Jehova on meidän turvamme
Kertonut Erich Kattner
PAM! Minua läimäytettiin kirjalla päähän. Näin sain ensimmäisen kosketuksen Raamattuun, ja sain sen esittämäni kysymyksen vuoksi katolisen papin kädestä.
Pappi opetti katekismusta ja uskontoa ja yritti kannustaa meitä poikia ryhtymään papeiksi. Yrittäessään kannustaa meitä hän käytti 1. Tessalonikalaiskirjeen 4:17:ssä olevaa raamatunkohtaa, jossa puhutaan niistä, jotka ’temmataan pilvissä Herraa vastaan ilmaan’.
Olin aina täynnä kysymyksiä, joten kysyin: ”Miksi te sanotte, että papit menevät suoraan taivaaseen, kun, kuten uskontunnustuksessa sanotaan, Jeesuksen täytyi mennä helvettiin?” (Apostolien teot 2:31) Juuri tuolloin minua läimäytettiin Raamatulla päähän.
Halu tietää
Halusin kuitenkin vilpittömästi vastauksen. Olin erittäin halukas palvomaan Jumalaa jo pikkupoikana. Tapanani oli mennä rukoilemaan melkein jokaiseen kirkkoon, jonka oli kävelin. En kuitenkaan ollut tyytyväinen. Jostakin syystä minua aina suututtivat ne asiat, joita näin, kuten törkeä ihmispalvonta tai joidenkin pappien käytös.
Kun olin vasta noin 8-vuotias, luin ensimmäisen kirjani. Se käsitteli kristinuskon tuomista Brasiliaan. Olin järkyttynyt. Minusta se oli kuin murhajuttu, intiaanien murha uskonnon nimissä. Se että sain tietää sellaisista asioista, sai minut muuttamaan ajatuksiani monista asioista.
Kaikki tämä tapahtui 1920-luvulla. Synnyin Wienissä Itävallassa 19. elokuuta 1919 vanhempieni ainoana lapsena. Kun olin noin 6-vuotias, isäni, joka oli sähköinsinööri, otti vastaan työpaikan Pohjois-Tšekkoslovakian ns. sudeettialueelta, jolla asui enimmäkseen saksalaisia. Niinpä perheeni muutti sinne, ja lopulta pieneen Warnsdorf-nimiseen kaupunkiin.
Petyin erittäin suuresti katoliseen kirkkoon. Eräänä päivänä olin todella katkera sen rangaistuksen vuoksi, jonka olin jälleen saanut papilta, ja itkin tullessani kotiin koulusta. Kävellessäni peltojen halki ajattelin, ettei ollut mahdollista, että Jumala oli olemassa, kun otti huomioon ne monet epärehelliset asiat, joita olin nähnyt ja joita minulle oli opetettu.
Silloin erotin lintujen laulun ja panin merkille kukat, perhoset ja kaiken luomakunnan kauneuden. Ja aloin ymmärtää, että täytyi olla olemassa rakkaudellinen Jumala, mutta että niin kutsutut Jumalan miehet eivät kenties olleet lainkaan nimensä veroisia. Ja ehkäpä Jumala oli luopunut toivosta ihmiskunnan suhteen. Juuri tuolloin rukoilin ensi kertaa todella hartaasti ja pyysin Jumalalta, että voisin oppia tuntemaan hänet, jos hän enää kiinnostuisi ihmisestä. Se tapahtui vuonna 1928.
Noin kuukautta myöhemmin äitini matkusti perhejuhlaan Wieniin; vietettiin hänen äitinsä 60-vuotispäiviä. Siellä äitini tapasi veljensä Richard Tautzin, joka asui tuolloin Mariborissa Jugoslaviassa. Hänestä oli vähän aikaisemmin tullut raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin. Äiti oli kotiin palatessaan erittäin innoissaan niistä uusista Raamatun totuuksista, joita hän oli oppinut. Se mitä hän kertoi, kuulosti minusta järkevältä. Näytti siltä, että Jehova vaikutti asioitten kulkuun. – Psalmi 121:5.
Oppimani soveltaminen
Myöhemmin raamatuntutkijoita tuli Saksasta, ja saarnaaminen pääsi alulle alueellamme. Joitakin kuukausia myöhemmin alettiin pitää säännöllisesti kokouksia eräässä Saksan puolella sijaitsevassa kaupungissa, ja me kävelimme muutamia kilometrejä rajan yli ollaksemme niissä läsnä. Juuri tuohon aikaan tapasin Otto Estelmannin, jonka kanssa työskentelin läheisesti myöhempinä vuosina.
Vuonna 1932 perheemme muutti noin 70 kilometriä Wienistä sijaitsevaan Bratislavaan, Slovakian pääkaupunkiin. Siellä ei tuohon aikaan ollut Jehovan todistajia. Päätin, että minun täytyi ryhtyä toimimaan aktiivisesti saarnaamistyössä. Niinpä valitsin mielestäni kovimman alueen, kerrostaloalueen, jolla asui enimmäkseen virkamiesten perheitä. Bratislavassa puhuttiin silloin neljää kieltä: slovakkia, tšekkiä, saksaa ja unkaria.
Mukanani oli kortteja, joihin oli painettu lyhyt saarna neljällä kielellä käydessäni yksin soittelemassa huoneistojen ovikelloja. Joskus isälläni, josta ei vielä ollut tullut todistajaa, oli tapana seisoa kadun toisella puolella, katsella minua ja pudistella päätään. Pian hänkin asennoitui lujasti Jehovan puolelle.
Helmikuun 15. päivänä 1935 eräässä erikoiskokouksessa, joka pidettiin kodissamme vierailevan matkavalvojan kanssa, minut kastettiin kylpyammeessa muiden mukana. Pääsin tuona vuonna kauppakoulusta ja sain houkuttelevan työtarjouksen, mutta samaan aikaan minut kutsuttiin työskentelemään Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Prahaan. Vanhempieni kanssa käydyn vakavan keskustelun jälkeen esitimme asian rukouksessa Jehovalle. Niinpä 1. kesäkuuta 1935 hieman ennen kuin täytin 16 vuotta aloitin kokoajanpalveluksen.
Palveleminen vaikeina aikoina
Seuran toimistossa Prahassa opin käyttämään latomakoneita ja taittamaan ladelmat sivuiksi. Me valmistimme traktaatteja Saksassa olevia veljiämme varten, jotka olivat Hitlerin asettaman kiellon alaisina, ja painoimme myös Vartiotornia useilla kielillä. Ne olivat kuitenkin vaikeita aikoja Euroopassa tehtävän työmme kannalta, ja lopulta viranomaiset sulkivat haaratoimistomme joulukuussa 1938.
Palasin kotiin Bratislavaan, jossa hallitus oli joutunut natseille myötämielisten vallanpitäjien käsiin, ja työskentelin huomaamattomasti kahden kuukauden ajan saarnaten ovelta ovelle. Noihin aikoihin Vartiotorni-seuran Keski-Euroopan toimistosta Bernistä Sveitsistä kirjoitettiin minulle, että jos olisin halukas palvelemaan tienraivaajana missä tahansa maailmassa, minun pitäisi tulla Berniin.
Hyväksyin kutsun ja lähdin kotoa. Näin isäni tuolloin viimeistä kertaa, ja minulta kuluisi 30 vuotta ennen kuin näkisin äitini uudelleen. Mutta Jehova varjeli meidät kaikki kolme edessä olevien vaikeiden aikojen läpi. Sain esimerkiksi myöhemmin tietää, että pahamaineinen Hlinga Guarda (eräänlainen Slovakian SS) oli perässäni samana päivänä, jona lähdin Bratislavasta. Ja kun natsien asiamiehet matkalla saivat tietää, että olin Jehovan todistaja, he yrittivät saada minut pidätetyksi Jugoslavian ja Italian rajoilla. Mutta Jehova varjeli minua edelleen. – Psalmi 48:15; 61:4.
Bernissä sain tietää, että minut lähetettäisiin Shanghaihin Kiinaan, mutta myöhemmin tämä määräys muutettiin Brasiliaksi. Työskentelin Bernin haaratoimistossa, kunnes sain viisumini Brasiliaan. Sillä välin vaikeudet Euroopassa lisääntyivät. Rajoja suljettiin, niin että elokuussa 1939 Seura kehotti minua menemään Ranskaan. Brasilialainen kauppalaiva Siqueira Campos lähti Le Havresta Ranskasta 31. elokuuta, ja minä olin siinä. Laiva lähti merelle vain neljä tuntia ennen kuin toinen maailmansota syttyi.
Myöhemmin sain tietää, että ne kymmenkunta matkustajaa, joiden kanssa matkustin toisen luokan hyttiosastossa, olivat kaikki natsien asiamiehiä. He eivät pitäneet lainkaan saarnaamisestani. Useita kertoja he yrittivät saada minut pois laivasta. Vigossa Espanjassa ystävällinen kapteeni varoitti minua menemästä siellä maihin. Lissabonissa Portugalissa natsien agentit muuttivat laivan lähtöajan ilmoitustaululla niin, että olisin jäänyt siellä maihin. Mutta jälleen kerran Jehova varjeli minua. (Psalmi 121:3) Saavuin Santokseen Brasiliaan syyskuun 24. päivän iltana vuonna 1939. Seuraavana päivänä matkustin pohjoiseen São Pauloon, missä Seuran toimisto sijaitsi.
Palveleminen Brasiliassa
Syyskuussa 1939 Brasiliassa, jossa tuolloin oli asukkaita noin 41 miljoonaa, oli ainoastaan 127 Jehovan todistajaa. Oltuani noin viikon São Paulossa lähdin tienraivaajana kohti määräaluettani eteläisimpään osavaltioon Rio Grande do Suliin. Minun oli määrä oleskella joidenkin saksaa puhuvien puolalaista syntyperää olevien todistajien luona, jotka asuivat kaukaisella viidakkoalueella.
Junamatka kesti neljä päivää. Rata päättyi Giruáan, joka muistutti vanhaa ”villin lännen” kaupunkia. Giruásta minulla oli vielä kuljettavana noin 30 kilometrin matka viidakossa päästäkseni sinne, missä todistajat asuivat. Tavara-auto otti minut kyytiinsä ja jätti minut hiekkatien varteen. Matkattuani jalkaisin pari kilometriä koskemattoman metsän halki ja kahlattuani pienen virran poikki pääsin lopulta perille.
Koska alue oli hyvin syrjäinen, tienraivauspalvelukseni rajoittui kertoihin, jolloin joku pystyi ottamaan minut mukaansa pieniin hevosen vetämiin vankkureihin. Ihmisten tavoittamiseksi täytyi matkustaa useita päiviä, nukkua hiekkateillä, joita käärmeet karttoivat, tai vankkurien alla, kun satoi. Saarnasimme myös sellaisissa kaupungeissa kuin Cruz Alta.
Vuonna 1940 sain Seuralta uudelleen määräyksen Pôrto Alegreen, Rio Grande do Sulin osavaltion pääkaupunkiin. Siellä liityin lapsuudenystäväni Otto Estelmannin seuraan, joka oli myös määrätty Brasiliaan. Siellä olevat viranomaiset näyttivät olevan myötämielisiä natseille. Meidät pidätettiin ja meidän annettiin joko allekirjoittaa paperi, jossa kieltäisimme uskomme, tai lähteä iltajunalla vankeuteen Uruguayn rajalle. Tuona iltana olimme junassa.
Rajoituksen alaisina
Rajan läheisyydessä vietimme lähes kaksi vuotta kotiarestissa. Mutta jälleen kerran Jehova tuli avuksemme. Jotkut juutalaiset liikemiehet tarjosivat apuaan. Seurauksena oli, että pääsin pois vankilasta tekemään ansiotyötä, vaikka meitä valvottiinkin tarkasti. Me emme pystyneet ottamaan yhteyttä Seuran haaratoimistoon.
Eräänä päivänä me kuitenkin tapasimme kadulla Euroopasta kotoisin olevan tienraivaajaveljemme joka oli määrätty Uruguayhin. Hän vain sattui olemaan käymässä rajalla. Millainen tapaaminen! Hän antoi meille saksankielisen Raamatun ja englantilaisen Vartiotornin. Silloin aloin todella opiskella englantia.
Sitten 22. elokuuta 1942 Brasilia julisti sodan Saksalle ja Italialle, mikä merkitsi muutosta tilanteeseemme. Meidät tuotiin takaisin Pôrto Alegreen, ja kun meitä oli kuulusteltu jonkin verran, meidät vapautettiin. Jälkeenpäin tapasin joitakin nuoria todistajia, jotka olin tuntenut aikaisemmin viidakkoalueella, jonne minut oli ensin määrätty. Niinpä pystyin ottamaan yhteyttä haaratoimistoon, ja aloitin jälleen tienraivauksen. Neljä näistä nuorista ryhtyi kanssani tienraivaustyöhön, ja me tapasimme ihmisiä, jotka omaksuivat Valtakunnan sanoman, ja jotkut heistä saarnaavat yhä.
Uudet viranomaiset olivat myötämielisiä meitä kohtaan, ja niinpä vuonna 1943 järjestimme ensimmäisen pienen konventin Pôrto Alegressa. Läsnä oli kaikkiaan 50 henkeä, joista lähes puolet oli siviiliasuisia poliiseja. Vuotta myöhemmin, vuonna 1944, järjestimme toisen konventin. Sen jälkeen minut kutsuttiin palvelemaan Seuran haaratoimistossa, joka oli muuttanut São Paulosta Rio de Janeiroon.
Gilead ja sen jälkeen
Vuonna 1950 minut kutsuttiin South Lansingissa New Yorkissa sijaitsevan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 16. kurssille. Päästyäni kurssilta helmikuussa 1951 sain väliaikaisen erikoistienraivausmääräyksen Etelä-Bronxissa New Yorkissa toimivaan seurakuntaan, mutta myöhemmin palasin Brasiliaan.
Noin puolentoista vuoden ajan palvelin Seuran matkaedustajana, sekä piirivalvojana että kierrosvalvojana. Sitten helmikuussa 1953 minut kutsuttiin takaisin Rio de Janeirossa sijaitsevaan haaratoimistoon ja sain määräyksen käännöstyöhön. Myöhemmin syyskuusta 1961 syyskuuhun 1963 minulla oli etu työskennellä erikoistehtävässä käännöstyössä Seuran päätoimistossa Brooklynissa New Yorkissa. Siellä ollessani otin yhteyttä pariskuntaan, jonka olin tuntenut Brasiliassa. Mies suostui tutkimaan kanssani siinä hotellissa, jossa he asuivat, ja hän vakuuttui totuudesta.
Muutamia kuukausia myöhemmin, kun olimme palanneet Brasiliaan, otin jälleen häneen yhteyttä. Hän oli kuitenkin jossakin määrin itsetyytyväinen. Niinpä sanoin hänelle: ”Kuulehan Paul, sinä olet rakennusinsinööri. Mutta kuvittelehan, että minä olisin rakennusinsinööri ja sanoisin sinulle, että katto on romahtamaisillaan päällesi. Mitä tekisit? Raamatun tuntijana sanon sinulle, että ellet toimi sen mukaan, mitä tiedät, olet vaikeuksissa.”
Hän kertoi myöhemmin, että oli aivan kuin hän olisi saanut kovan iskun. Lyhyen ajan kuluessa hänet kastettiin, ja hän on palvellut kristittynä vanhimpana monia vuosia. Häntä käytettiin myös paljon uuden suuren haaratoimiston rakentamisessa Cesário Langeen São Pauloon, missä meitä työskentelee nykyään 480 palvellen Jehovan todistajien alati kasvavan joukon hengellisiä tarpeita Brasiliassa.
Jatkuva kasvu
Vuonna 1945 Vartiotorni-seuran presidentti Nathan H. Knorr vieraili ensimmäisen kerran Brasiliassa silloisen varapresidentin Frederick Franzin kanssa. Pacaembun koululle São Paulon kaupunkiin järjestettiin konventti, ja minulla oli etu palvella vierailevien veljien tulkkina. Läsnäolijahuippumme oli 765.
Muistan veli Knorrin katselleen vieressä olevaa suurta stadionia ja miettineen, täyttäisimmekö sitä koskaan. Me tosiaan täytimme sen joulukuussa 1973, kun 94 586 henkeä ahtautui Pacaembu-stadionille ”Jumalan voiton” konventtiin. Ja sitten tämä huipentui elokuussa 1985 ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventissa Morumbi-stadionilla São Paulon kaupungissa, missä oli läsnä 162 941 henkeä. Samanaikaisesti oli kuitenkin läsnä 86 410 henkeä eräällä stadionilla Rio de Janeirossa. Myöhemmin 23 muuta konventtia kohottivat ”Nuhteettomuuden säilyttäjien” konventeissa läsnäolijoiden kokonaismäärän Brasiliassa 389 387:ään!
Vuosien kuluessa minulla on ollut etu toimia tulkkina päätoimistosta Brooklynista New Yorkista vieraileville puhujille. Kun äskettäin eräs heistä käveli kanssani ja pani merkille, miten moni sellainen, jonka kanssa olin tutkinut vuosien kuluessa, tuli tervehtimään minua, hän sanoi minulle leikillään: ”En ole koskaan nähnyt poikamiestä, jolla on näin paljon lapsia.”
Elämäni todellisia kohokohtia ovat myös olleet ne kansainväliset konventit, joissa minulla on ollut mahdollisuus olla läsnä muissa maissa. Nürnbergin konventissa 1969 näin äitini ensi kerran 30 vuoteen. Hän kuoli uskollisena vuonna 1973. Isäni ei sallittu matkustaa Tšekkoslovakiasta konventtiin, enkä nähnyt häntä enää koskaan lähdettyäni kotoa. Vuonna 1978 sain edun pitää esitelmän kansainvälisessä konventissa Wienissä Itävallassa. Se oli ensimmäinen suuri konventti, johon osallistuin syntymäkaupungissani.
Näiden monien Brasiliassa viettämieni vuosien aikana olen omin silmin nähnyt, että Jehova on se, ”joka saa aikaan kasvun”. (1. Korinttolaisille 3:7) Vuonna 1948 ohitimme 1 000 julistajan rajan. Sen jälkeen julistajien määrä kohosi äkisti 12 992:aan vuonna 1958 ja 60 139:ään vuonna 1970. Niiden 127 Valtakunnan julistajan sijasta, jotka meillä oli syyskuussa 1939, meillä oli elokuussa 1986 196 948 julistajaa. ’Pienimmästä on tosiaan kasvanut heimo’ myös tässä maassa. – Jesaja 60:22.
Brasilian väkiluku on kuitenkin myös kasvanut vuoden 1939 41 miljoonasta nykyiseen yli 135 miljoonaan. Niinpä edessämme on vielä laaja toimintakenttä. Minulla on henkilökohtaisesti ollut ilo olla mukana siinä suurenmoisessa kasvussa, jonka Jehova on antanut, ja miten sykähdyttävää se onkaan ollut! Voin siis suositella kaikille, jotka haluavat palvella Häntä koko ajallaan: ryhtykää työhön! Älkää pelätkö sitä, mitä voi tapahtua, koska Jehova ’varjelee lähtemisenne ja tulemisenne’. – Psalmi 121:7, 8.
[Huomioteksti s. 26]
”Sanon sinulle, että ellet toimi sen mukaan, mitä tiedät, olet vaikeuksissa”
[Kuva s. 25]
N. H. Knorr puhuu Erich Kattnerin toimiessa tulkkina São Paulossa Brasiliassa 1945