Jehovan ohjauksen noudattaminen tuo runsaita siunauksia
Kertonut Donald J. Morrison
MITÄ Jehovalle vihkiytymisen tulisi merkitä kristitylle? Minulle se merkitsi sitä, että ’minun täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä’. (Vrt. Apostolien teot 5:29.) Siitä huolimatta – tässä minä vain olin – naimattomana, vailla vastuita, minulla oli hyvä työpaikka ja mahdollisuudet edetä ammatissani, kävin kristillisissä kokouksissa ja osallistuin jonkin verran kenttäpalvelukseen Valtakunnan julistajana.
Samaan aikaan Kanadassa kannustettiin nuoria, naimattomia, vastuista vapaita kristittyjä miehiä ja naisia ryhtymään todistamaan koko ajallaan tienraivaajina. Kuukaudet kuluivat, mutta lopulta huhtikuussa 1942 minäkin aloitin tienraivauspalveluksen. Siitä lähtien aina tähän päivään saakka olen tullut huomaamaan, että sen ohjauksen noudattaminen, jota Jehova antaa Sanansa ja kansansa seurakunnan välityksellä, tuo monia siunauksia.
Totuus tulee kotiimme
Ensimmäisen kosketuksen Raamatun totuuteen sain ollessani vielä lapsi. Raamatuntutkijat, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin, olivat mainostaneet kokousta, joka pidettäisiin eräänä sunnuntai-iltapäivänä vuonna 1921 pienessä, yksihuoneisessa koulurakennuksessa. Koska aihe kuulosti mielenkiintoiselta, menimme sinne koko perheen voimin. Kokouksen jälkeen vanhempani keskustelivat puhujan kanssa, ja se johti siihen, että keskustelua jatkettiin seuraavalla viikolla kotonamme. Vanhempani ottivat totuuden vastaan halukkaasti.
Olimme siihen asti kuuluneet presbyteeriseen kirkkoon, ja minä olin käynyt pyhäkoulua yhdessä nuoremman veljeni ja sisareni kanssa. Mutta kun totuuden valo alkoi valaista kotiamme, me opimme etteivät sellaiset asiat kuin helvetintuli tai sielun kuolemattomuus ole totta. Niiden sijaan saimme kuulla ihmeellisestä toivosta elää ikuisesti paratiisimaassa. (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4; Luukas 23:43) Se oli todella suurenmoinen tulevaisuudennäkymä!
Kodistamme tuli kokousten vakituinen keskuspaikka ja myös tukikohta kaikille raamatuntutkijoille, jotka vain tulivat alueelle todistamaan. Vaikka kävimmekin lapsena raamatuntutkijoiden pyhäkoulua, sain varhaisvuosinani suuren osan raamatullisesta opetuksestani kotona. Kun tulimme päivällistauolla koulusta kotiin, äidillä oli aina jotain kerrottavaa siitä, mitä hän oli oppinut kokouksissa tai lukenut Vartiotorni-seuran julkaisuista.
Erästä kodissamme pidettävää esitelmää varten valmistettiin jakeluilmoituksia. Vaikka olin silloin vain kahdeksanvuotias, sain edun jakaa ilmoitukset kaikkiin kylämme taloihin. Sen lisäksi että tämä mainosti kokousta, se kertoi kyläläisille, mikä oli nykyinen uskonnollinen kantamme. Aina kun koulutoverini sen jälkeen halusivat pilkata minua, he kutsuivat minua puheen ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” johdosta nimellä ”Ei-kuole-koskaan”.
Tästä erinomaisesta alusta huolimatta en tehnyt muuta kuin vain hankin tietoa totuudesta. Mutta vuonna 1938 tapahtui muutos. Siihen mennessä olin jo ollut muutaman vuoden ansiotyössä, ostanut auton ja pystyin siis viemään koko perheemme kaikkiin seurakunnankokouksiin. Tämä avasi myös mahdollisuuden osallistua säännöllisesti kenttäpalvelukseen. Oli ilo nähdä isän ja äidin vertauskuvaavan vihkiytymisensä Jumalalle menemällä vesikasteelle ensimmäisessä konventissa, jossa olin läsnä. Tuon New Liskeardissa Ontariossa pidetyn aluekokouksen aikoihin syttyi toinen maailmansota. Se vaikuttaisi pian elämääni, sillä olin asevelvollisuusiässä ja naimaton. Vielä nopeampi vaikutus oli kuitenkin sillä, että työmme kiellettiin Kanadassa.
Mukautuminen palvelukseen kiellon alaisuudessa
Veljeni ja sisareni sekä minä vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehovalle kaikki yhtä aikaa elokuussa 1940, jolloin meidät kastettiin eräässä Pohjois-Ontarion kauniista ja kirkasvetisistä järvistä. Vaikka työ oli kielletty, me jatkoimme kokousten pitämistä yksityiskodeissa. Olin mukana eräässä todistajien muodostamassa autoryhmässä, ja niinpä minulla oli tuon loppukesän ajan etu johtaa joka sunnuntai raamatuntutkisteluja maaseudulla asuville kiinnostuneille. Useimmat näistä henkilöistä tulivat perheineen heti mukaan ja ottivat totuuden vastaan.
Aikanaan järjestettiin suuri koko Kanadan käsittävä ”salamahyökkäys”, jolloin ihmisten koteihin jätettiin erikoiskirjasia kello 3:n aikaan aamuyöstä. Tämän jälkeen teimme muita levitysrynnistyksiä varhaisaamun tunteina. Meidän asuinalueellamme tämä kaikki katsottiin tietysti meidän perheemme syyksi, ja niinpä löysimme joinakin aamuina kuistiltamme revittyjä kirjasia. Myöhemmin jätimme tällaisen saarnaamistoiminnan ja ryhdyimme todistamaan säännöllisesti ovelta ovelle käyttäen vain Raamattua.
Tähän aikaan seurakunnassamme vieraili kaksi Seuran erikoisedustajaa, ja sen vuoksi järjestettiin niin, että kaikki veljet ja kiinnostuneet kokoontuisivat kotiimme. Muutamat naapurimme yrittivät saada poliisin tekemään ratsian kokoukseemme, mutta koska olimme varuillamme, saattoi poliisi saapuessaan havaita vain, että meillä tanssittiin parhaillaan ryhmätanssia. Niinpä poliisi ajoi vain hiljalleen talomme ohi ja lähti alueelta.
Vuonna 1940 suunnittelin astuvani kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen, mutta kielto sotki suunnitelmani. Vuonna 1942 minulle tuli kuitenkin tilaisuus alkaa palvella Jehovaa koko ajallani. Ensimmäinen aluemääräykseni oli Ontariossa Georgianlahden rannalla sijaitseva Parry Sound. Muistan vieläkin selvästi erään tapauksen noilta ajoilta.
Eräänä iltapäivänä muuan auto ajoi hurjaa vauhtia ylös mäkeä sen talon luo, jossa asuin toverini kanssa. Auton sisällä oli kaksi poliisia ja heidän kanssaan oli kaksi muuta (yksi auton kummallakin astinlaudalla). He ryntäsivät sisään ikään kuin he olisivat ajaneet takaa vaarallisia rikollisia. Mutta tarkastettuaan koko talon ja esitettyään monia kysymyksiä he lähtivät pois tyhjin käsin. He antoivat ymmärtää, että meidän ovelta-ovelle-saarnaamisemme oli suututtanut heidät. Jouduimme kosketuksiin poliisin kanssa myöhemminkin, mutta se että noudatimme Seuralta saamiamme järkeviä neuvoja, varjeli meidät pidätyksiltä.
Puolueettomuuskysymyksestä paisui sodan laajetessa tärkeä kiistakysymys. (Johannes 15:19) Meitä yritettiin saada rikkomaan puolueettomuutemme monilla viekkailla suunnitelmilla. Esimerkiksi eräs työtämme vastustanut roomalaiskatolinen kutsuntaviranomainen määräsi minut työhön sahalle, jossa saisin ylläpidon sekä 75 dollaria [n. 420 mk] kuussa. Ehtona oli että 50 dollaria palkasta täytyy lahjoittaa Punaiselle Ristille. Hänelle ilmoitettiin kuitenkin, että minä olin täysin työllistetty evankeliuminpalvelijana. Niinpä tämä määräys jätettiin huomiotta, ja minä jatkoin tienraivausta.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä pian sen jälkeen minut pidätettiin. Kiinnostavaa kyllä se tapahtui juuri, kun olin saanut pidettyä erään kristityn sisaren hautajaiset. Olin juuri lopettanut haudalla esittämäni loppurukouksen, kun eräs poliisi tuli ja marssitti minut pois hautausmaalta. Mutta hän ei osannut päättää, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän otti useaan otteeseen käsiraudat taskustaan – ja pani ne taas takaisin. Minut vietiin pidätysselliin lopulta ilman käsirautoja. Muutamaa päivää myöhemmin pidetyssä oikeudenkäynnissä minut tuomittiin eristysleirille, ja paraatipukuun pukeutunut Kanadan kuninkaalliseen ratsupoliisiin kuuluva poliisi saattoi minut sinne.
Palvelus eristysleireillä
Kärsin kaksivuotisen eristysleirituomioni neljällä eri leirillä, joista kaksi sijaitsi Ontariossa ja kaksi Albertassa. Miten saarnaamistyöllemme ja opetuslasten tekemisellemme kävi tuona aikana? Se jatkui, mutta rajoitetussa määrin. Kanadan puoleisilla Kalliovuorilla sijaitsevassa Jasperin kansallispuistossa oli eristysleiri, jossa oli kerran yhtä aikaa 80 todistajaa. Meidän onnistui vuokrata lähellä sijaitsevasta Jasperin kaupungista pääkadun varrelta tyhjä kaupparakennus. Laitoimme tämän kokouspaikan seinään kaikkien nähtäväksi kyltin, jossa luki suurin kirjaimin ”Valtakunnansali”; se oli itsessään äänetön todistaja.
Juuri ennen vapautumistani sain kutsun erikoiskokoukseen, joka oli määrä pitää Clevelandissa Ohiossa vuonna 1946 pidetyn konventin yhteydessä. Onneksi minut vapautettiin juuri ajoissa. Tuossa kokouksessa minut kutsuttiin palvelemaan kierrostyössä. Se oli valtava ilonaihe ja siunaus Jehovalta! Myöhemmin minut kutsuttiin työhön Torontossa Kanadassa sijaitsevaan Beetel-kotiin, ja palvelin siellä kunnes vuonna 1950 menin naimisiin Marjorien kanssa, joka oli tienraivaaja eräässä Toronton seurakunnassa. Olimme molemmat tienraivaajia, kunnes minut kutsuttiin jälleen kierrostyöhön. Sen jälkeen me kävimme Gilead-koulun 23. kurssin ja saimme päästötodistuksemme Toronton piirikonventissa vuonna 1954. Meidät määrättiin Rhodesiaan (nykyiseen Zimbabween).
Ulkomaiselle alueelle
Ulkona raivosi ankara lumimyrsky, kun lähdimme kotoani Cobaltista Pohjois-Ontariosta. Oli siksi todellinen nautinto tuntea auringon paistavan lämpimästi, kun laivamme saapui Kapkaupungin satamaan Etelä-Afrikkaan. Ja kuinka miellyttävää olikaan todistaa näin ihanassa paikassa asuville ihmisille! Olimme Kapkaupungissa kuusi viikkoa odotellessamme lupaa päästä määrämaahamme. Sitten me matkustimme kolme päivää junalla halki maaston, joka oli kovin erilainen kuin mihin me olimme tottuneet. Me seurasimme hyvin kiinnostuneina Zimbabwen näkymiä ja ääniä; tuo maa oli tuleva kotimme. Siinä nyt oli tuo kahden eri kansanryhmän muodostama vastakohtien maa. Aluksi me asuimme lähetyskodissa ja Seuran haaratoimistossa eräällä Salisburyn (nykyisen Hararen) asuinalueella.
Aloitimme palveluksemme englantia puhuvan väestön keskuudessa, ja pian me johdimme jo monia raamatuntutkisteluja. Varhaisimpiin kokemuksiini kuuluu se, kun kävin erään kristikuntaan kuuluvan lähetystyöntekijän luona, joka valitti, että me emme kunnioita heidän rajojaan. Mistä ihmeen rajoista hän oikein puhui? Saimme myöhemmin selville, että eri uskontokunnat olivat jakaneet maan alueisiin, joissa kukin saisi toimia rauhassa muiden puuttumatta asioihin. On tarpeetonta sanoakaan, että Jehovan todistajat eivät koskaan tee mitään rajajärjestelyjä jonkin Suureen Babyloniin, väärän uskonnon maailmanmahtiin, kuuluvan osan kanssa. (Ilmestys 18:1–5) Todistustyö eteni siis kaikilla alueilla hyvin ja ihmiset saivat kuulla totuudesta.
Jonkin ajan kuluttua minut määrättiin kierrostyöhön alueenani koko englanninkielinen kenttä. Oli suurenmoinen ilo tavata niin monia Jehovan todistajia uudessa kotimaassamme!
Myöhemmin, kun olimme paremmin perehtyneet maan tapoihin, minut määrättiin piirityöhön afrikkalaisten veljiemme keskuuteen. Tämä merkitsi sitä, että minun olisi opeteltava uusi kieli ja matkattava Seuran omistamalla pakettiautolla monia kilometrejä seurakunnasta ja konventista toiseen. Tuntui kuin olisimme olleet safarilla, koska meidän täytyi aina pystyttää leiri niihin paikkoihin joissa vierailimme. Ja meillä oli mukanamme todellinen tavarakokoelma! Raamatullisen kirjallisuuden lisäksi me kuljetimme mukanamme generaattoria, projektoria Seuran filmejä varten ja ruoanlaittoon ja yöpymiseen tarvittavat välineet. Tämä oli meille aivan uudenlainen elämäntapa. Mutta se oli erinomainen tapa tutustua hyvin veljiimme, päästä perille heidän ongelmistaan ja nähdä miten he esittivät totuutta ihmisille kenttäpalveluksessa. Oli myös sydäntä lämmittävää huomata, että jotkut todistajat kävelivät 25–30 kilometriä ja jopa enemmänkin päästäkseen konventteihin, joissa he sitten uppoutuivat täysin ohjelmaan, niin ettei heiltä jäisi kuulematta mitään. – Heprealaisille 10:24, 25.
Kun nyt muistelen aikaa, jolloin olin piirityössä, mieleeni palaavat monet asiat. Muistan erään hyvin vanhan ja ryppyisen afrikkalaisen naisen, jonka silmät kostuivat kyynelistä, kun luin hänelle raamatunkohdan, jonka mukaan iäkkäät palaavat nuoruutensa päiviin. (Job 33:25) Kerran taas erään kylän päällikkö kutsui viisi vaimoaan ja 19 lastaan yhteen kuuntelemaan, mitä meillä oli sanottavana.
Eräänä iltana teltassamme oli eteläafrikkalainen kyy, ja meidän oli tietysti saatava se ulos sieltä, ennen kuin voisimme mennä nukkumaan. Kerran erään talon läheltä kuulunut kovaääninen röhkimistä muistuttanut kumea ääni kiinnitti huomiomme noin tusinaan virtahepoon, jotka paistattelivat päivää joen suvannossa. Oli myös aikoja, jolloin olimme olleet koko päivän jalkaisin kentällä ja leiriin palatessamme siellä oli joukko ihmisiä odottamassa ensiapua, koska alueella ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita. Mutta ennen kaikkea me muistamme kristittyjen toveriemme rakkauden ja arvostuksen sitä järjestelyä kohtaan, joka teki meille mahdolliseksi matkustaa noille alueille – joskus hyvinkin kaukaisiin paikkoihin – ja olla heidän kanssaan.
Runsaat siunaukset jatkuvat
Elämäni Jehovan palvelijana on tosiaankin ollut hyvin antoisaa ja jännittävää, ja olen saanut monia siunauksia ja etuja. Yksi näistä oli se, että saatoin olla Gilead-koulussa toisen kerran, nyt 37. kurssin oppilaana. Olen myös päässyt useita kertoja Yhdysvalloissa ja Kanadassa pidettyihin kansainvälisiin konventteihin. Marjorie ja minä olemme nyt palvelleet noin 20 vuotta Seuran haaratoimistossa Hararessa. Tänä aikana jotkut niistä, joiden kanssa olemme tutkineet Raamattua, ovat menneet kasteelle. Ja he vuorostaan ovat auttaneet taas muita asennoitumaan Jehovan puolelle.
Monien kokoajanpalveluksessa viettämieni vuosien jälkeen olen oppinut arvostamaan yhä täydemmin niitä neuvoja, joita Jumala antaa Sanansa ja kansansa seurakunnan välityksellä. Jehovan ohjauksen noudattaminen tuo tosiaan runsaita siunauksia. – Sananlaskut 10:22.
[Tekstiruutu s. 28]
Ensimmäinen valtakunnansalimme Jasperissa Albertassa Kanadassa
[Kuva s. 29]
”Toimistoni” ollessani piirivalvojana Afrikassa