”Mittanuorat ovat langenneet minulle miellyttäviin paikkoihin”
Kertonut D. H. MacLean
ISTUIN tunnin toisensa jälkeen Kanadan kuninkaallisen ratsupoliisin vartioimana. Olin vanki. Olimme matkalla Chalk Riverissä Ontariossa Kanadassa sijaitsevalle vankileirille, ja tuntui siltä kuin tuo 2 400 kilometrin pituinen junamatka ei koskaan päättyisi.
Elettiin vuotta 1944, ja toinen maailmansota riehui kuumimmillaan. Mutta miksi minä olin matkalla vankilaan? Se johtui suurelta osin siitä, mitä isä oli opettanut minulle lapsuudestani saakka. Hänellä oli tapana päättää jokainen vakava keskustelu kanssani soveltaen omaan elämäänsä seuraavia psalmistan sanoja: ”Mittanuorat ovat langenneet minulle miellyttäviin paikkoihin.” Sitten hän kannusti minua toimimaan niin, että voisin itse kokea saman. – Psalmi 16:6, UM.
Hengellinen kasvatus
Isä oli pettynyt kaikkeen siihen, mitä hän oli nähnyt palvellessaan neljä vuotta kersanttina ensimmäisen maailmansodan aikana ja varsinkin nähdessään papiston ulkokultaisen toiminnan. Kun sitten vuonna 1920 eräs innokas raamatuntutkija selitti Jumalan ratkaisua maailman ongelmiin, Raamatun totuudet tapasivat vastakaikua isän sydämessä. Äitikin kiinnostui, ja myös hänestä tuli Jehovan antaumuksellinen palvelija. Näin ollen sisarellani Kaylla ja minulla oli etu saada hengellinen kasvatus.
Aikanaan isä myi liikeyrityksensä, ja hän ja äiti alkoivat matkustaa kaupungista kaupunkiin tehden saarnaamistyötä koko ajallaan. Niinpä vuoden 1928 lukukausien aikana, jolloin minä olin kuusivuotias ja Kay kahdeksanvuotias, me kävimme kahdeksaa eri koulua! Vietimme tällaista kiertolaiselämää kaikkiaan puolitoista vuotta. Mutta kun tuli entistä vaikeammaksi kiinnittää asianmukaista huomiota koulutukseemme, vanhempani ostivat huoltoaseman ja autokorjaamon, joiden yhteydessä oli pieni makeiskauppa. Siitä huolimatta tuo puolentoista vuoden pituinen tienraivausaika jätti sisareeni ja minuun pysyvän vaikutuksen.
Nova Scotiassa Halifaxin kaupungissa sijainnut kotimme oli aina avoinna tienraivaajille ja matkavalvojille. Isä auttoi hyvin auliisti niitä, jotka tarvitsivat auton korjausta tai varaosia, sillä välin kun äiti huolehti monien vieraittemme muista tarpeista. Muistan elävästi noiden kokoajantyöntekijöiden kertomia uskoa vahvistavia kokemuksia. Muistan myös sen, kuinka eräs matkavalvoja pyysi minua ollessani 18-vuotias mukaansa kolmeksi viikoksi vierailemaan hänen kanssaan lähellä olevissa seurakunnissa. Tuo odottamaton etu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.
Jännitystä kiellon aikana
Vuonna 1940, kun olin vain 17-vuotias, Kanadan viranomaiset julistivat ”Jehovan todistajien järjestön” laittomaksi ja kielsivät todistajien evankelioimistyön. Vartiotornia painettiin salaa meidän kotonamme, ja sieltä käsin sitä levitettiin kautta koko Nova Scotian provinssin. Muistan, miten jännittävää oli, kun kuriiri saapui keskellä yötä mukanaan matriisit sekä paperia ja painoväriä.
Kiellon alkuvaiheessa me osallistuimme perheenä End of Nazism (Natsismin loppu) -nimisen erikoiskirjasen maanlaajuiseen levittämiseen keskellä yötä. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että sydämeni pamppaili astuessani autosta ulos pimeään tuona kylmänä yönä. Isä antoi hätäiset mutta selvät ohjeet. Sitten me kaikki erosimme eri suuntiin.
Voit kuvitella, miten huolissamme olimme, kun Kay ei palannutkaan auton luo sovittuun aikaan. Odotettuamme yli tunnin emme voineet tehdä muuta kuin lähteä kotiin. Suureksi helpotukseksemme hän olikin jo siellä odottamassa meitä levottomana. Poliisi oli ottanut hänet kyytiin mutta ei siksi, että hän oli jakanut laitonta kirjallisuutta. Muuan poliisimies oli nähnyt hänet ja ihmetellyt, miksi niin viehättävä teini-ikäinen tyttö käveli yksinään Halifaxin kaduilla kylmän talviaamun varhaisina tunteina. Kun hän sitten tarjoutui viemään Kayn kotiin, tämä suostui – olihan hän näet jo levittänyt kaikki kirjasensa. Rynnistys onnistui erinomaisesti ja sai osakseen suurta julkisuutta kaikkialla Kanadassa.
Miten minusta tuli vanki
Päästyäni oppikoulusta vuonna 1941 kävin ansiotyössä melkein kaksi vuotta. Sitten olin läsnä Yhdysvalloissa pidetyssä piirikonventissa, jossa tapasin Milton Bartlettin, ikäiseni innokkaan tienraivaajaveljen. Hänen intonsa totuuden puolesta ja hänen tienraivauksesta saamansa ilmeinen ilo olivat suureksi osaksi syynä siihen, että päätin jättää ansiotyön ja aloittaa kokoajanpalveluksen maaliskuussa 1943.
Koska kielto oli yhä voimassa, Raamatusta saarnaaminen talosta taloon oli käytännössä kissa-ja-hiiri-leikkiä poliisin kanssa. Päästyäni uudelle määräalueelleni Charlottetowniin Prinssi Edwardin saareen olin niin innokas lähtemään palvelukseen nähdäkseni ihmisten reaktion, että unohdin kirjoittaa muistiin majapaikkani osoitteen.
Olin käynyt vasta muutamassa kodissa, kun poliisi otti minut kiinni, tarkasti laukkuni ja pidätti minut. Koska en voinut antaa asuinpaikkani osoitetta, jouduin putkaan, jossa minua pidettiin eristettynä neljä päivää. Onneksi erään tuon seurakunnan Jehovan todistajan tytär kuuli sattumalta poliisipäällikön puhuvan nuoresta todistajasta, jota he pitivät vankina, ja sen ansiosta veljet saivat minut vapautettua takuita vastaan.
Oikeudenkäyntiäni lykättiin useita kuukausia, ja niin jatkoin ovelta-ovelle-palvelusta. Sitten minut määrättiin toiseen paikkaan, Glace Bayhin Nova Scotiaan. Muutamia kuukausia myöhemmin sain haasteen tulla oikeudenistuntoon Charlottetowniin. Valmistauduin huolella oikeudenkäyntiäni varten toivoen voivani esittää pätevät todisteet siitä, että suoritin sananpalvelusta lain määrittelemällä tavalla.
Tuomari vakuuttui siitä, että täytin sananpalvelijalle esitetyt vaatimukset. Hän kuitenkin lisäsi, että Jehovan todistajat oli tapana lähettää vankileireille sopusoinnussa asepalvelussäännösten kanssa. Sen vuoksi jouduin tuohon junaan, joka vei minut Chalk Riverissä Ontariossa sijaitsevalle vankileirille. Seuraavien kahden vuoden aikana minut lähetettiin kolmelle eri leirille.
Vapaus – mutta uusia taisteluja
Minut vapautettiin vuonna 1946, minkä jälkeen aloitin jälleen tienraivauksen Glace Bayssä. Kun Jehovan todistajien työtä koskeva kielto poistettiin, saatoimme jälleen tehdä työtämme Kanadassa lain suojeluksessa. Ainoa poikkeus oli Quebecin ranskankielinen katolinen provinssi, jossa uskonnollinen vaino oli ankaraa. Niin alkoi se, mitä alettiin kutsua Quebecin taisteluksi.
Sunnuntaina 3. marraskuuta 1946 järjestettiin Montrealissa erikoiskokous, jossa oli läsnä Vartiotorni-seuran presidentti sekä muita veljiä Brooklynin päätoimistosta. Siinä julkaistiin tulinen traktaatti Quebec’s Burning Hate for God and Christ and Freedom Is the Shame of All Canada (Quebecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä), ja suunniteltiin ohjelma sen maanlaajuista levitystä varten. Tienraivaajia kehotettiin anomaan seuraavalle Gilead-koulun kurssille saamaan valmennusta, joka tekisi heidät päteviksi käymään aluetta Quebecissä tämän erikoisrynnistyksen jälkeen. Minäkin jätin anomuksen, ja muutaman kuukauden kuluttua sain kutsun Gilead-koulun 9. kurssille.
Elämä uudessa maassa
Koska olin valmistautunut menemään Quebeciin, olin täysin yllättynyt, kun minut kurssin päätyttyä määrättiin kierrosvalvojaksi Ontarioon Kanadaan vierailemaan siellä olevissa englanninkielisissä seurakunnissa. Mutta se ei ollut vielä mitään verrattuna siihen järkytykseen, jonka koin kuusi kuukautta myöhemmin, kun minulle annettiin Seuralta tullut kirje, joka sisälsi määräyksen lähteä Australiaan.
Tuossa uudessa maassa ensimmäinen tehtäväni oli palvella kierroksella, joka käsitti koko Länsi-Australian osavaltion; sen pinta-ala on valtavat 2 528 000 neliökilometriä! Erääseen toiseen, Keski-Australiassa sijainneeseen kierrokseen, jolla palvelin alkuaikoina, kuului syrjäinen kylä nimeltä William Creek. Paikkakunnan ainoa Jehovan todistaja piti siellä seudun ainoaa kauppaa rautatiepysäkin luona. Eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni Australian alkuasukkaitten ratsastavan hitaasti kamelikaravaanissa aivan kaupan viereen. Alkuasukkaat olivat tulleet ostamaan joitakin tarvikkeita. Keskustelu sujui suunnilleen tähän tapaan:
Asiakas: Haluaa saappaat.
Kaupanhoitaja: Isot vai pienet?
Asiakas: Isot.
Kauppa oli sillä selvä, ja asiakas asteli ulos liikkeestä viemään uudet saappaansa kamelin selkään. Sitten sisään tuli toinen asiakas.
Asiakas: Haluan puvun lubralle (vaimo alkuasukasten kielellä).
Kaupanhoitaja: Lihavalle vai laihalle?
Asiakas: Laihalle.
Puku annettiin hänelle, se maksettiin ja pantiin laukkuun lastattavaksi odottavan kamelin selkään.
Aviopuolison kanssa
Kolme vuotta Australiaan saapumiseni jälkeen menin naimisiin Brisbanesta kotoisin olevan viehättävän tytön, June Dobsonin, kanssa. Avioiduttuamme olimme tienraivaajina yhden vuoden ajan ennen kuin meidät kutsuttiin takaisin matkatyöhön, ensin kierrostyöhön ja myöhemmin piirityöhön.
Työskennellessäni naimattomana monilla maan sisäosissa sijaitsevilla alueilla käytin kulkuvälineenä moottoripyörää. Nyt vaimoni ja minä matkustimme kuitenkin autolla. Karulla Nullarborin tasangolla lämpötila kohoaa usein yli 45 celsiusasteen, ja tuon alueen halki kulkeva tie oli päällystämätön noin 1 200 kilometrin matkalta ja hyvin pölyinen. Pöly nousi suurina pilvinä sivuille niin, että auto muistutti veden halki kiitävää moottorivenettä. Tiivistimme huolellisesti auton kaikki ovet ja ikkunat teipillä pitääksemme joka paikkaan tunkeutuvan pölyn ulkopuolella. Tämän johdosta lämpötila autossa nousi huimasti, mutta ainakin vältyimme lika- ja pölykerrokselta.
Ollessamme vuosia piirityössä matkasimme Australian mannerta ristiin rastiin yhä uudelleen, vierailimme kymmenissä kaupungeissa ja palvelimme kaikenlaisissa mahdollisissa paikoissa pidettyjä kierroskonventteja. Kun aloitimme piirityön vuonna 1953, Australiassa oli vain yksi piiri. Nyt niitä on viisi.
Vuonna 1960 saimme odottamattoman kutsun palvella Sydneyn Beetelissä Strathfieldissä. Muutos matkatyöstä toimistotyöhön oli suuri, mutta vähitellen totuin siihen. Pian kohtasimme kuitenkin jälleen uuden yllätyksen. Palveltuamme Beetelissä puolitoista vuotta June ja minä saimme kutsun Gilead-koulun uudelle kymmenen kuukautta kestävälle kurssille.
Edellisellä kerralla olin ollut Gilead-koulussa South Lansingissa New Yorkin osavaltiossa, mutta tällä kertaa olimme Brooklynissa, Jehovan todistajien maailmankeskuksessa. Koulun päätyttyä meidät määrättiin takaisin Australiaan ja jälleen matkatyöhön. Palvelimme siinä tehtävässä vuoteen 1981, jolloin meidät kutsuttiin takaisin Sydneyn Beeteliin. Siellä saatoimme olla mukana koko haaratoimiston, painon ja Beetel-perheen muutossa Strathfieldistä vastarakennettuihin tiloihin Ingleburniin noin 50 kilometrin päähän Sydneyn keskustasta.
”Miellyttäviin paikkoihin”
Työni palvelusosastolla on päivittäinen ilo. Koska tunnen henkilökohtaisesti niin monia veljiä ja sisaria eri puolilla mannerta oltuani vuosia piirityössä, minusta tuntuu siltä kuin olisin kierrosvalvojien seurassa lukiessani heidän jokaviikkoisia raporttejaan. Piirivalvojien raportit siirtävät minut auditorioihin ja konventtisaleihin suoraan kierroskonventin tunnelmaan. Beetel-perheeseen kuuluu vähän yli 110 jäsentä ja Beetel sijaitsee melkein maaseudulla kaukana kaupungin melusta ja saasteesta, joten vaimostani ja minusta tuntuu, että Beetel on ehdottomasti paras näistä ”miellyttävistä paikoista”.
Eräänä myöhäissyksyn päivänä toukokuussa vuonna 1984 haaratoimistokomitean koordinaattori H. V. Mouritz kertoi minulle hiljaa, että hallintoelin oli nimittänyt minut palvelemaan Australian haaratoimistokomitean jäsenenä. Tuona iltapäivänä tunnelmani oli koko lailla samanlainen kuin vuonna 1947, kun luin kirjeen, jossa uudeksi tehtäväkseni osoitettiin palvella tässä kauniissa maassa, Australiassa.
Muistellessani kuluneita 65:tä vuotta Jehovan järjestön yhteydessä minusta tuntuu, että olen henkilökohtaisesti kokenut Psalmin 16:6 (UM) täyttymyksen. ”Mittanuorat” ovat todellakin langenneet kohdallani hyvin ”miellyttäviin paikkoihin”. Jos minun pitäisi suunnitella elämäni uudestaan, tekisin epäröimättä samat valinnat kuin olen nyt tehnyt. Tulos ei voisi olla miellyttävämpi enkä voisi kokea mitään palkitsevampaa.