakkaudesta veljiään ja Jumalaansa kohtaan, eivätkä saadakseen henkilökohtaista hyötyä. Eivätkö nämä olekin Markuksen 12:28–31:ssä olevat kaksi suurta käskyä, joissa kehotetaan ’rakastamaan Jehovaa, Jumalaamme, kaikesta sydämestämme, mielestämme, sielustamme ja voimastamme’ ja ’lähimmäistämme niin kuin itseämme’?”
[Kuva s. 9]
Tällaisen työntekijäjoukon avulla valtakunnansali voidaan rakentaa kahdessa päivässä