Lukijoiden kysymyksiä

◼ Viittaako Johanneksen 2. kirjeen 10. jae, jonka mukaan joitakuita ei tule ottaa vastaan kotiinsa eikä tervehtiä, vain sellaisiin, jotka ovat kannattaneet väärää oppia?

Asiayhteyden mukaan tämä neuvo koski ”monia eksyttäjiä”, joita oli ilmaantunut, ’sellaisia jotka eivät tunnustaneet Jeesuksen Kristuksen lihaan tulemista’. (2. Johannes 7) Apostoli Johannes antoi ohjeita siitä, miten silloisten kristittyjen tuli kohdella sellaista, joka kielsi Jeesuksen olleen olemassa tai sen, että hän on Kristus ja Lunastaja. Johannes antoi ohjeen: ”Jos joku tulee luoksenne eikä tuo tätä opetusta, niin älkää koskaan ottako häntä vastaan kotiinne tai sanoko hänelle tervehdystä. Sillä joka sanoo hänelle tervehdyksen, on osallinen hänen pahoihin tekoihinsa.” (2. Johannes 10, 11) Raamattu osoittaa kuitenkin muualla, että tämä soveltui laajemmin.

Korinton kristittyjen keskuudessa oli yhteen aikaan mies, joka harjoitti moraalittomuutta, ja apostoli Paavali kirjoitti heille: ”Lakatkaa seurustelemasta jokaisen sellaisen veljeksi kutsutun kanssa, joka on haureellinen tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai herjaaja tai juoppo tai kiristäjä, älkääkä edes syökö sellaisen kanssa.” (1. Korinttolaisille 5:11) Soveltuiko tämä ohje vain sellaisiin entisiin veljiin, jotka oli poistettu seurakunnasta juuri tässä mainittujen törkeiden väärintekojen vuoksi?

Ei, sillä Ilmestyksen 21:8 osoittaa, että myös katumattomat murhaajat, spiritismin harjoittajat ja valehtelijat kuuluvat niihin, jotka ansaitsevat toisen kuoleman. 1. Korinttolaiskirjeen 5:11:n neuvoa voitiin varmasti soveltaa aivan samalla tavoin siis myös niihin entisiin kristittyihin, jotka olivat syyllistyneet tällaisiin väärintekoihin. Johannes kirjoitti lisäksi, että jotkut ”lähtivät meistä, mutta he eivät olleet meidän kaltaisiamme, sillä jos he olisivat olleet meidän kaltaisiamme, he olisivat pysyneet meidän kanssamme. Mutta he lähtivät, jotta ilmenisi, että kaikki eivät ole meidän kaltaisiamme.” (1. Johannes 2:18, 19) Johannes ei sanonut, että heidät oli poistettu seurakunnasta jonkin törkeän synnin vuoksi. Jotkut heistä olivat ehkä vain lähteneet, päättäneet etteivät he enää halua olla seurakunnan yhteydessä, koska he olivat eri mieltä jostakin opista. Toiset olivat saattaneet väsyä ja antaa periksi. – 1. Korinttolaisille 15:12; 2. Tessalonikalaisille 2:1–3; Heprealaisille 12:3, 5.

Tietenkin jos joku veli oli alkanut harhailla synnin teillä, kypsät kristityt yrittivät auttaa häntä. (Galatalaisille 6:1; 1. Johannes 5:16) Jos hänellä oli epäilyksiä, he yrittivät ’siepata hänet tulesta’. (Juudas 23) Vaikka hänestä olisi tullut toimeton eikä hän olisi enää käynyt kokouksissa eikä osallistunut julkiseen palvelukseen, hengellisesti vahvat olisivat yrittäneet palauttaa hänet kohdalleen. Hän olisi saattanut kertoa heille, ettei hän enää välitä olla seurakunnan yhteydessä osoittaen siten uskonsa heikentyneen ja hengellisyytensä laskeneen. He eivät olisi ahdistelleet häntä asian johdosta, mutta olisivat silloin tällöin saattaneet tehdä hänen luokseen ystävällisen käynnin. Sellaiset rakkaudelliset, kärsivälliset ja armolliset ponnistelut olisivat olleet sopusoinnussa sen kanssa, että Jumala on kiinnostunut siitä, ettei yksikään katoa. – Luukas 15:4–7.

Tämän vastakohdaksi Johanneksen sanat osoittavat, että jotkut menivät hengellistä heikkoutta ja toimettomuutta pidemmälle; he itse asiassa hylkäsivät Jumalan seurakunnan. Joku saattoi avoimesti vastustaa Jumalan kansaa ja ilmoittaa, ettei hän enää halua kuulua seurakuntaan. Hän saattoi jopa virallisesti kieltää siihenastisen uskonsa esimerkiksi kirjeen välityksellä. Seurakunta olisi tietenkin hyväksynyt hänen eropäätöksensä. Mutta miten seurakuntaan kuuluvat olisivat sen jälkeen suhtautuneet häneen?

Johannes sanoo: ”Kenelläkään, joka tunkeutuu edelle eikä pysy Kristuksen opetuksessa, ei ole Jumalaa. Joka pysyy tässä opetuksessa, sillä on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee luoksenne eikä tuo tätä opetusta, niin älkää koskaan ottako häntä vastaan kotiinne tai sanoko hänelle tervehdystä.” (2. Johannes 9, 10) Nämä sanat soveltuivat varmasti sellaiseen, joka olisi syyllistynyt luopumukseen liittymällä väärään uskontoon tai levittämällä väärää oppia. (2. Timoteukselle 2:17–19) Mutta entä ne, joiden Johannes sanoo ’lähteneen meistä’? Vaikka ensimmäisen vuosisadan kristityt tiesivät, ettei heidän tullut seurustella seurakunnasta poistetun väärintekijän eikä aktiivisen luopion kanssa, suhtautuivatko he samoin sellaiseen, jota ei ollut poistettu seurakunnasta, mutta joka tieten tahtoen luopui kristillisestä elämäntavasta?

Kirja Aid to Bible Understanding osoittaa, että sana ”luopumus” juontuu kreikkalaisesta sanasta, joka kirjaimellisesti merkitsee ”’erillään pysymistä’, mutta sisältää ajatuksen ’hylkäämisestä, luopumisesta tai kapinasta’”.a Aid-kirja lisää: ”Erilaisia luopumuksen syitä, joista apostolit varoittivat, olivat: uskon puute (Hepr. 3:12), kestävyyden puute vainon kohdatessa (Hepr. 10:32–39), oikeiden moraalimittapuiden hylkääminen (2. Piet. 2:15–22), huomion kiinnittäminen väärien opettajien ’väärennettyihin sanoihin’ ja ’eksyttäviin henkeytettyihin ilmaisuihin’ (– – 1. Tim. 4:1–3) – – Sellaiset hylkäävät tahallisesti kristillisen seurakunnan ja tulevat osaksi ’antikristusta’. (1. Joh. 2:18, 19)”

Sellainen joka tieten tahtoen virallisesti erosi seurakunnasta, oli tuon kuvauksen mukainen. Hylkäämällä harkitusti Jumalan seurakunnan ja luopumalla kristillisestä elämäntavasta hän teki itsestään luopion. Uskollinen kristitty ei olisi halunnut seurustella luopion kanssa. Vaikka he olisivat olleet keskenään ystäviä, niin kun joku hylkäsi seurakunnan ja tuli luopioksi, hän hylkäsi läheisten veljessuhteiden perusteen. Johannes osoitti selvästi, ettei hän sallisi sellaisen olla kodissaan, jolla ’ei ollut Jumalaa’ ja joka ’ei ollut meidän kaltaisemme’.

Raamatun mukaan sellainen, joka hylkäsi Jumalan seurakunnan, ansaitsi ankaramman tuomion kuin maailmaan kuuluvat. Paavali nimittäin osoitti, että kristityt tapasivat Rooman valtakunnassa päivittäin haureellisia, kiristäjiä ja epäjumalanpalvelijoita. Silti hän sanoi, että kristittyjen täytyi ’lakata seurustelemasta jokaisen sellaisen veljeksi kutsutun kanssa’, joka omaksui jälleen jumalattoman elämäntavan. (1. Korinttolaisille 5:9–11) Pietari sanoi samoin, että ”maailman saastutuksia pakoon” päässyt, joka sitten palasi entiseen elämäntapaansa, oli kuin sika, joka palasi rapakkoonsa. (2. Pietari 2:20–22) Johannes antoi siksi sopusointuisen ohjeen sanoessaan, ettei kristittyjen tullut ’ottaa vastaan kotiinsa’ sellaista, joka tieten tahtoen oli ’lähtenyt heidän keskeltään’. – 2. Johannes 10.

Johannes lisäsi: ”Sillä joka sanoo hänelle tervehdyksen, on osallinen hänen pahoihin tekoihinsa.” (2. Johannes 11) Johannes käytti tässä tervehtimistä tarkoittavaa kreikkalaista sanaa khairó eikä jakeessa 13 käytettyä sanaa aspazómai.

Khairó merkitsi ’iloitsemista’. (Luukas 10:20; Filippiläisille 3:1; 4:4) Sitä käytettiin myös sekä suullisesta että kirjallisesta tervehdyksestä. (Matteus 28:9; Apostolien teot 15:23; 23:26) Aspazómai merkitsi ’sulkea syliinsä, siten tervehtiä, toivottaa tervetulleeksi’. (Luukas 11:43; Apostolien teot 20:1, 37; 21:7, 19) Molemmat voisivat olla tervehdyksiä, mutta aspazómai on saattanut sisältää enemmän kuin vain kohteliaan ”hei” tai ”hyvää päivää” -tervehdyksen. Jeesus kielsi 70 opetuslastaan tervehtimästä (kreik. aspasésthe) ketään. Hän osoitti siten, ettei heillä ollut kiireiseltä työltään aikaa tervehtiä itämaiseen tapaan suudellen, syleillen ja keskustellen pitkään. (Luukas 10:4) Pietari ja Paavali kehottivat: ’Tervehtikää [aspasásthe] toisianne rakkauden suudelmalla, pyhällä suudelmalla.’ – 1. Pietari 5:14; 2. Korinttolaisille 13:12, 13; 1. Tessalonikalaisille 5:26.

Johannes on siksi voinut toisen kirjeensä jakeissa 10 ja 11 käyttää tarkoituksellisesti sanaa khairó (jakeen 13) sanan aspazómai sijasta. Siinä tapauksessa Johannes ei kehottanut tuolloin kristittyjä pelkästään välttämään valhetta opettavien tai seurakunnasta luopuneiden (luopioiden) tervehtimistä lämpimästi (halauksin, suudelmin ja keskusteluin) vaan sen sijaan hän sanoi, ettei heidän pitäisi tervehtiä sellaista edes sanomalla tavanomaisesti ”hyvää päivää” (khairó).b

Tämän neuvon vakavuus käy ilmi Johanneksen sanoista: ”Joka sanoo hänelle tervehdyksen, on osallinen hänen pahoihin tekoihinsa.” Kukaan tosi kristitty ei varmaankaan halunnut Jumalan pitävän häntä osallisena pahoihin tekoihin siksi, että hän seurustelisi erotetun väärintekijän tai sellaisen kanssa, joka on hylännyt Hänen seurakuntansa. Kuinka paljon parempi onkaan, että olemme rakkaudellisen kristillisen veljesseuran yhteydessä, kuten Johannes kirjoitti: ”Siitä, minkä olemme nähneet ja kuulleet, me kerromme myös teille, jotta teilläkin olisi osallisuus meidän kanssamme. Tämä osallisuus meillä on lisäksi Isän kanssa ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa.” – 1. Johannes 1:3.

[Alaviitteet]