Apua sukurutsauksen uhreille

”SUURIMMAN osan elämästään Rachel on viettänyt syyllisyyden ahdistamana, vakuuttuneena omasta arvottomuudestaan ja toivottoman yksinäisyydentunteen vankina.” Mikä saattoi näin pahasti tärvellä tämän englantilaisen perheenemännän ja äidin elämän?

Eräs Kaliforniassa Yhdysvalloissa asuva 16-vuotias tyttö sanoi: ”Tunnen nyt syvällä sydämessäni tuskaa, joka ei koskaan hellitä, ja se tekee kipeää, todella kipeää.” Mikä saattoi aiheuttaa hänelle sellaista tuskaa?

Molemmissa tapauksissa vastaus on sama: sukurutsaus. Kummallekin naiselle isä teki heidän lapsena ollessaan sukupuolista väkivaltaa. Valitettavasti on monia heidän kaltaisiaan. Yhdysvalloissa tehdyistä tutkimuksista ilmenee, että viidesosa tytöistä ja kymmenesosa pojista joutuu kokemaan sukupuolista ahdistelua ennen aikuiseksi tuloaan. Useimmissa tapauksissa rikoksen suorittaa joku, jonka nuori uhri tuntee, ja monesti kysymyksessä on sukurutsaus. Myös muista maista tulevat uutistiedot kertovat samaa.

Maailman rappeutuessa yhä pahemmin myös tämä ongelma todennäköisesti vaikeutuu. Jo nyt monilla kristilliseen seurakuntaan tulevilla naisilla on tunneperäisiä vaikeuksia siksi, että he ovat lapsuudessaan joutuneet sukurutsauksen uhriksi. Jotkut ovat etsineet apua ammattineuvojilta ja psykologeilta, mutta monet kääntyvät seurakunnan puoleen ja toivovat saavansa tukea kristityiltä veljiltään ja sisariltaan. Onko olemassa mitään tapaa, jolla sellaisetkin kypsät seurakunnan jäsenet, jotka eivät ole asiantuntijoita mielenterveyden alalla, voivat auttaa heitä? Usein on. – 1. Tessalonikalaisille 5:11.

Jos vähänkään epäilet sukurutsauksen aiheuttamaa vahinkoa, niin harkitse mitä jotkut sen uhrit sanovat useita vuosia tuon rikoksen jälkeen: ”15 vuoden ajan pidin kaiken sen sisälläni, ja tunsin musertuvani vuosien aikana kokemani syyllisyyden vuoksi – –. Miten vihasinkaan miehiä!”

”Syyllisyys on melkein pahempaa kuin varsinainen ahdistelu.”

”Voin totuudenmukaisesti sanoa, että olisin tähän mennessä varmaan tappanut itseni noiden muistojen vuoksi.”

”En halua mennä naimisiin, koska minulla on sellaisia muistoja seksistä. Enkä totisesti halua yhtään lasta.”

Kahden tohtorin, Bruce A. Woodlingin (Etelä-Kalifornian yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta) ja Peter D. Kossorisin (apulaispiirisyyttäjän), valmistama tutkimus vahvistaa edellä olevan sanoessaan: ”Lapsuudessaan tai nuoruudessaan sukurutsaista ahdistelua kokeneet iäkkäät naiset ovat yleensä masentuneita ja neuroottisen tuskaisia.” Eräs Medical Times -lehdessä julkaistu Washingtonin yliopiston tutkimus lisää: ”Ilmoitettuihin ongelmiin sisältyy syyllisyyden tunteita ja masennusta, kielteinen käsitys itsestä ja miehiin kohdistuvaan piilevään epäluottamukseen, seurustelutaidon puutteellisuuteen ja sukupuolitoimintojen häiriintymiseen liittyviä vaikeuksia ihmissuhteissa.”

Miksi sukurutsaus on niin musertavaa? Child Welfare -lehti kiinnittää huomion erään tyttären tilanteeseen, jota hänen isänsä ahdisteli: ”Ahdistelun kohteeksi joutunut tytär luottaa saavansa isältään suojelusta ja huolenpitoa. – – Hän ei uskalla ilmaista eikä edes tunnustaa itselleen, miten syvää vihaa hän tuntee tuollaisen väärinkäytöksen vuoksi. Hänen täytyy mukautua isänsä vaatimuksiin tai antautua vaaraan menettää vanhempiensa rakkaus, jota hän tarvitsee.”

Eräs entinen uhri tähdentää aivan oikein sitä, että sukurutsaus ”on itsekästä ja moitittavaa – – ja pettää räikeällä tavalla lapsen luottamuksen”.

Jotkut sukurutsauksen uhriksi joutuneet pikkutytöt ajattelivat, että miehet rakastaisivat heitä vain seksuaalisesti. Siksi he kohtelivat pikkuvanhalla tavalla muitakin miehiä kuin sitä, joka piti heitä uhrinaan. Toiset uhrit olivat teini-ikäisiksi vartuttuaan ylen määrin kiinnostuneita sukupuoliasioista, jopa harrastivat irrallisia suhteita. Monilla on syvän vihan, arvottomuuden ja varsinkin syyllisyyden tunteita. He tuntevat olevansa syyllisiä sen vuoksi, mitä tapahtui, syyllisiä, koska he eivät lopettaneet sitä, syyllisiä vahingollisten tunteiden vuoksi, syyllisiä, jos heistä tuntui tuon kokemuksen aikana hetkenkään miellyttävältä, ja jos sukurutsaus vahingoitti vanhempien avioliittoa, he tuntevat olevansa syyllisiä sen vuoksi.

Voidaanko tällaisesta tunnekuohusta kärsiviä auttaa millään tavoin?

Ei hyödytä sanoa . . .

Eräs nainen, jolla oli ongelmia siksi, että hän oli joutunut useiden vuosien ajan kokemaan sukurutsausta, meni seurakunnan vanhinten luo keskustelemaan ongelmastaan. ”He kehottivat minua unohtamaan sen”, hän kertoo. Tuo neuvo perustui epäilemättä hyvää tarkoittavaan järkeilyyn: koska huonot kokemukset kuuluivat kokonaan menneisyyteen eikä tällä hetkellä voitu tehdä mitään niiden suhteen, oli parasta karkottaa ne mielestä ja ajatella hyviä asioita. (Filippiläisille 4:8) Valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen.

Miksi ei? Ajattele jotakuta, joka on loukannut pahasti kätensä onnettomuudessa. Hänen ystävänsä tulevat hänen luokseen auttaakseen häntä. Olisiko siitä hyötyä, jos he sanoisivat hänelle: ’Unohda koko juttu!’ Ei tietenkään. Hän ei voi mitenkään unohtaa sitä.

Samoin monet sukurutsaista väkivaltaa kokeneet naiset eivät pysty niin vain unohtamaan asiaa. Joillakuilla se on kuin tunneperäinen arpi, josta he ovat jatkuvasti tietoisia. Eräs uhri kirjoitti: ”Isoisäni teki minulle väkivaltaa ollessani seitsenvuotias, eikä vain kerran, vaan useita kertoja. Olin lapsellisuuteni vuoksi täysin puolustuskyvytön. Nykyään kärsin alituisesti sen jälkivaikutuksista. Elämäni on siitä lähtien ollut jatkuvaa painajaista. Voin karkottaa tuon muiston mielestäni vähäksi aikaa, mutta se palaa takaisin ja saa minut tuntemaan kuvotusta. Häpeän sitä ja tunnen itseni saastaiseksi, vaikken itse ollut edes syyllinen.”

On totta, että sukurutsauksen (ja muiden traumaattisten kokemusten) aiheuttamat tunneperäiset arvet eivät näy. Mutta ne ovat aivan yhtä todellisia kuin fyysiset arvet. Miten siis niistä kärsiviä voidaan auttaa? Eräs tapa on kuunnella uhria ja kannustaa häntä puhumaan siitä.

Saattaisi olla hyödyksi sanoa . . .

Neuvojan tulisi auttaa, ei tuomita. Apostoli Paavali kannusti kristittyjä: ”Tulkaa huomaavaisiksi toisianne kohtaan, hellän sääliväisiksi.” (Efesolaisille 4:32) Nämä ominaisuudet ovat tärkeitä toisia neuvottaessa.

Eräs nainen, joka oli tyttönä ollessaan useiden vuosien ajan isänsä uhrina, sanoo: ”Vanhinten (tai keiden tahansa muiden joiden puoleen käännytään) tulisi olla erittäin huomaavaisia.” Eräs toinen, joka myös joutui isänsä väkivallan kohteeksi, sanoo: ”On hyvin tärkeää, ettet kauhistu asian johdosta. Ole tyyni ja ymmärtäväinen, älä utele jokaista yksityiskohtaa, mutta ole halukas kuuntelemaan mitä tahansa sinulle kerrotaan. Yritä ymmärtää uhrin tunteita.”

Ei ole aina helppoa olla tyyni ja ymmärtäväinen. Eräs nainen myönsi puhuneensa ongelmastaan usein kiihtyneellä, jopa riitaisalla tavalla. Onko sellainen käytös epäkunnioittavaa? Kenties. Mutta ”hellän sääliväinen”, kypsä kristitty tajuaa nopeasti, ettei sitä ole tarkoitettu häntä itseään vastaan. Se on ilmaus sisäisestä kuohunnasta. – Filippiläisille 2:1–4.

Lisäksi sukurutsauksen uhreja neuvovien tarvitsee kuunnella, niin kuin Jehova Jumala kuuntelee. (Psalmit 69:34) Heidän ei tulisi esittää nopeasti huomautuksia tai tuomioita. (Sananlaskut 18:13; Jaakob 1:19) Onko kuuntelemisesta ja lohduttamisesta tosiaan apua? Varmasti on. Eräs uhri kertoo: ”Saatoin puhua siitä itseäni vanhemman sisaren kanssa, ja olin todella helpottunut. Itkin – – hänen kanssaan.” Eräs toinen sanoi: ”Luulen, että jo se, että saatoin puhua asiasta jollekulle, auttoi minua eniten.”

Jos uhri kärsii vakavan tunnekuohun vuoksi, kokenut neuvoja voi kyetä auttamaan häntä näkemään syyn tuohon tunnekuohuun ja viisaan menettelyn sen suhteen. Seuraavanlaiset kysymykset voivat auttaa vetämään esiin salattuja tunteita: ”Haluatko keskustella siitä, mitä tapahtui? Miltä se sinusta itsestäsi tuntuu? Miten suhtaudut isääsi [tai setääsi tai kehen tahansa joka syyllistyi väkivaltaan]? Syytätkö itseäsi siitä, mitä tapahtui? Ajatteletko, että se tekee sinut muita ihmisiä huonommaksi?” Rakkaudellinen neuvoja osoittaa, etteivät vastaukset järkytä häntä. Pikemminkin hän selittää, että sellaiset tunteet eivät ole epätavallisia. Jotkut ovat tunteneet olonsa paremmaksi saatuaan tietää tämän.

Entä jos uhri ilmaisee tuntevansa itsensä arvottomaksi tuon kokemuksen vuoksi? Eräs nuori nainen, jolle hänen isoisänsä, isänsä ja kasvatusisänsä olivat tehneet väkivaltaa, sanoo: ”He [neuvojat] voisivat auttaa naista tajuamaan, että hän on paljonkin arvoinen. Minä tunsin olevani erilainen kuin ystäväni koulussa. Tunsin itseni saastaiseksi heihin verrattuna. Sitten jouduin teini-ikäisenä muutaman kerran vaikeuksiin. Mutta tiedän nyt, että Jehova ei käytä tätä kokemusta minua vastaan. Hän pitää minua arvokkaana ihmisenä.” – Psalmit 25:8; 1. Johannes 4:18, 19.

Uhrit tuntevat usein myös vihaa. Linda T. Sanford selittää kirjassaan siihen syyn: ”Kun tyttö kasvaa vanhemmaksi, hän oppii ymmärtämään sukupuolitoimintojen todellisen merkityksen ja huomaa, että aikuinen menetteli törkeällä tavalla väärin. Hän tuntee siksi tulleensa petetyksi. Hän oli kunnioittanut tätä vanhempaa ihmistä ja luottanut häneen. Hän saa tietää, että tuon miehen vakuuttelut olivat suuria valheita.” – The Silent Children.

Tämä viha ja uhrien kokema syyllisyys voi jossain määrin hälvetä, jos väärinkäytöksiin syyllistynyt myöntää suoraan tekonsa ja pyytää anteeksi. Eräs uhri, jonka isä pidätettiin sukurutsauksen paljastuttua, sanoi: ”Noin kolme vuotta sitten isäni antoi minulle kauniin lahjan ja sanoi: ’Haluan sinun vain tietävän, että olen todella pahoillani paljosta siitä, mitä tapahtui välillämme.’ Tiesin, mitä hän tarkoitti, ja hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä. Nyt suhteemme on hyvä.”

Valitettavasti monet väärinkäytöksiin syyllistyneet kuitenkin kieltävät jyrkästi kaiken tai tunnustavat vain murto-osan siitä, mitä ovat tehneet. Silloin kun häiriintynyt nainen etsii apua, häntä ahdistellut mies voi olla jopa kuollut. Mutta viha saattaa siitä huolimatta olla jäljellä. Neuvonantajat voivat kaikesta huolimatta kyetä auttamaan naista. He voivat huomaavaisesti osoittaa, että hänen vihansa on täysin ymmärrettävää. Jehovakin pysyy vihaisena sellaisia synnintekijöitä kohtaan, jotka eivät kadu. – Johannes 3:36.

He voivat kuitenkin tahdikkaasti osoittaa, miten vaarallista on antaa vihan vallata itsensä kokonaan. (Efesolaisille 4:26) He voivat auttaa häntä pohtimaan tätä tekemällä hänelle ystävällisesti seuraavanlaisia kysymyksiä: ”Auttaako vai vahingoittaako vihasi sinua? Annatko tuolle miehelle yhä vallan elämääsi sallimalla vihan vaikuttaa itseesi niin voimakkaasti? Ajatteletko todella että hän on päässyt asiasta rankaisematta? Eikö Jehova ole niidenkin Tuomari, jotka tekevät rikoksia salaa?” – Psalmit 69:6; Luukas 8:17; Roomalaisille 12:19.

Se että keskustelet Roomalaiskirjeen 12:21:stä, mutta vältät käyttämästä nuhtelevaa äänensävyä, voi auttaa. Neuvon tarkoitus on auttaa, ei kurittaa eikä painostaa. Sen sijaan että sanoisit uhrille, miltä hänestä pitäisi tuntua, on paljon hyödyllisempää kuunnella ja ottaa selville, miltä hänestä tuntuu, ja auttaa häntä hellävaraisesti tutkivien kysymysten välityksellä itse ymmärtämään, miksi hänestä tuntuu siltä.

Jos keskustelussa ilmenee, että henkilöllä on voimakkaita syyllisyydentunteita, hänelle tulisi osoittaa, että lapseen kohdistunut sukurutsaus ei ole koskaan lapsen vika. On totta, että lapset osoittavat usein kiintymystä aikuisia kohtaan. Mutta heillä ei ole minkäänlaista käsitystä aikuisten sukupuolisuhteista. The Silent Children -kirja huomauttaa: ”Lapsen tarkoitus ei koskaan ollut, että läheisyys ja lämpö muuttuisivat sukupuolisiksi. Sukurutsaus on aikuisen tulkinta lapsen toiveista, tulkinta jota aikuisen omat tarpeet ovat suuresti värittäneet.”

Sukupuolista väkivaltaa lapsena kokenut henkilö voi epäilemättä olla varma Jumalan ymmärtäväisestä ja rakkaudellisesta hyväksymyksestä. Jehovahan antaa anteeksi niillekin, jotka – toisin kuin väärinkäytöksen kohteeksi joutunut lapsi – syyllistyvät törkeisiin synteihin, jos he katuvat ja muuttavat menettelytapansa! – 1. Korinttolaisille 6:9–11.

Realistinen näkemys

Tunneperäisestä vammasta kärsivien uhrien auttaminen ei ole helppoa. Asiaa ei voida käsitellä muutamassa minuutissa täpötäydessä valtakunnansalissa. Se vaatii kärsivällisyyttä, rakkautta, huomaavaisuutta, useita keskusteluja ja varsinkin aikaa. Heitä ei hoideta ihmeparannusten avulla. Vaaditaan paljon keskusteluja ja rukouksia, ennen kuin häiriintynyt uhri pääsee tunneperäiseen tasapainoon. Ikävä kokemus ei unohdu koskaan. Mutta uhri voi oppia elämään tuon muistonsa kanssa.

Eräs uhri sanoikin: ”Tunnen yhä joskus itseni arvottomaksi, mutta vakuutan itselleni, ettei se ole aiheellista. Ja suunnilleen päivässä saan tuon tunteen karkotettua.” Eräs toinen uhri sanoi: ”Olen oppinut Raamatusta olemaan anteeksiantavainen, auttamaan toisia ja olemaan säälimättä itseäni.” Vielä eräs lisäsi: ”He auttoivat minua ymmärtämään, että Jehova rakastaa minua yhä – –. Aion voittaa kaikki ongelmani Jehovan avulla.” – Psalmit 55:23.

Pysyvä ratkaisu

Ollessaan maan päällä Jeesus paransi ihmeen avulla ruumiillisesti vammaisia, ’rampoja ja raajarikkoisia’. (Matteus 15:30) Lähestyvässä uudessa järjestyksessä tuo ihme toistuu monta kertaa, kun kaikki fyysiset sairaudet poistetaan. – Jesaja 33:24.

Tunneperäisistä arvista kärsivät voivat usein saada rakkaudellista ja kärsivällistä apua kypsiltä kristityiltä miehiltä ja naisilta, jotka soveltavat heihin Jumalan sanan tyynnyttävää vaikutusta. Se voi auttaa heitä selviytymään ongelmistaan ja iloitsemaan kaikesta huolimatta Jehovan palveluksessa. (Jaakob 5:13–15) Uudesta järjestyksestä luvataan kuitenkin: ”Entiset ahdistukset ovat unhotetut.” (Jesaja 65:16) Kaikki Jumalan palvelijat odottavat siksi luottavaisina aikaa, jolloin Jumala ”on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” (Ilmestys 21:4) Silloin parannetaan lopullisesti kaikki sairaudet, myös tunneperäiset.