”Sinun rakkaudellinen huomaavaisuutesi on parempi kuin elämä”

Kertonut Calvin H. Holmes

Oli joulukuu vuonna 1930, ja olin juuri saanut lehmät lypsettyä, kun isä tuli kotiin käytyään lähinaapurissa. ”Sain Wymanilta lainaksi tämän kirjan”, hän sanoi vetäessään taskustaan esiin sinisen julkaisun. Sen nimi oli Vapautus, ja sen oli julkaissut Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura. Isä, joka ani harvoin luki mitään, luki tuota kirjaa yömyöhään.

SEN jälkeen isä lainasi samojen julkaisijoiden muita kirjoja, esimerkiksi Valon ja Sovituksen. Hän löysi äidin vanhan Raamatun ja valvoi myöhään lukien öljylampun valossa. Isässä tapahtui suuri muutos. Tuona talvena hän puhui meille – äidille, kolmelle sisarelleni ja minulle – tuntikaupalla ollessamme käpertyneinä vanhan puukamiinamme ympärille.

Isä sanoi, että näiden kirjojen julkaisijoita sanottiin raamatuntutkijoiksi ja että heidän mukaansa elimme ”viimeisiä päiviä” (2. Timoteukselle 3:1–5). Hän selitti, ettei maapalloa tuhottaisi maailmanlopussa, vaan että se muutettaisiin paratiisiksi Jumalan valtakunnan alaisuudessa (2. Pietarin kirje 3:5–7, 13; Ilmestys 21:3, 4). Minusta se kuulosti todella kiinnostavalta.

Isä alkoi jutella minulle tehdessämme yhdessä töitä. Muistan meidän olleen kuorimassa maissintähkiä, kun hän kertoi Jumalan nimen olevan Jehova (Psalmit 83:18). Keväällä 1931 ollessani vasta 14-vuotias asennoiduinkin Jehovan ja hänen Valtakuntansa puolelle. Rukoilin Jehovaa vanhassa omenatarhassa talon takana ja lupasin juhlallisesti, että palvelisin häntä ikuisesti. Suurenmoisen Jumalamme rakkaudellinen huomaavaisuus kosketti jo silloin sydäntäni (Psalmit 63:3).

Asuimme maatilalla Missourissa Yhdysvalloissa noin 30 kilometrin päässä Saint Josephista ja runsaan 60 kilometrin päässä Kansas Citystä. Isä oli syntynyt hirsimökissä, jonka isoisäni isä oli rakentanut farmille 1800-luvun alkupuolella.

Valmennusta kenttäpalvelukseen

Kesällä 1931 perheemme kuuli radiosta esitelmän ”Valtakunta, maailman toivo”, jonka Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Joseph Rutherford piti konventissa Columbuksessa Ohiossa. Se kosketti minua, ja lähdin mielelläni isän kanssa jakamaan tuttavillemme tämän tärkeän esitelmän sisältävää kirjasta.

Menin ensimmäisen kerran Jehovan todistajien kokoukseen keväällä 1932. Naapurimme kutsui isän ja minut kuuntelemaan George Draperin, erään Jehovan todistajien matkavalvojan, puhetta Saint Josephiin. Kokous oli meidän saapuessamme jo puolivälissä, ja minä löysin istumapaikan J. D. Dreyerin rotevan, leveän selän takaa, veljen jolla olisi tärkeä rooli elämässäni.

Syyskuussa 1933 olin isän kanssa konventissa Kansas Cityssä, missä saarnasin ensi kertaa julkisesti. Isä antoi minulle kolme kirjasta ja neuvoi minua sanomaan: ”Olen Jehovan todistaja ja saarnaan Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Olette epäilemättä kuullut tuomari Rutherfordia radiosta. Hänen puheitaan lähettää yli 300 radioasemaa joka viikko.” Sitten tarjosin kirjasta. Kun sinä iltana lypsin lehmiä kotona farmilla, ajattelin, että päivä oli ollut elämäni ikimuistoisin.

Pian tuli talvi, mikä rajoitti matkustamistamme. Mutta sitten veli Dreyer kävi meillä vaimonsa kanssa ja kysyi, halusinko tulla heille lauantai-iltana ja jäädä yöksi. Kymmenen kilometrin kävely Dreyerien kotiin maksoi vaivan, sillä pääsin seuraavana päivänä heidän mukanaan palvelukseen ja Vartiotornin tutkisteluun Saint Josephissa. Sen jälkeen olen harvoin jäänyt pois kenttäpalveluksesta sunnuntaisin. Veli Dreyerin valmennus ja neuvot osoittautuivat verrattoman arvokkaiksi.

Syyskuun 2. päivänä 1935 saatoin vihdoin mennä vesikasteelle konventissa Kansas Cityssä sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle.

Elinikäisen uran alku

Alkuvuodesta 1936 anoin tienraivaajaksi eli kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi, ja nimeni lisättiin niiden luetteloon, jotka etsivät tienraivaustoveria. Vähän sen jälkeen sain kirjeen Edward Steadilta Arvadasta Wyomingista. Hän kertoi olevansa pyörätuolissa ja tarvitsevansa apua voidakseen toimia tienraivaajana. Suostuin heti hänen tarjoukseensa, ja minut nimitettiin tienraivaajaksi 18. huhtikuuta 1936.

Ennen lähtöäni veli Steadin luo äiti puhui minulle kahden kesken. ”Poika, haluatko varmasti tehdä juuri näin?” hän kysyi.

”Elämä ei olisi elämisen arvoista muulla tavalla”, vastasin. Olin oppinut ymmärtämään, että Jehovan rakkaudellinen huomaavaisuus on tärkeämpää kuin mikään muu.

Tienraivaus Tedin kanssa, kuten veli Steadia kutsuimme, oli erinomaista valmennusta. Hän oli täynnä intoa ja esitti Valtakunnan sanomaa hyvin vetoavasti. Mutta hän ei juuri pystynyt tekemään muuta kuin kirjoittamaan ja puhumaan: nivelreuma oli kangistanut kaikki hänen nivelensä. Minä heräsin aikaisin pesemään hänet ja ajamaan hänen partansa, valmistamaan aamiaisen ja syöttämään hänet. Sitten puin hänet ja laitoin hänet palveluskuntoon. Olimme sinä kesänä tienraivaajina Wyomingissa ja Montanassa ja yövyimme ulkosalla. Ted nukkui avopakettiautoonsa rakennetussa erikoishytissä ja minä maassa. Myöhemmin tuona vuonna muutin etelään palvellakseni tienraivaajana Tennesseessä, Arkansasissa ja Mississippissä.

Syyskuussa 1937 olin ensimmäistä kertaa suuressa konventissa Columbuksessa Ohiossa. Siellä tehtiin järjestelyjä, joiden myötä gramofoneja alettiin käyttää saarnaamistyön eturintamassa. Sanoimme esitykseksi jokaista gramofonin käyttökertaa. Yhdessä kuussa minulla oli yli 500 esitystä ja runsaat 800 kuulijaa. Todistettuani monissa kaupungeissa Tennesseen itäosissa, Virginiassa ja Länsi-Virginiassa minut kutsuttiin palvelemaan uudenlaisessa tehtävässä, erikoistienraivaajana, joka työskenteli alueenpalvelijoiden eli sen ajan matkavalvojien kanssa.

Vierailin seurakunnissa ja erillään toimivissa ryhmissä Länsi-Virginiassa, kahdesta neljään viikkoa kussakin, ja otin johdon kenttäpalveluksessa. Sitten tammikuussa 1941 minut nimitettiin alueenpalvelijaksi. Tässä vaiheessa äiti ja kolme sisartani – Clara, Lois ja Ruth – olivat asennoituneet Valtakunnan puolelle. Niinpä koko perheemme oli läsnä Saint Louisin suuressa konventissa sinä kesänä.

Alueenpalvelijoille ilmoitettiin kohta konventin jälkeen, että heidän työnsä päättyisi marraskuun 1941 lopussa. Seuraavassa kuussa Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailmansotaan. Minut määrättiin erikoistienraivauspalvelukseen, jossa kenttäpalvelukseen oli käytettävä 175 tuntia kuukaudessa.

Erikoispalvelustehtäviä

Heinäkuussa 1942 sain kirjeen, jossa kysyttiin, olisinko halukas palvelemaan ulkomailla. Vastattuani myöntävästi minut kutsuttiin Beteliin, Jehovan todistajien maailmankeskukseen, Brooklyniin New Yorkiin. Samanaikaisesti erikoisvalmennukseen kutsuttiin parisenkymmentä naimatonta veljeä.

Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr selitti, että saarnaaminen oli vähentynyt ja että meidät valmennettaisiin vahvistamaan seurakuntia hengellisesti. ”Emme halua tietää ainoastaan, mikä seurakunnassa on vialla”, hän sanoi, ”vaan myös, mitä te olette tehneet asian hyväksi.”

Ollessamme Betelissä Fred Franz, josta tuli Seuran presidentti veli Knorrin jälkeen vuonna 1977, piti puheen, jossa hän sanoi: ”Toinen maailmansota tulee päättymään, ja käynnistyy suuri saarnaamistyö. Jehovan järjestöön kootaan epäilemättä vielä miljoonia ihmisiä!” Tuo puhe muutti ajattelutapani täysin. Aluemääräyksiä annettaessa sain tietää, että minä vierailisin kaikissa seurakunnissa Tennesseen ja Kentuckyn osavaltioissa. Meitä kutsuttiin veljienpalvelijoiksi, nimellä joka myöhemmin muutettiin kierrosvalvojaksi.

Aloin palvella seurakuntia 1. lokakuuta 1942 ollessani vasta 25-vuotias. Siihen aikaan joihinkin seurakuntiin pääsi ainoastaan jalan tai ratsain. Toisinaan nukuin samassa huoneessa kuin isäntäperheeni.

Ollessani palvelemassa Greenevillen seurakuntaa Tennesseessä heinäkuussa 1943 sain kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin toiselle kurssille. Gileadissa opin, mitä todella tarkoittaa se, että ”kiinnittää tavallista enemmän huomiota kuulemiimme asioihin” ja että on aina ”runsaasti tehtävää Herran työssä” (Heprealaisille 2:1; 1. Korinttilaisille 15:58). Viisi kuukautta koulussa kuluivat kuin siivillä, ja päättäjäispäivä koitti 31. tammikuuta 1944.

Kanadaan ja sitten Belgiaan

Useat meistä määrättiin Kanadaan, missä Jehovan todistajien toimintaa koskenut kielto oli hiljattain poistettu. Minut määrättiin matkatyöhön, mikä vaati matkustamaan pitkiä matkoja joidenkin seurakuntien välillä. Matkustaessani oli ilo kuulla kokemuksia siitä, miten saarnaamista oli jatkettu Kanadassa kiellon aikana (Apostolien teot 5:29). Monet puhuivat niin sanotusta salamarynnistyksestä, jonka aikana käytännössä joka kotiin kautta Kanadan levitettiin kirjanen yhden ainoan yön aikana. Oli todellinen hyvä uutinen kuulla toukokuussa 1945, että sota oli Euroopassa päättynyt.

Ollessani tuona kesänä palvelemassa erästä seurakuntaa Osagen pikkukaupungissa Saskatchewanissa sain veli Knorrilta kirjeen, jossa sanottiin: ”Annan sinulle edun lähteä Belgiaan. – – Tuossa maassa on paljon työtä. Se on sodan runtelema maa, jossa veljemme tarvitsevat apua, ja näyttää sopivalta lähettää sinne joku Amerikasta antamaan heille asianmukaista apua ja heidän tarvitsemaansa lohdutusta.” Vastasin tehtävämääräykseen heti myöntävästi.

Marraskuussa 1945 olin Brooklynin Betelissä opiskelemassa ranskaa Charles Eicherin, iäkkään elsassilaisen veljen, johdolla. Lisäksi sain pikaisesti opetusta haaratoimiston menettelytavoista. Ennen lähtöäni Eurooppaan kävin lyhyesti perheeni ja ystävieni luona Saint Josephissa Missourissa.

Lähdin New Yorkista 11. joulukuuta Queen Elizabethilla ja saavuin Southamptoniin Englantiin neljä päivää myöhemmin. Jäin kuukaudeksi maan haaratoimistoon lisävalmennukseen. Sen jälkeen, 15. tammikuuta 1946, ylitin Englannin kanaalin ja astuin maihin Oostendessa Belgiassa. Sieltä jatkoin junalla Brysseliin, missä koko Betel-perhe oli minua vastassa rautatieasemalla.

Sodanjälkeistä lisääntyvää toimintaa

Minun tehtävänäni oli valvoa Valtakunnan työtä Belgiassa, vaikken osannut edes kieltä. Puolisen vuotta myöhemmin tulin ranskallani toimeen. Oli etu työskennellä niiden rinnalla, jotka olivat vaarantaneet henkensä pitääkseen saarnaamistyön käynnissä viisi vuotta kestäneen natsihallinnon aikana. Jotkut heistä olivat juuri päässeet pois keskitysleireistä.

Veljet halusivat innokkaasti organisoida työn ja ruokkia niitä, jotka tunsivat Raamatun totuuden nälkää. Siksi käynnistettiin konventtijärjestelyt ja matkavalvojien vierailut seurakuntiin. Lisäksi luonamme kävivät rohkaisevilla vierailuilla Nathan Knorr, Milton Henschel, Fred Franz, Grant Suiter ja John Booth, jotka kaikki olivat päätoimiston edustajia Brooklynista. Noina alkuaikoina minä palvelin kierros-, piiri- ja haaratoimistonvalvojana. Palveltuani Belgiassa lähes seitsemän vuotta menin 6. joulukuuta 1952 naimisiin Emilia Vanopslaughin kanssa, joka hänkin työskenteli Belgian haaratoimistossa.

Muutaman kuukauden kuluttua, 11. huhtikuuta 1953, minut kutsuttiin paikalliselle poliisiasemalle ja minulle ilmoitettiin, että maassa oloni vaaransi Belgian turvallisuuden. Menin Luxemburgiin odottamaan siksi aikaa, kun asiastani valitettiin korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Helmikuussa 1954 Belgian korkein hallinto-oikeus pysytti voimassa päätöksen, jonka mukaan oleskeluni oli vaaraksi maalle. Todisteeksi esitettiin, että Belgiaan tuloni jälkeen oli todistajien määrä tuossa maassa kasvanut jyrkästi – 804:stä 3304:ään vuosina 1946–53 – ja että sen johdosta Belgian turvallisuus oli uhattuna, koska monet nuoret todistajat asettuivat lujasti kristillisen puolueettomuuden kannalle. Siksi Emilia ja minut määrättiin Sveitsiin, missä aloimme palvella kierrostyössä ranskankielisellä alueella.

Valtakunnan palveluskoulu – lisävalmennusta kristityille vanhimmille antava koulu – perustettiin vuonna 1959 South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa. Minut kutsuttiin sinne valmennukseen voidakseni toimia opettajana saman koulun kursseilla Euroopassa. Ollessani Yhdysvalloissa kävin katsomassa perhettäni Saint Josephissa Missourissa. Näin siellä rakkaan äitini viimeisen kerran. Hän kuoli tammikuussa 1962. Isä oli nukkunut pois kesäkuussa 1955.

Valtakunnan palveluskoulu alkoi Pariisissa maaliskuussa 1961, ja Emilia oli mukanani. Kouluun tuli piiri-, kierros- ja seurakunnanvalvojia sekä erikoistienraivaajia Ranskasta, Belgiasta ja Sveitsistä. Seuraavien 14 kuukauden aikana ohjasin 12 tällaista neliviikkoista kurssia. Sitten huhtikuussa 1962 saimme tietää, että Emilia oli raskaana.

Sopeutuminen olosuhteisiin

Palasimme Geneveen Sveitsiin, missä meillä oli pysyvät oleskeluluvat. Ei kuitenkaan ollut helppoa löytää asuntoa, sillä asuntopula oli ankara. Työpaikan hankkiminen ei ollut sen helpompaa. Vihdoin sain työtä eräästä Geneven keskustassa sijaitsevasta suuresta tavaratalosta.

Olin ollut kokoaikaisessa sananpalveluksessa 26 vuotta, joten muuttuneisiin olosuhteisiin oli melkoinen sopeutuminen. Niiden 22 vuoden aikana, jolloin kävin töissä tavaratalossa ja autoin kasvattamaan kahta tytärtämme Loisia ja Eunicea, perheemme asetti aina Valtakunnan edut ensi sijalle (Matteus 6:33). Päästyäni eläkkeelle vuonna 1985 aloin palvella kierrosvalvojan sijaisena.

Emilian terveys on ollut hyvin heikko, mutta hän tekee voitavansa palveluksessa. Lois palveli tienraivaajana kymmenisen vuotta. Suuria hengellisiä huippuhetkiä oli päästä hänen kanssaan siihen suurenmoiseen kansainväliseen konventtiin, joka pidettiin Moskovassa kesällä 1993. Vähän sen jälkeen ollessaan lomalla Senegalissa Afrikassa Lois hukkui uimaretkellä mereen. Afrikkalaisten veljien ja lähetystyöntekijöiden rakkaus ja huomaavaisuus lohduttivat minua suuresti, kun matkustin Senegaliin järjestämään hautajaiset. Miten kaipaankaan nähdä Loisia ylösnousemuksessa! (Johannes 5:28, 29.)

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän matkaa yli 40 vuotta nauttia rakastavan elämäntoverin uskollisesta tuesta. Sydänsuruista ja vaikeuksista huolimatta Jehovan rakkaudellinen huomaavaisuus on tosiaan tuntunut suloiselta ja tehnyt elämästä elämisen arvoisen. Sydämeni haluaa julistaa Jumalastamme Jehovasta psalmistan sanoin: ”Koska sinun rakkaudellinen huomaavaisuutesi on parempi kuin elämä, omat huuleni kiittävät sinua.” (Psalmit 63:3.)

[Kuva s. 26]

Käytimme saarnaamistyön eturintamassa gramofoneja

[Kuva s. 26]

Vanhempani vuonna 1936

[Kuva s. 26]

Katutyössä Belgiassa vuonna 1948