Käyttäen maailmaa hyväksi mutta ei täysin
Kertonut Harold L. Zimmerman
TIESIN, että jonain päivänä minun olisi tehtävä ratkaisuni. Pelko siitä, mitä ihmiset ajattelisivat, ja halu olla suosittu saivat minut kuitenkin lykkäämään sitä.
Mutta palatkaamme kertomukseni alkuun: Kun olin vasta kolmivuotias, isoisäni opetti minut seisomaan päälläni. Rakastin sitä! Kun sirkus tuli kaupunkiin, maassa tehdyt kärrynpyörät ja kuperkeikat sekä trampoliineilla heitetyt voltit kiehtoivat minua. Paloin halusta päästä tekemään niitä. Lapsena harrastin käsilläkävelyä ja harjoittelin joka kesä ponnahduslautahyppyjä tuntikausia yhteen menoon, ja nuo harrastukset lumosivat minut täysin.
12-vuotiaana tutustuin ensi rakkauteeni: akrobatiaan ja voimisteluun. Pian paikkakuntamme joukkue alkoi voittaa Pennsylvanian aluemestaruuksia ja osavaltion oppikoulujen mestaruuksia. Sekä minun että joukkuetovereitteni nimet esiintyivät usein sanomalehdissä. Nautin joka hetkestä! Mutta aina kun pysähdyin ajattelemaan asioita vakavasti, tajusin että pakenin jotakin, lykkäsin elämäni tärkeimmän päätöksen tekemistä.
Sekä isäni että äitini vanhemmat olivat näet olleet raamatuntutkijoita (kuten Jehovan todistajia silloin nimitettiin) 1900-luvun alkupuolelta lähtien, ja he kertoivat ahkerasti Jumalan valtakunnasta toisille. Äidilläni oli tapana kertoa vanhemmalle veljelleni ja minulle tuosta Valtakunnasta ja siitä, että se tulee lopettamaan kaiken pahuuden ja huolehtimaan Jumalan tahdon toteutumisesta maan päällä.
Vuosien ajan kerroin iltaisin rukouksissani Jehovalle, että ”jonain päivänä” palvelisin häntä, ”mutta en vielä”. Lupasin usein rukouksissani: ”Kun täytän 19, niin sitten palvelen sinua.” En kuitenkaan tehnyt niin. Akrobatia ja voimistelu täyttivät elämäni.
Suuri ratkaisu
Vuonna 1942 olin 20-vuotias ja opiskelin jo toista vuotta yliopistossa Pennsylvanian osavaltiossa. Tuona keväänä voitin voimistelussa Yhdysvaltain itäosien yliopistojen välisen mestaruuden ja koko maan yliopistojen mestaruuden ja saavutin jaetun ensimmäisen sijan Yhdysvaltain amatööriurheilijoiden liiton kilpailuissa. Toivoin jonakin päivänä saavani osallistua olympialaisiin. Kuten voit nähdä, maailma veti minua erittäin voimakkaasti puoleensa, ja olin täysin kietoutunut siihen.
Tuohon aikaan Yhdysvallat oli sodassa ja maassa vallitsi kiihkeä isänmaallisuuden henki. Elokuvat esittivät asepalveluksen kiehtovassa valossa, ja laulujen tarttuvat sävelmät samoin kuin romantiikkaa, velvollisuudentunnetta ja kunniaa korostavat sanat vaikuttivat ihmisten tunteisiin. Kukapa ei olisi halunnut osallistua tuohon jaloon hankkeeseen, jonka päämäärä oli vapauttaa maailma natsien tyranniasta ja taata rauha ja vapaus kaikille kansoille?
Saatoin hyvin ymmärtää, miksi monet ajattelivat, että heidän yksinkertaisesti täytyi mennä mukaan ja auttaa tuon sotkun selvittämisessä. Mutta miksi kaikki tuo laulaminen ja ylistyksen suitsuttaminen? Sotahan on sanoin kuvaamattoman kauhea asia! Miksi sitä ei voida myöntää? Tämä kaikki teki minut erittäin levottomaksi.
Vuoden 1942 syyskuussa palasin Clevelandiin Ohioon mennäkseni Jehovan todistajien Uuden maailman teokraattiseen konventtiin. Sen pääpuhe ”Rauha – voiko se kestää?” teki minuun syvän vaikutuksen. Puhuja käsitteli Ilmestyskirjan 17. lukua ja selitti, että peto, joka ”oli, mutta ei ole, ja kuitenkin on oleva läsnä”, oli Kansainliitto, joka elvytettäisiin toimintaan sodan jälkeen. Puhuja sanoi, että tuokin järjestely epäonnistuisi väistämättä ja kulkisi kohti tuhoa. Sen jälkeen Jumalan valtakunta ryhtyisi hallitsemaan maata saadakseen aikaan kestävän rauhan. Nuo elintärkeät tiedot auttoivat minua huomattavasti tekemään päätökseni.
Vaikka palasinkin tuona syksynä yliopistoon, aloin silloin vakavissani, tosin salaa, tutkia Raamattua opiskelija-asuntolassani. Nyt ymmärsin asiat päivänselvästi! Vain Jumalan valtakunta voi lopettaa sodat ja saada aikaan kestävän rauhan maan päälle. Minun olisi todella typerää kiinnittää toiveeni maailmaan, joka oli tuomittu epäonnistumaan! Saatuani asiasta täyden varmuuden vastattavaksi jäi enää kysymys, olisiko uskoni niin vahva, että se saisi minut toimimaan – tekemään ratkaisuni?
Pian tämän jälkeen en eräänä yönä kerta kaikkiaan saanut unta. Yliopiston kello löi yksi ja sitten kaksi. Kaikki muut asuntolan pojat nukkuivat sikeästi. Kipusin alas kerrossängyn ylälaverilta ja kävelin asuntolan kolmannessa kerroksessa olevan avoimen ikkunan ääreen. Oli kirpeä syysyö. Rukoilin Jehova Jumalaa ja tunnustin hänelle, kuinka peloissani olin. Joka tapauksessa tein juuri silloin ja siinä paikassa kauan lykkäämäni ratkaisun. Muutaman viikon kuluttua lähdin yliopistosta lopullisesti päätettyäni vakaasti palvella Jehovaa mahdollisimman täysin määrin.
Kysymys, jonka eteen seuraavaksi jouduin, kuului: saisinko kutsuntalautakunnan vapauttamaan minut asepalveluksesta, koska en voinut omantunnon syistä mennä sotimaan? Asevelvollisuuslaki soi uskontokuntien saarnaajille ja saarnaajiksi opiskeleville mahdollisuuden tulla luokitelluksi erityisryhmään ja vapautetuksi asepalveluksesta.
Pitkäaikaiset ystäväni, tuttavani ja kaupungin merkkihenkilöt yrittivät saada minut luopumaan päätöksestäni.
”Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki toimisivat niin kuin Jehovan todistajat?” jotkut kysyivät.
”Jos kaikki omaksuisivat saman kannan kuin Jehovan todistajat kautta maailman, ei olisi lainkaan sotia”, vastasin. Kukaan ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Olin tehnyt päätökseni, joka perustui Johanneksen 15:19:ään.
Kolmisen kuukautta myöhemmin juttuni käsiteltiin eräässä liittovaltion oikeussalissa. Selitettyäni lyhyen kuulustelun aikana, miksi minua omasta mielestäni tuli pitää uskontokunnan saarnaajana, tuomari opasti 12-jäsenistä valamiehistöä: ”Kysymys ei ole siitä, onko tämä nuori mies vilpitön uskomuksissaan vai ei, eikä siitä, onko hän jonkin uskontokunnan saarnaaja vai ei. Kysymys on siitä, totteliko hän valtion määräystä ilmoittautua asepalvelukseen kutsumista varten vai ei? Se, että hän on tänään tässä oikeussalissa, todistaa hänen olevan syyllinen!” Hän varoitti valamiehistön jäseniä palaamasta päätöksen ”syytön” kanssa!
Mikä tuomio sitten oli? ”Syyllinen, mutta suosittelemme lievää rangaistusta”, ilmoitti valamiehistö. Tuomari langetti kuitenkin ankarimman mahdollisen tuomion: viisi vuotta vankeutta yleisen syyttäjän määräämässä liittovaltion laitoksessa. Minut lähetettiin Chillicotheen Ohioon.
Hyvin käytetty aika
Vartiotorni-seuran päätoimiston henkilökuntaan kuuluneen veli A. H. Macmillanin säännölliset käynnit vankiloissa olivat vangittujen Jehovan todistajien elämän kohokohtia. Hänellä oli tapana sanoa meille: ”Te olette paljolti sellaisen miehen kaltaisia, joka istuu junassa selkä menosuuntaan päin. Hän näkee ikkunan ulkopuolella olevat asiat vasta, kun ne on sivuutettu.” Hän vakuutti meille, että ymmärtäisimme tulevina vuosina entistä selvemmin vankilassa viettämämme ajan arvon. Nuo sanat pitivät todella paikkansa!
Järjestimme pian jokailtaisen tutkistelukurssin, joka noudatti lähetystyöntekijöitä valmistavan Gilead-koulun mallia. Tutkimme koko Raamatun useita kertoja ja luimme kaikki Vartiotorni-seuran julkaisemat Raamatun tutkimisen apuvälineet. Tieto, jonka hankin tuon kolmen vuoden, kahdeksan kuukauden ja viiden päivän vankeusaikani kuluessa, loi lujan perustan sille uralle, jonka valitsin yliopistossani tuona mainittuna syysyönä – nyt jo lähes 40 vuotta sitten.
Heti kun pääsin vapaaksi, anoin vakituiseksi tienraivaajaksi (Valtakunnan kokoaikaiseksi julistajaksi) ja lähdin äitini luo tienraivaajaksi Yhdysvaltain pääkaupunkiin, Washingtoniin. Siellä tapasin tienraivaajasisaren, josta myöhemmin tuli vaimoni. Anne ja minä toimimme yhdessä erilaisissa tienraivaustehtävissä, ja lopulta päädyimme Gilead-koulun 18. vuosikurssille vuonna 1951. Saimme lähetystyömääräyksen Etiopiaan Itä-Afrikkaan.
Lähetystyöntekijä ja osa-aikainen kassanhoitaja
Voidakseen lähettää lähetystyöntekijöitä Etiopiaan Seuran oli suostuttava avaamaan kouluja siellä. Niinpä vaimoni ja minä menimme maahan opettajina. Kenttätoiminta oli rajoitettua, mutta Haile Selassien silloin hallitsemassa maassa tapahtui kuitenkin hyvää edistystä.
Ollessamme toista vuotta tuossa maassa syntyi ensimmäinen lapsemme, Ronald. Mitä me nyt tekisimme? Palaisimmeko Yhdysvaltoihin? Meillä ei ollut aikomustakaan lähteä meille määrätyltä alueelta. Sain työtä Etiopian tieministeriön maksuliikennevirkailijana. Työhöni kuului muun muassa maksaa käteisellä palkat eri puolilla maata toimivien tieleirien työntekijöille.
Havaitsin pian, että selviytyisin palkkojen maksusta 15 päivässä kuukaudessa. Ehdotin siis esimiehelleni, että hän antaisi minun tehdä osa-aikatyötä, jolloin voisin käyttää loput kuukaudesta saarnaamiseen. Hän suostui, ja niin saatoin palata vakituisten tienraivaajien riveihin.
Ollessamme lomalla Yhdysvalloissa vuonna 1955 syntyi Donna, toinen lapsemme. Meillä oli vakaat aikomukset palata Etiopiaan, mutta viisumivaikeuksien ja toisten lähetystyöntekijöiden karkottamisen vuoksi emme palanneet sinne. Minun oli tehtävä Yhdysvalloissa kokopäivätyötä useita vuosia, jolloin saatoin käyttää vain illat ja viikonloput Valtakunnan palvelukseen. Jostain syystä emme kuitenkaan oikein asettuneet aloillemme.
”Sopikaa ajankohta ja lähtekää matkaan!”
Vuonna 1957 olimme konventissa Los Angelesissa kolmannen lapsemme, Sherin, ollessa vasta 12 päivän ikäinen. Pelkkä vilkaisu ohjelmalehtiseen ilmaisi meille sen, mitä olimme odottaneet. Se oli puhe, jonka teemana oli ”Palvele siellä, missä tarve on suuri”. Ajattelimme: ”Se on meitä varten. Vihdoin paikka meillekin!”
Valitsimme Etelä-Amerikassa sijaitsevan Kolumbian maaksi, jossa halusimme palvella, mutta päätimme odottaa muuttoamme, kunnes seuraavana vuonna, 1958, New Yorkissa järjestettävä suuri kansainvälinen konventti olisi pidetty. Arvelimme, että paras ajankohta, jolloin voisin lähteä silmäilemään tilannetta, olisi vuoden 1959 huhtikuussa. Mantereen poikki ulottunut matka New Yorkin konventtiin ja neljännen lapsemme, Davidin, syntymästä sen jälkeen koituneet sairaalakulut nielivät kuitenkin kaikki rahamme. Mikä nyt eteen?
Vain pari viikkoa ennen suunniteltua lähtöäni muutamat veljet tulivat luokseni eräässä kahdesti vuodessa pidettävässä kierroskonventissa ja sanoivat kuulleensa, että me suunnittelimme muuttoa Etelä-Amerikkaan palvellaksemme siellä, missä tarve on suurempi. En tiennyt mitä sanoa, koska olimme siihen mennessä pystyneet säästämään ainoastaan 100 dollaria matkaa varten. Tapahtui kuitenkin jotain sangen mielenkiintoista.
Yksi konventtiohjelman puhujista kohdisti sanansa tienraivausta suunnitteleville ja totesi, ettei heidän tulisi odottaa, kunnes heillä olisi auto, asuntovaunu ja rahaa pankissa, ennen kuin he alkaisivat tienraivauksen. ”Sopikaa ajankohta ja lähtekää matkaan!” hän tähdensi. Me noudatimme tuota neuvoa ja päätimme jatkaa suunnitelmiemme toteuttamista.
Viikkoa ennen suunniteltua matkaani pyysin Annea soittamaan lentoyhtiöön ja varaamaan minulle lipun Barranquillaan Kolumbiaan seuraavaksi perjantaiksi. Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa edes minun menolippuuni, saati muun perheen lippuihin. Ja aika oli käymässä vähiin!
Anne kuitenkin varasi minulle lipun, ja tuskin hän oli sulkenut puhelimen kun ovikellomme soi. Ovella oli postinkantaja, ja hän toi meille valtion veroviraston lähettämän kirjekuoren, joka sisälsi 265 dollarin šekin – veronpalautuksen tuloistani vuodelta 1958! Eikä siinä kaikki. Seuraava päivä oli lauantai, ja kolme seurakuntaa, joiden yhteydessä olimme toimineet asuessamme Los Angelesissa, järjestivät meille juhlat. Voit kuvitella, kuinka hämmästyneitä olimme tuohon tilaisuuteen kokoontuneiden ystävien antaessa meille 350 dollarin lahjoituksen auttaakseen meitä suunnitelmiemme toteuttamisessa!
Raamatullinen esimerkki auttaa minua tekemään ratkaisun
Seuraavana perjantai-iltana jätin Annen ja lapset Los Angelesiin ja lensin kaakkoon kohti Etelä-Amerikassa sijaitsevaa Kolumbiaa etsiäkseni sieltä töitä parin seuraavan viikon aikana.
Pian saapumiseni jälkeen havaitsin jotain hyvin levottomuutta herättävää. Luin päivälehdistä maan sisäosissa tapahtuneista joukkomurhista. Kahden kilpailevan poliittisen ryhmän välillä oli käynnissä epävirallinen sisällissota, johon liittyi kokonaisten yhteisöjen järjettömiä joukkomurhia. Sitä oli jatkunut jo kymmenen vuotta! Miksen ollut kuullut siitä aiemmin? Halusinko todella viedä perheeni elämään sellaisissa olosuhteissa?
Vaimoni ja minä olimme ottaneet tavaksemme etsiä päätöksiä tehdessämme ensin Raamatusta suuntaa antavia periaatteita ja esimerkkejä. Parhaiten omaa tilannettani vastaava raamatunkohta, joka tuli mieleeni, on 4. Mooseksen kirjan 13. luku, jossa Mooses lähetti 12 miestä vakoilemaan Luvattua maata. Kahta lukuun ottamatta kaikki toivat tullessaan huonoja uutisia. Silloin israelilaiset valittivat, että Mooses oli vienyt sekä heidät että heidän vaimonsa ja lapsensa erämaahan tuhoutumaan. Jehova vastasi, että he itse kuolisivat 40 vuotta kestävän erämaavaelluksen aikana, mutta heidän lapsensa, joista he väittivät olevansa huolissaan, säilyisivät elossa ja pääsisivät Kanaaniin.
Siinä oli vastaus! Silloin soitin Annelle Los Angelesiin ja pyysin häntä myymään irtaimistomme, pakkaamaan ja tulemaan luokseni. Varamme eivät sallineet minun enää palata Kaliforniaan. Los Angelesin ystäviemme avulla Anne myi automme ja huonekalumme ja pakkasi jäljelle jääneen omaisuutemme mukaan otettavaksi. Pian hän ja lapsemme, joista vanhin oli 5-vuotias ja nuorin viiden kuukauden ikäinen, kiitivät halki ilman kohti Kolumbiaa ja iloista jälleennäkemistä.
Vasta puolitoista kuukautta myöhemmin, kun rahamme olivat jo huvenneet kolmeen dollariin, saatoin vihdoinkin aloittaa työt erään kansainvälisen yhtiön palveluksessa sen omalla tilintarkastusosastolla.
Poliittinen tilanne muuttui pian, ja maahan saatiin vakaampi hallitus. Kuluneiden 24 vuoden aikana maassa on vallinnut palvontavapaus, minkä ansiosta Valtakunnan saarnaamistyö on voitu ulottaa laajalle alueelle kautta koko maan.
Käyttäen maailmaa hyväksi mutta ei täysin
Vuosien saatossa olemme pyrkineet pitämään mielessämme apostoli Paavalin neuvon, että ”ne, jotka käyttävät maailmaa hyväkseen, [olisivat] kuin ne, jotka eivät käytä sitä täysin hyväkseen”. (1. Korinttolaisille 7:31) Ei ole aina helppoa säilyttää tasapainoa – yrittää tehdä hyvää työtä työnantajalleen ja samanaikaisesti panna Valtakunnan edut ensi sijalle mielessään ja sydämessään. – Matteus 6:33.
Pari ensimmäistä Kolumbiassa viettämäämme vuotta olin kokopäivätyössä, ja me palvelimme erään pienen seurakunnan yhteydessä Calissa. Sitten päätimme muuttaa lähellä sijaitsevaan pienempään kaupunkiin palvellaksemme siellä missä tarve oli vieläkin suurempi.
Ehdotin yhtiön talouspäällikölle, että ryhtyisin osa-ajan työhön ja vakuutin hänelle, että pystyisin selviytymään tehtävistäni, vaikka työskentelisinkin vain puoli päivää. Hän suostui. Työskentelin tällä tavoin seuraavat seitsemän vuotta, kunnes minun oli järkevää palata kokopäivätyöhön elinkustannusten ja perheeni kasvavien tarpeiden vuoksi. Käytin nuo seitsemän vuotta hyvin, sillä ne sallivat minun olla tienraivaajana ja nauttia antoisasta perhe-elämästä.
Kahdeksan viime vuoden ajan olen työskennellyt erityissopimuksen puitteissa, joka suo minulle joustavan aikataulun. Sen ansiosta voin ottaa vapaata tarvittaessa. Näin ollen olen voinut toimia kierrosvalvojan ja toisinaan myös piirivalvojan sijaisena sen lisäksi, että olen toiminut opettajana kursseilla, joita Seura on järjestänyt kristittyjen vanhinten ja vakituisten tienraivaajien valmentamiseksi.
Lapsemme ovat jo varttuneet. Molemmat pojat ovat avustavia palvelijoita ja kaksi vanhinta lasta on jo naimisissa. On todella ilahduttavaa nähdä heidän noudattavan samaa käytäntöä, jonka he oppivat varhaislapsuudessaan, ja vievän omat lapsensa säännöllisesti seurakunnankokouksiin ja kenttäpalvelukseen! Toiveemme ja alituinen rukoustemme aihe on, että lapsenlapsistamme tulee viidennen polven Jehovan todistajia.
Ottaen huomioon tämän kaiken voin vilpittömästi sanoa, etten pilannut elämääni tehdessäni ratkaisuni yliopistossa tuona yönä yli 40 vuotta sitten. Elämämme on ollut mielekästä, eikä Jehova ole koskaan jättänyt meitä pulaan pyrkiessämme tekemään ratkaisumme sopusoinnussa hänen periaatteidensa kanssa, tosin ’käyttäen maailmaa hyväksemme, mutta emme täysin’.
[Kuva s. 26]
Saarnaamistyössä Kolumbiassa vaimoni Annen kanssa