Kiitollinen mielihyvää tuottavasta palveluksen täyttämästä elämästä

Kertonut John Booth

VUODEN 1921 lokakuussa mainostettiin puhetta ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”, joka pidettäisiin kunnantalossamme Wallkillissa New Yorkin osavaltiossa. Uteliaisuudestamme huolimatta kukaan perheestäni ei mennyt kuuntelemaan sitä. Minä kuitenkin tilasin jakeluilmoituksessa mainittua kirjallisuutta. Kun C. T. Russellin kirjoittamat julkaisut, kirjanen Mitä Raamattu sanoo helvetistä? ja kirja Jumalan aikakausisuunnitelma, saapuivat, ne olivat niin kiehtovia, että saatoin tuskin laskea niitä käsistäni.

Olin lopettanut kouluni aiemmin tuona vuonna, ja olin etsimässä tarkoitusta elämälleni. Perheemme oli uskonnollinen, ja me kävimme säännöllisesti Alankomaiden reformoidun kirkon jumalanpalveluksissa. Toimin myös tuon kirkon yhtenä pyhäkoulun opettajana. Pappi halusi minun menevän yliopistoon ja lukevan papiksi, mutta se ei miellyttänyt minua, koska minusta näytti siltä, että papit viettivät itsekästä elämää. Halusin kuitenkin auttaa ihmisiä, ja niinpä ajattelin, että olisi suurenmoista mennä ulkomaille lähetystyöntekijäksi.

Saatuani tietää missä raamatuntutkijat (kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin) pitivät kokouksiaan, ajoin seuraavana kesänä polkupyörälläni 24 kilometrin matkan ollakseni läsnä Newburghissa New Yorkin osavaltiossa pidetyissä kokouksissa. Kun sitten kirkkomme pappi saarnasi aiheesta ”Helvetti”, ja saarna oli ristiriidassa sen Raamatun opetuksen kanssa, että kuolleet eivät tiedä mitään, niin sekä äiti että minä erosimme kirkosta. (Saarnaaja 9:5, 10) Isäni pysyi edelleen poikavuosiensa kirkossa, vaikkakin hän nautti raamatullisen kirjallisuutemme lukemisesta. Toisaalta kahdesta veljestäni ja kolmesta sisarestani tuli aikanaan myös todistajia.

Työtä Staten Islandilla

Vuoden 1923 kesällä noudatin kutsua tulla auttamaan Vartiotorni-seuran uuden radioaseman WBBR:n rakentamisessa Staten Islandille. Niiden joukossa, jotka tulivat päätoimistosta Brooklynista auttamaan viikonloppuisin, oli 18-vuotias Nathan H. Knorr, josta vuonna 1942 tuli Vartiotorni-seuran kolmas presidentti. Työskennellessäni siellä olin läsnä New Yorkissa pidetyssä konventissa, ja minut kastettiin 19. lokakuuta 1923. Se oli ensimmäinen tilaisuuteni vertauskuvata vihkiytymiseni Jehovan palvelukseen.

Tuona talvena palasin kotiin työskennelläkseni maidontuotantoon keskittyneellä perheeni maatilalla lähellä Wallkillia, mutta keväällä palasin jälleen Staten Islandille tekemään puutarhaa ja rakentamaan teitä. Väliaikaisen työmääräykseni lähestyessä loppuaan monet tekivät suunnitelmia mennäkseen heinäkuussa vuonna 1924 Columbuksessa Ohiossa pidettävään suureen konventtiin. Minulla oli etu matkustaa sinne erikoisjunalla päätoimiston perheen kanssa. Tuossa konventissa kaikki seurakuntien jäsenet järjestettiin talosta-taloon-saarnaamista varten.

Saarnasin Wallkillin ympäristössä

Palattuani Columbuksesta aloin todistaa perheeni maatilan ympäristössä, alueella jossa Vartiotornin maatila nykyään sijaitsee. Aluksi kävin alueen läpi polkupyörällä, mutta sitten ostin T-mallisen Fordin ja käytin sitä työskennellessäni kaukaisemmilla alueilla. Kun kirja Vapautus ilmestyi vuonna 1926, järjestin raamatuntutkistelun erääseen kotiin Scotts Cornersissa lähellä Waldenia. Jotkut siihen osallistuneista edistyivät ja heistä tuli myöhemmin todistajia.

Kävin perheeni kanssa säännöllisesti kokouksissa Newburghissa. Jotkut eivät pitäneet siitä, että keskiviikon rukous-, ylistys- ja todistuskokoukset lopulta muutettiin talosta-taloon-palvelustamme tähdentäviksi palveluskokouksiksi. Mutta minä olin mielissäni siitä, että Valtakunnan sanoman levittämistä tällä apostolisella tavalla painotettiin. (Apostolien teot 20:20) Huhtikuussa 1928 aloin osallistua saarnaamistoimintaan vakituisena tienraivaajana.

Saarnasin etelässä

Noihin aikoihin tienraivaajilla oli tapana todistaa kesäisin pohjoisessa ja mennä sitten talveksi etelään todistamaan. Niinpä vuosien 1928–1935 talvina työskentelin tienraivaustoverini Rudolph Abbuhlin kanssa Virginian, Länsi-Virginian, Pohjois-Carolinan, Georgian, Tennesseen ja Kentuckyn osavaltioissa.

Todistaminen etelässä noina vuosina oli ikimuistettava kokemus. Yleensä siellä oli vain muutamia päällystettyjä teitä, ja me opimme asiantuntijan tavoin tietämään, kuinka pitkälle voisimme ajaa, ennen kuin matkamme pysähtyisi kiviin tai juuttuisimme kiinni liejuun. Kävelimme paljon, sillä monet ihmiset asuivat alueilla, jonne ei voinut ajaa autolla.

Maaseutualueella ihmiset olivat yleensä köyhiä eikä heillä ollut uudenaikaisia mukavuuksia. Itse asiassa joissakin osissa Kentuckya hirsimajat eivät olleet lainkaan epätavallisia ja rukit olivat yhä käytössä. Elämä ei ollut paljonkaan muuttunut noin 150 vuotta aiemmin eläneen Daniel Boonen päivistä.

Asunnoksi vuokrasimme huoneen tavallisesti noin 10 dollarilla (n. 56 mk:lla) kuukaudessa. Toisinaan me yövyimme kuitenkin paikallisten ihmisten kodeissa ja maksoimme yöstä ja aterioista yhteensä noin dollarin. Tapasimme usein perheenemäntiä, jotka pesivät pyykkimme korvaukseksi kirjallisuudesta. Koska ihmisillä oli vain vähän rahaa, vaihdoimme paljon kirjallisuutta ruokatarvikkeisiin.

Perheenemännät sanoivat usein: ”Voitte saada kanan, jos vain saatte sen kiinni.” Olimme valmistautuneita siihen ja kuljetimme kanahäkkiä auton takaosassa. Opimme taitaviksi ottamaan kanan kiinni jalastaan koukkupäisellä langalla. Kananmunat olivat toinen vaihtoartikkeli, mutta me vaihdoimme kirjallisuutta myös kaikenlaisiin hedelmäsäilykkeisiin. Tarvikkeet, joita emme itse käyttäneet, me myimme ostaaksemme bensiiniä. Yhteen aikaan meillä oli jopa säännöllinen reitti, jonka varrella myimme kirjallisuuteen vaihtamiamme ruokatavaroita ravintoloihin.

Ihmisten luottamuksen saavuttaminen auttoi meitä voittamaan vastustuksen ja vaikeudet. Näin tapahtui Clevelandissa Georgiassa, missä eräs lakimies, joka oli myös pyhäkoulun opettaja, pidätytti meidät syyttäen meitä kaupustelemisesta ilman lupaa. Monet tulivat oikeudenkäyntiin puolustamaan meitä, myös se mies jonka talossa asuimme. Kun saimme kertoa työmme luonteesta, juttu hylättiin ja meiltä pyydettiin anteeksi koko tapausta.

Virginiassa lähellä Ferrumia sijaitsevilla kukkuloilla, kuten muutamissa muissakin paikoissa, alkoholin laiton valmistaminen oli yleistä. Aseelliset miehet vartioivat tislaamoja, eikä alueelle päästetty muukalaisia. Mutta me olimme tietämättämme voittaneet ihmisten luottamuksen, ja hyvä maineemme kiiri edellämme. Siksi me saatoimme todistaa tuolla alueella kenenkään häiritsemättä tai vahingoittamatta meitä. Tapasimme naisen, joka oli hankkinut kirjallisuutta kuunneltuaan radio-ohjelmiamme, ja hän osoitti arvostuksensa kertomalla toisille oppimistaan asioista. Myöhemmin hänet kastettiin, ja hän oli uskollinen todistaja monta vuotta.

Siihen aikaan kun olimme Harlanin piirikunnassa Kentuckyssa, se tunnettiin verisenä Harlanina, eikä syyttä. Ihmisillä oli aseita ja he käyttivät niitä. Erään kerran muutamat miehet, jotka yrittivät nähtävästi vain pelotella tienraivaustoveriani Raymond Hallia, ampuivat häntä olkapäähän. Sairaalassa, johon veimme hänet hoidettavaksi, häneltä ei edes kysytty mitään; sellaiset haavat olivat ilmeisesti yleisiä. Todistettuamme tuolla alueella saatoimme uskoa sen, että kahdeksan apulaisšeriffiä ja noin sata muuta tapettiin siellä sinä vuonna, jona me olimme siellä. Me olimme kuitenkin iloisia siitä, että löysimme kaksi perhettä, jotka suhtautuivat suopeasti totuuteen. Myöhemmin yksi pojista tuli Brooklynin Beeteliin.

Saarnasin pohjoisessa

Kesäkuukausien ajan lähellä Wallkilliä sijaitseva maatilamme oli kotitukikohtani, josta käsin todistin ympäristössä sijaitsevissa neljässä piirikunnassa. Minulla oli tapana ottaa tarpeelliset tarvikkeet mukaani ja asua teltassa viikko, todistaa tuolla alueella ja palata sitten viikonlopuksi kotiin ollakseni läsnä Newburghissa pidetyissä kokouksissa. Tällä tavalla saatoin käyttää kymmenenkin tuntia päivässä saarnaamistyöhön etäisillä alueilla. Havaitsin antoisaksi tehdä uusintakäyntejä monien kiinnostuneiden luo. Sain suurta iloa siitä, kun eräs nainen myöhemmin tuli luokseni konventissa ja sanoi, että hänelle toimittamani kirjat olivat johdattaneet hänet elämän tielle.

Noina vuosina todistajat joutuivat kärsimään alituisista pidätyksistä varsinkin New Jerseyssä. Olin kesäisin lähellä tuota aluetta ja noudatin kutsua osallistua todistusrynnistyksiin, joita järjestettiin levottomille alueille. Joskus meidät pidätettiin ja päästettiin sitten vapaiksi iltaan mennessä, mutta toisinaan meitä pidettiin sellissä oikeudenkäyntiin asti. Kerran kärsiessämme kymmenen päivän rangaistusta me todistimme eräälle vangeista, ja hän otti vastaan hyvän uutisen ja hänestä tuli myöhemmin tienraivaajatodistaja.

Näihin aikoihin me aloimme käyttää laajalti lyhyitä raamatullisia keskusteluja sisältäviä äänilevyjä talosta-taloon-palveluksessamme. Myös autoihin asennettiin kannettavia gramofoneja, ja näin tehtiin ääniautoja. Menin Brooklynin päätoimistoon ja asennutin sellaisen autooni 175 dollarilla. Kesäiltoina asetuin autoineni korkealle paikalle laakson pohjukkaan, ja niin sanoma voitiin kuulla jopa kahden kilometrin etäisyydellä. Seuraavina vuosina matkustin tuhansia kilometrejä nämä suuret torvet autoni katolla, ja Valtakunnan sanoma tavoitti monet ihmiset.

Kesäisin elämämme kohokohta olivat suuret konventit. Erityisen muistettava oli vuoden 1931 konventti Columbuksessa Ohiossa, missä otettiin käyttöön raamatullinen nimi Jehovan todistajat.

Uusia tehtäviä

Myöhäissyksyllä vuonna 1935 me palasimme tienraivausalueeltamme etelästä Brooklynin Beeteliin auttaaksemme työssä siellä. Työskenneltyäni painossa vain muutaman päivän veli Knorr kutsui minut toimistoonsa ja kysyi, lähtisinkö kiertämään ja vierailemaan ryhmissä (kuten seurakuntia silloin kutsuttiin) piiripalvelustyönjohtajana. ”En ole koskaan pitänyt puhetta ryhmälle enkä tiedä mitään ryhmän organisaatiosta”, minä sanoin.

”Me emme tarvitse kaunopuheisia puhujia vaan jonkun, joka rakastaa palvelusta, ottaa johdon siinä ja puhuu palveluksesta kokouksissa”, veli Knorr selitti.

Niinpä seuraavan parin kuukauden ajan minua valmennettiin uuteen tehtävääni, ja viikonloppuisin olin veli Knorrin ja muiden mukana heidän tehdessään vierailuja ryhmiin. Minulla oli tärkeä tehtävä järjestää ryhmät uusintakäynti- ja raamatuntutkistelutyötä varten, jotka olivat silloin suhteellisen uusia toimintamuotoja. Kävin kotona yhtenä viikonloppuna (viimeinen vierailuni kuuteen vuoteen), jätin sinne tarpeettomat tavarani ja valmistauduin matkaan. Sitten maaliskuussa vuonna 1936 lähdin matkaan tuntien itseni täysin pätemättömäksi sellaiseen tehtävään.

Kiertämässä

Ensimmäisen vierailuni tein Eastoniin Pennsylvaniaan. Tavallisesti saavuin paikkakunnalle siten, että ehdin kenttäpalvelukseen aamulla. Myöhään iltapäivällä pidin kokouksen ryhmän palvelijoille ja sen jälkeen vielä toisen kokouksen koko ryhmälle. Tavallisesti olin kunkin ryhmän luona vain kaksi päivää ja pienempien ryhmien luona vain yhden päivän, niin että toisinaan saatoin vierailla kuudessakin sellaisessa ryhmässä viikossa. Olin jatkuvasti liikkeellä.

Vuosina 1936–1937 kiersin osissa Pennsylvaniaa, Länsi-Virginiaa, Ohiota, Indianaa, Illinoisia, Iowaa, Nebraskaa, Wyomingia, Coloradoa, New Mexicoa ja Texasia. Koko länsi oli minulle uutta ja kiinnostavaa: elämäntapa, preeria, vuoret ja pitkät välimatkat. Kävin kaikissa New Mexicon ryhmissä kahdessa viikossa. Vuoden 1937 kesään mennessä olin Texasissa. Siellä ei ollut espanjaa puhuvia piiripalvelijoita, joten kävin myös espanjankielisissä ryhmissä ja puhuin heille tulkin välityksellä.

Texasissa eräässä pienessä englanninkielisessä ryhmässä toimi 18-vuotias tyttö ryhmänpalvelijana. Hänen isänsä odotettiin kuolevan sinä päivänä kun olin siellä, ja niin tapahtuikin, ja he pyysivät minua jäämään sinne pitämään hautajaiset. Olimme kenttäpalveluksessa, pidin illalla kokouksen ja seuraavana aamuna puhuin hautajaisissa. Niin surullinen kuin tilaisuus olikin he olivat kovin iloisia siitä, että olin tullut ja pitänyt puheen.

Oltuani konventissa Columbuksessa Ohiossa syyskuussa 1937 vierailin seuraavana talvena pohjoisten osavaltioiden, Pohjois-Dakotan, Montanan ja Idahon, ryhmissä. Helmikuussa 1938 ylitin vuorijonon ja olin iloisesti yllättynyt havaitessani Tyynenmeren rannikon olevan paljon lämpimämmän ja ruohokenttien olevan siellä vihreitä. Seattlessa oli silloin vain yksi kokouspaikka, kun taas nyt siellä on 21 seurakuntaa.

Aluekonventit

San Franciscon edustalla olevan lahden alueen ryhmille järjestettiin erikoiskokous vuoden 1938 keväällä, ja siihen osallistui noin 600 todistajaa. Se osoittautui aluekonventtien (nykyisten kierroskonventtien) edelläkävijäksi. Uusi aluepalvelijan (kierrosvalvojan) vierailuja ja aluekonventteja koskeva järjestely astui voimaan 1. lokakuuta 1938.

Piiripalvelijana vastuullani oli aluekonventin järjestäminen joka viikko. Niillä, jotka olivat läsnä saamassa hengellistä opetusta näissä kokouksissa, oli mahdollisuus osallistua myös talosta-taloon-saarnaamistyöhön ja uusilla oli mahdollisuus mennä kasteelle. Ennen aluekonventteja me kastoimme uusia milloin tahansa ja missä vain. Muistan Oregonissa kastaneeni erään miehen lumiselta vuorelta virtaavan puron jäisessä vedessä, ja erään toisen kerran kastoin miehen hänen tallipihassaan olleessa vesikaukalossa.

Aluekonventtien yhteydessä aloimme järjestää mainoskulkueita. Kannoimme kylttejä, joiden toisella puolella luki ”Uskonto on ansa ja juoni” ja toisella puolella ”Palvele Jumalaa ja Kristus-kuningasta”. Ne herättivät paljon huomiota ja toisinaan myös vastustusta. Sitten vuoden 1939 syyskuussa Euroopassa alkoi toinen maailmansota, ja vastustus toimintaamme kohtaan kasvoi.

Väkijoukko hajotti konventtimme Hannibalissa Missourissa, Columbuksessa Nebraskassa ja St. Cloudissa Minnesotassa. Marinettessa Wisconsinissa pormestari käski meidän poistua konventtisalistamme, mutta poliisi suojeli meitä huomattuaan, että meillä oli laillinen oikeus olla siellä. Huttonsvillen poliisi Länsi-Virginiassa puolestaan oli mukana väkijoukon toimiessa meitä vastaan Elkinsin konventin aikana, mutta me saimme toimitettua heidät putkaan ja heidän täytyi maksaa 500 dollaria takuina. Oikeudessa tapausta lykättiin monia kertoja ja lopulta se hylättiin, mutta poliisi ei enää sekaantunut työhömme siellä.

Olin usein oikeudessa tällaisten tapausten johdosta. Joskus toimin syytetyn asianajajana ja toisinaan taas minä olin syytetty, kuten Quincyssä Illinoisissa, missä me voitimme jutun. Hayden Covington, Seuran silloinen lakimies, ja Fred Franz, joka on Vartiotorni-seuran nykyinen presidentti, auttoivat meitä joissakin tapauksissa, kuten eräässä tapauksessa Londonissa Kentuckyssa, jonka jutun me myös voitimme.

Veli Franz ja minä olimme todistaja-aitiossa eräässä viisipäiväisessä oikeudenkäynnissä Indianapoliksessa Indianassa. 60:tä todistajaa syytettiin siinä kansankiihotuksesta. Vaikka veljemme tuomittiin syyllisiksi, ylempi tuomioistuin vapautti heidät myöhemmin. Juuri samalla viikolla, jona tuo oikeudenkäynti oli, olin myös syytetty eräässä toisessa jutussa Jolietissa Illinois’ssa, asianajaja eräälle veljelle vielä yhdessä tapauksessa Madisonissa Indianassa, ja sen lisäksi minun täytyi huolehtia aluekonventista joka viikonloppu. Näiden jännittävien aikojen yksityiskohdista voisi kirjoittaa kirjan.

St. Louisin viisipäiväinen konventti vuoden 1941 elokuussa oli todellinen kohokohta. Minut kutsuttiin sinne pari viikkoa aiemmin ja määrättiin rakentamaan asuntovaunuleiriä. Niitettyämme maanviljelijän heinäsadon me perustimme heinäpellolle kaupungin 5 000 hengelle. Mutta jo ennen kuin konventti alkoi, leirillä oli 10 000 ihmistä ja monet autot, kuorma-autot ja telttailijat jonottivat tiellä päästäkseen sisään. Lopulta leirillä oli yli 15 000 ihmistä, ja monet heistä jäivätkin sinne ja kuulivat ohjelman puhelinyhteyden välityksellä. Samalla kun 15 000 lasta nousi seisomaan itse konventtipaikalla ja sai ilmaisen kappaleen Lapset-kirjaa, minäkin jakelin ilmaisia kirjoja leirintäalueella olleille monille lapsille.

Valtakunnantila ja Vartiotornin maatila

Pian St. Louisin konventin jälkeen aluekonventtiemme pitäminen tuli aina vain vaikeammaksi. Niinpä päätettiin, että niitä ei enää pidettäisi. Minun käskettiin ilmoittautua Brooklynin Beeteliin. Oltuani siellä vain muutaman päivän veli Rutherford kysyi, voisinko palvella Valtakunnantilalla New Yorkin osavaltiossa lähellä Ithacaa. Ennen lähtöäni tähän uuteen määräpaikkaan kävin kotonani, joka sijaitsi lähellä Wallkillia. Äiti oli kuollut ja kaikki veljeni ja sisareni olivat naimisissa. Sitten ajoin Valtakunnantilalle, missä minulle annettiin huone, jossa asuin seuraavat 28 vuotta.

Yli 13 vuoden kokoajansaarnaamisen jälkeen oli vaikea asettua paikalleen viljelemään maata. Mutta minä tein niin, ja sainkin nauttia monista palveluseduista, jotka liittyivät Valtakunnantilan toimintaan. Samaan aikaan osallistuin kuitenkin edelleen säännöllisesti saarnaamistyöhön iltaisin ja viikonloppuisin. Johdin raamatuntutkisteluja monille henkilöille, ja muutamat heistä edistyivät niin, että heistä tuli kastettuja todistajia.

Työ maatilalla oli nyt kuitenkin pääasiallinen toimintakenttäni. Ryhdyin opiskelemaan eläinten ja kasvien ravitsemusta ja käytin siinä hyväkseni lähellä sijaitsevaa Cornellin yliopistoa ja sen kirjastoa. Ponnistelujemme avulla pystyimme lisäämään maatilan tuotantoa. Ajan mittaan pystyimme tuottamaan suurimman osan Brooklynin kasvavan Beetel-perheen ja Valtakunnantilalla asuvien tarvitsemasta ruoasta.

Maatilan henkilökunta kasvoi huomattavasti 1. helmikuuta 1943, jolloin uusi Gilead-koulu alkoi toimintansa. Aina puolen vuoden välein sinne tuli uusi noin sadan oppilaan kurssi, jolle oppilaat tulivat eri puolilta maailmaa. Oli todella miellyttävää tutustua henkilökohtaisesti niiden 35 kurssin noin 3 700 oppilaaseen, jotka saivat valmennuksensa lähetystyöhön täällä maatilalla, ennen kuin Gilead-koulu siirrettiin Brooklyniin vuonna 1961. Noina vuosina saimme kokea paljon vastustusta, yhden väkijoukon hyökkäyksen ja oikeudenkäynnin, jonka voitimme. Lopulta tuolla alueella ollut pieni ryhmämme kasvoi neljäksi seurakunnaksi.

Samoihin aikoihin kun Gilead-koulu lopetti toimintansa Valtakunnantilalla, uusi seurakunnan valvojille järjestetty Valtakunnan palveluskoulu alkoi täällä. Seuraavien noin seitsemän vuoden aikana suunnilleen 7 000 vanhinta kävi läpi kuukauden pituisen kurssin, joka myöhemmin lyhennettiin kahteen viikkoon.

Vuoden 1963 tammikuussa Seura hankki omistukseensa maatilan Wallkillista New Yorkin osavaltiosta läheltä lapsuudenkotiani. Maatilan nimeksi tuli Vartiotornin maatila (Watchtower Farms). Vuosien varrella tilaa on laajennettu ja kehitetty, ja siihen on jopa rakennettu painorakennus. 1. tammikuuta 1970 minut siirrettiin tänne, joten olin jälleen samalla alueella, jolla olin aloittanut todistamisen noin 45 vuotta aikaisemmin! Muutamat yhdyskunnan iäkkäät muistivat minut.

Saapuessani Vartiotornin maatilalle perheessä oli 55 jäsentä, mutta nykyään siellä palvelee yli 750 todistajaa! Näiden joukossa on kolme sisarenpoikaani. Myös sisarentyttäreni on miehensä kanssa kierrostyössä. Olen hyvin iloinen siitä, että yli 30 sukulaistani kuuluu Jehovan todistajiin. Marraskuussa vuonna 1974 minulla oli etu tulla nimitetyksi Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi, ja tuon nimityksen johdosta muutin takaisin Brooklynin päätoimistoon.

Olen erittäin iloinen siitä, että valmistuttuani koulusta Jehova avasi silmäni näkemään elämän suurenmoisen tarkoituksen olevan hänen palvelemisensa. Tuon tarkoituksen mukaan toimiminen viimeisten 60 vuoden ajan on ollut todella antoisaa ja tyydyttävää. Se on tuonut minut lähelle taivaallista Isäämme ja sallinut minun nähdä hänen suojelevan ja siunaavan kansaansa hyvin todellisella tavalla.

[Kuva s. 22]

Kalterien takana saarnaamisen vuoksi

[Kuvat s. 24]

1930-luvulla käytin todistamistyössä ääniautoa

[Kuvat s. 25]

Olin 28 vuotta Valtakunnantilalla, Gilead-koulun alkuperäisellä sijaintipaikalla

Tässä kaksi niistä 3 700:stä, joiden olen nähnyt valmistuvan Gilead-koulusta

[Kuva s. 26]

Palvelin viisi vuotta myös Vartiotornin maatilalla