Jehova siunasi päätökseni
KERTONUT RICHARD WUTTKE
”Sinä tulet kuolemaan kolmessa kuukaudessa!” ”Mitä tarkoitat?” ”Se lääkäri, jonka puoleen käännyit Assisissa, sanoi minulle niin”, veljeni William vastasi.
MUTTA minä halusin elää, en kuolla. Ensimmäistä kertaa rukoilin Jumalalta apua. Voin onneksi sanoa 46 vuotta myöhemmin, että vaikka tuo lääkäri ei sanonut mikä minua vaivasi, hänen taudinmäärityksensä oli väärä. Säikähdys sai minut kuitenkin ajattelemaan elämäni tarkoitusta ja tarvetta Luojamme palvelemiseen.
Perhe liikekannalla
Syntyessäni 11. marraskuuta 1921 vanhempani asuivat Grosenissa, pienessä kaupungissa Saksan itäosassa. He olivat syntyneet Venäjällä Saksasta sinne muuttaneille siirtolaisille. Mutta kun bolševikkien vallankumous vuonna 1917 toi tullessaan kommunismin, heidät yhdessä muiden saksalaista alkuperää olevien kanssa karkotettiin ja he menettivät kaiken omaisuutensa. Kuljettuaan pitkän matkan tavarajunassa vanhempani ja heidän pienet lapsensa saapuivat Saksan rajalle. Heiltä kuitenkin evättiin maahanpääsy, ja heidän täytyi matkustaa takaisin Neuvostoliittoon. Siellä heidän paluunsa estettiin, joten heidän täytyi palata Saksaan. Kuukausia kestäneiden vaikeuksien jälkeen heidän lopulta sallittiin tulla maahan.
Kun olin kymmenvuotias, isäni kuoli. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1933, Hitler tuli valtaan, ja minut pakotettiin liittymään natsien nuorisoliikkeeseen. Hitlerin hallituksen aikana muissa maissa syntyneillä saksalaisilla oli ongelmia, ja merkit viittasivat siihen, että Saksa valmistautui taas sotaan. Niinpä me päätimme muuttaa Brasiliaan saatuamme kannustusta muilta sinne jo muuttaneilta. Saavuimme Santosin kaupunkiin Brasiliaan toukokuussa 1936.
Työskenneltyämme joitakin kuukausia kahviviljelmällä ostimme pienen maatilan São Paulon osavaltiosta läheltä Maracaita olevalta hedelmälliseltä alueelta. Talomme rakentamisen aikana asuimme luterilaisen papin kodissa. Hän kannusti meitä käymään kirkossaan, mutta kun hän ja myöhemmin hänen seuraajansa alkoivat saarnoissaan puhua politiikkaa, lähdimme kirkosta.
Ensimmäinen kosketus Raamatun totuuteen
Juuri näihin aikoihin veljeni kertoi minulle lääkärin synkästä ennusteesta. Niinpä menin São Pauloon kuullakseni toisen lääkärin mielipiteen. Ollessani siellä sen perheen luo, jossa asuin, tuli vierailulle heidän ystävänsä Otto Erbert. Hän oli yksi Jehovan todistajista, ja hän alkoi todistaa meille. Koska perheen jäsenet eivät kuitenkaan arvostaneet sitä, mitä hän sanoi, he lähtivät huoneesta yksi kerrallaan ja jättivät minut vieraansa seuraan.
Otto puhui minulle noin kaksi tuntia helvetintulesta, sielun kuolemattomuudesta, tosi Jumalasta Jehovasta, hänen Valtakunnastansa ja toivosta elää ikuisesti paratiisimaassa. Minkä loistavan tulevaisuuden hän maalasikaan! Miten se erosikaan siitä, mitä olin oppinut luterilaisessa kirkossa! Lopulta Otto kysyi: ”Uskotko sinä kristikunnan vääriin opetuksiin vai Raamattuun?”
”Raamattuun”, vastasin.
”Siinä tapauksessa tutki sitä”, hän vetosi ja lisäsi: ”Jos haluat kuulla lisää siitä, tule tapaamaan minua.” Koska pidin kuulemastani, erityisesti ajatuksesta elää ikuisesti maan päällä, menin tapaamaan häntä seuraavana päivänä. Tuo toinen keskustelu vakuutti minut siitä, että olin löytänyt ’totuuden, joka vapauttaa ihmiskunnan’. (Johannes 8:32) Lähtiessäni oli mukanani kirjanen Terveys ja elämä ja olin saanut kutsun saksan kielellä pidettävään raamatuntutkisteluun.
Hartaimman haluni toteuttaminen
Sillä välin sain oikealaatuista lääkehoitoa, ja saatoin palata kotiin. Otin Otto Erbertin mukaani lomalle. Äiti oli hyvin onnellinen siitä, että tutkin Raamattua – sehän oli ollut aina pöydällämme, vaikka sitä ei koskaan luettukaan. Oton palattua São Pauloon minä pidin lähes joka ilta parhaan kykyni mukaan raamatuntutkistelua perheelleni. Olin suunniltani ilosta, kun äitini, veljeni Robert ja sisareni Olga omaksuivat totuuden sanoman. Kotimme oli aina ollut toimeliaan seuraelämän keskus, mutta todistettuamme pari kuukautta se oli lähes tyhjä. Yksi niistä, joilla oli tapana käydä kotonamme, sanoi: ”Tällaista menoa te päädytte hullujenhuoneeseen!”
Minun haluni palvella Jehovaa kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Hankin lisää kirjallisuutta, ja tapasin lukea myöhään yöhön. Mutta kaikki kirjallisuus oli saksankielistä, ja tajusin, että jos aioin opettaa toisia, minun täytyi opetella portugalia. Niinpä vuonna 1945 muutin São Pauloon opiskellakseni portugalia. Asuin Otto Erbertin kanssa, joka myöhemmin meni naimisiin sisareni Olgan kanssa.
Aloin käydä kokouksissa 50 muun mukana São Paulon ainoassa valtakunnansalissa. Tuo yksi seurakunta on nyt kasvanut Suur-São Paulon alueella 510 seurakunnaksi, joissa käy yli 50 000 valtakunnanjulistajaa. 6. tammikuuta 1946 vertauskuvasin vesikasteella vihkiytymiseni Jumalan tahdon tekemiseksi. Samana vuonna osallistuin São Paulossa ”Iloisten kansojen” teokraattiseen konventtiin, joka oli ensimmäinen suuri konventtini. Miten sykähdyttävää oli nähdä 1 700 ihmisen olevan läsnä sunnuntaina! Tässä konventissa tapasin Otto Estelmannin, joka sanoi minulle kannustavasti: ”Richard, olet nuori, olet terve, siis: ole tienraivaaja.”
Olin harkinnut kokoajanpalvelusta aikaisemminkin, mutta nyt harkitsin sitä paljon vakavammin. Yhdessä kahden muun kanssa asetimme aloittamisajan kuuden kuukauden päähän. Kun se aika koitti, kysyin: ”Oletteko valmiita lähtemään?” Kumpikaan heistä ei ollut. Niinpä kerroin heille, että minä aloittaisin joka tapauksessa. ”Sinulla tulee olemaan ongelmia”, he varoittivat. Mutta pysyin päätöksessäni. 24. toukokuuta 1947 sain määräyksen vakituiseksi tienraivaajaksi.
Palveluksessa avautuu uusia ovia
Alueeni oli laaja, ja käsitti muun muassa São Paulon asuin- ja liikekaupunginosia. Levitin satoja kirjoja ja kirjasia joka kuukausi. Yhtenä aamuna päädyin suureen huoneeseen, jossa työskenteli useita miehiä. Menin ensimmäisen miehen luokse ja tarjosin hänelle kirjaa ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”.
”Montako kirjaa sinulla on laukussasi”, hän kysyi. ”Parikymmentä”, vastasin. Hän otti ne kaikki ja antoi jokaiselle siellä olleelle miehelle yhden. Paikka osoittautui kaupungintaloksi.
Suurin iloni oli kuitenkin johtaa Raamatun kotitutkisteluja. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että neljässä vuodessa 38 niistä, joiden kanssa tutkin, kastettiin. Useat aloittivat kokoajanpalveluksen. Heidän joukossaan oli Afonso Grigalhunas, joka palveli yli kymmenen vuotta osa-ajantienraivaajana, kunnes hän kuoli vuonna 1988 – kaikki tuo palvelus tapahtui tekojalan kanssa. Heidän joukossaan oli myös Ciuffan perhe. Perheeseen kuuluva poika Francisco palveli vuosia matkavalvojana, ja hänen sisarensa Ângela on vieläkin tienraivaaja.
Vuonna 1951 minut kutsuttiin matkavalvojaksi. Määräykseeni sisältyi laajoja alueita Rio Grande do Sulin ja Santa Catarinan osavaltioissa. Siellä Brasilian eteläosassa asui tuhansia eurooppalaista alkuperää olevia ihmisiä. Koska tuohon aikaan oli vain muutamia seurakuntia, vierailut tapahtuivat suurimmaksi osaksi seurakunnista erillään toimineiden ihmisten ja ryhmien luokse. Tuolla alueella oli lukuisia jokia mutta vain muutamia siltoja, mikä merkitsi sitä, että pienempien jokien poikki täytyi kahlata matkalaukku selässä ja kirjoituskone sekä kenttälaukku käsissä. Tiet olivat päällystämättömiä ja täynnä kuoppia. Suojellakseni vaatteitani pölyltä pidin päälläni kevyttä päällystakkia. Tämä sai jotkut ajattelemaan, että olin heidän uusi pappinsa, ja he yrittivät suudella kättäni.
Valtakunnan etujen puolustaminen
Yrittäessäni pitää ongelmat oikeissa mittasuhteissa seurasin periaatetta: jos toiset voivat elää näin kaukana kaupungeista, kävellä näillä teillä ja kahlata näiden jokien poikki, miksen minä voisi tehdä samaa, varsinkin kun minulla on sellainen tärkeä sanoma tuotavana?
Pienemmissä kaupungeissa tuli usein esiin toisenlaisia ongelmia. Esimerkiksi kerran teimme järjestelyjä kokouksen pitämiseksi paikallisessa koulussa, joka oli puiston vieressä. Toisella puolella puistoa oli pieni baari ja katolinen kirkko. Kun opettaja ei ilmaantunut avaamaan koulun ovea, päätin pitää puheen puistossa. Pian puheen alettua puoli tusinaa miehiä tuli ulos baarista ja he alkoivat huutaa ja elehtiä. Myöhemmin saimme tietää, että pappi oli maksanut heille tämän tekemiseksi.
Korotin ääntäni ja kohdistin sanani heille. He lopettivat, ja yksi sanoi: ”Hän puhuu Jumalasta. Kuinka pappi saattoi sanoa, että hän on paholaisesta?” Kun pappi näki, etteivät miehet aikoneet hajottaa kokousta, hän nousi maastoautoonsa ja ajoi puiston ympäri huutaen: ”Kenenkään katolilaisen ei tule osallistua tähän kokoukseen!” Kukaan ei liikahtanut, ja kokous jatkui rauhallisesti.
Mirante do Paranapanemassa São Paulossa menin poliisipäällikön luokse selittääkseni työmme luonnetta ja pyytääkseni salia käyttöömme esitelmää varten. Hän järjesti käyttöömme kerhohuoneen. Kerroimme hänelle, että valmistaisimme myös jakeluilmoituksia mainostaaksemme puhetta. ”Missä kaupunginosassa aiotte levittää niitä?” hän kysyi. Kerrottuamme sen hänelle hän pyysi saada joitakin levitettäväksi toisessa kaupunginosassa. Hän tuli puheeseen sunnuntaina ja toi mukanaan kaksi poliisia ”pitämään järjestystä”, niin kuin hän asian ilmaisi.
”Haluatteko, että minä esittelen puheenne?” hän kysyi.
”Kernaasti”, vastasin, ”mutta antakaa minun selittää, millä tavalla me esittelemme puhujamme.” Esiteltyään minut hän istuutui alas lavalla kuuntelemaan. Uskokaa minua, se yleisö käyttäytyi hyvin. Meillä ei ollut mitään ongelmia tuossa paikassa, sillä olihan meillä kaksi poliisia ovella ja itse päällikkö istumassa lavalla!
Maaliskuussa 1956 minut nimitettiin piirivalvojaksi ja palvelin konventeissa kaikkialla Brasiliassa. Välimatkat olivat pitkiä. Kerran yhdestä konventista toiseen matkustaminen kesti kolme päivää. Maan pohjoisosassa matkustaminen tapahtui toisinaan farmariautolla. Näiden autojen lasittomien ikkunoiden ansiosta tuuletus toimi hyvin, mikä oli hyvä ajatus, sillä matkustajien joukossa oli myös kanoja ja sikoja.
Gilead lujittaa päätöstäni
Miten sykähdyttävää olikaan osallistua vuonna 1958 Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin! Kurssimme valmistui tuona kesänä sen konventin aikana, joka pidettiin Yankee Stadiumilla ja Polo Groundsilla ja jossa oli läsnä esitelmässä 253 922 ihmistä 123 maasta. Mikä näky se olikaan! Palasin Brasiliaan päättäväisempänä kuin koskaan jatkaa Jehovan valtakunnan julistamista.
Vuonna 1962 menin naimisiin Ruth Honemannin kanssa, joka oli palvellut jo yli kuusi vuotta lähetystyöntekijänä Brasiliassa. Avioliittoon menemisemme jälkeen olen nauttinut sellaisista lisäpalveluseduista kuin Valtakunnan palveluskoulun ja tienraivaajien palveluskoulun kurssien johtamisesta, samoin kuin johdon ottamisesta kansallisten ja kansainvälisten konventtien järjestämisessä sekä São Paulon ensimmäisen konventtisalin rakentamisessa.
Tällä hetkellä me kuulumme Brasilian Beetel-perheeseen, mikä on teokraattisen uramme suurin etu. Katsoessani taaksepäin niihin kokoajanpalveluksen yli 40 vuoteen, joista 35 vuotta palvelin matkavalvojana, voin sanoa, että ne ovat olleet täynnä onnellista, palkitsevaa toimintaa. (Sananlaskut 10:22) Jehovan järjestö on opettanut minulle paljon, muun muassa sen, että on tarpeellista asettua toisten asemaan, että ei tule olla pomo vaan ystävä ja että ei tule olla liian kiireinen kiinnittääkseen huomiota toisten tarpeisiin. Lopuksi haluan sanoa erityisesti nuorille samoin kuin veli Estelmann sanoi minulle vuosia sitten: ”Olet nuori, olet terve, siis: ole tienraivaaja.”
[Kuva s. 29]
Brasilian Beetel, joka on tämänhetkinen kotimme