Uskonpuhdistuksen vedet pääsevät valloilleen
”YHTÄKKIÄ kuulin jälleen ääntä, ikään kuin ukkosen jylinää, ja se syöksyi meitä kohti. Perheemme – – alkoi juosta mielettömästi kohti lähellä sijaitsevaa kukkulaa. Kuohuvat vedet tavoittivat meidät. Uimme kovemmin kuin koskaan ennen. Vaikka nielimmekin melkoisesti merivettä – – me onnistuimme.”
Näin kertoi eräs filippiiniläismies kauhistuttavasta kokemuksesta, joka muutti hänen maailmansa. Sinun kohdallesi ei ehkä koskaan ole osunut veden tai jonkin muun aiheuttamaa luonnononnettomuutta. Mutta historia paljastaa, että suuret mullistukset ovat muovanneet uudelleen miljoonien ihmisten elämän.
Myös uskonnon alalla on tapahtunut joukko suunnattomia mullistuksia, jotka ovat kääntäneet päälaelleen lukemattomien ihmisten elämän. Ne ovat koskettaneet hinduja, buddhalaisia, muslimeja, juutalaisia ja kristittyjä. Onko tällainen kuohunta vaikuttanut sinun elämääsi? Melko varmasti on, asutpa sitten missä tahansa. Voimme valaista tätä siirtymällä ajassa taaksepäin noin 400 vuotta 1500-luvulle. Kaikkein ensimmäiseksi kiinnitämme huomiomme Eurooppaan, jossa silloin kytivät erimielisyydet kuin keräten vauhtia pyörteeseen.
Paine kasvaa
Roomalaiskatolinen kirkko ja Euroopan hallitsijat olivat vuosisatojen ajan kilpailleet toistensa kanssa, ja kumpikin oli vaatinut itselleen valtaa toiseensa ja myös kansaan nähden, ja tämä johti lopulta siihen, mitä me kutsumme uskonpuhdistukseksi. Euroopan mantereella joukko ihmisiä kohotti äänensä niitä väärinkäytöksiä vastaan, joita kirkossa heidän mielestään tapahtui.
Mitä he näkivät? Ahneutta, räikeää moraalittomuutta ja sekaantumista politiikkaan. Tavallinen kansa oli närkästynyt miehiin ja naisiin, jotka toisaalta vaativat itselleen erikoisoikeuksia tekemiensä köyhyys- ja siveellisyyslupausten perusteella mutta jotka samaan aikaan pitivät lakia pilkkanaan olemalla avoimen turmeltuneita ja moraalittomia. Englannin aatelisia raivostutti se melko omituinen tilanne, että heidän täytyi maksaa veroa paaville, joka siihen aikaan asui Ranskassa ja oli sen liittolainen, samalla kun Ranska oli Englannin vihollinen sodassa.
Katolisen kirkon turmelus levisi ylhäältä alaspäin. Historioitsija Barbara W. Tuchman kirjoittaa kirjassaan The March of Folly, että vuodesta 1471 eteenpäin virassa olleet kuusi paavia harjoittivat ”ylenmääräistä korruptiota, moraalittomuutta, ahneutta ja näyttävän kohtalokasta valtapolitiikkaa”. Sitten Barbara Tuchman kuvailee edelleen, miten paavi Sikstus IV kohottaakseen siihen asti köyhän perheensä asemaa ja rikastuttaakseen sitä nimitti viisi veljenpoikaansa ja veljensä lapsenlapsen kardinaaleiksi, toisen veljensä lapsenlapsen piispaksi ja naitti kuusi muuta sukulaistaan hallitseviin perheisiin. Kun Aleksanteri VI:sta tuli paavi, hänellä tiedettiin olleen useita rakastajattaria ja seitsemän lasta. Koska hän oli päättänyt tulla valituksi virkaan, hän lahjoi kaksi pahinta kilpailijaansa, joista toinen sai ”neljä muulinkuormallista rahametallia”, kirjoittaa Barbara Tuchman. Myöhemmin hän johti Vatikaanissa sellaisia pitoja, jotka saavuttivat ”kuuluisuutta pornografian aikakirjoissa”. Samainen teos kertoo sitten, miten paavi Julius II antoi kuuluisalle kuvanveistäjälle Michelangelolle tehtäväksi veistää hänen muotokuvansa. Kun taiteilija kysyi paavilta, pitäisikö patsaan esittää häntä kirja kädessä, soturipaavi vastasi: ”Pane siihen miekka. Minä en tiedä mitään kirjallisuudesta.”
Pato repeytyy
Tavalliset eurooppalaiset kaipasivat yhä hengellistä ohjausta. Pantuaan merkille, että omien halujen tyydyttämisen vimmaan oli nivottu erilaisia vallan portaita, nämä nöyremmät ja vaatimattomammat ihmiset kääntyivät vaihtoehtoisen vallanlähteen puoleen, sellaisen lähteen, jota he pitivät kaikkia muita lähteitä korkeampana: Raamatun puoleen. Kirjailija Joel Hurstfieldin mukaan uskonpuhdistus oli ”syvällisimmässä mielessä valtakriisi”. Kauhistuneena kirkossa vallitsevasta turmeluksesta saarnaajat ja munkit ryhtyivät Italiassa puhumaan julkisesti uudistuksen tarpeesta. Mutta missään muualla eivät tyytymättömyyden vedet alkaneet kerääntyä yhteen pahaenteisemmin kuin Saksassa.
Pakana-aikoina saksalaisilla heimoilla oli sellainen perinne, että he saattoivat rahalla ostaa vapautuksen rikoksen rangaistuksesta. Rooman uskon laajetessa tuo tapa sovitettiin kirkkoon aneiden muodossa. Tämä teki mahdolliseksi sen, että synnintekijä saattoi ostaa paavilta kuolleiden ”pyhimysten” ansioiden arvon ja käyttää sitä tehtyjen syntien ajallisia rangaistuksia vastaan. Ranskaa vastaan käytyjen sotien ja Roomassa käynnissä olleen suurimittaisen rakennustoiminnan aiheuttaman taloudellisen paineen alla paavi Leo X hyväksyi anekaupan, ja aneilla tarjottiin täydellistä vapautusta synnin ajallisista rangaistuksista. Närkästynyt Martti Luther selitti tätä nykyä kuuluisissa 95 teesissään kirkon vääriä opetuksia. Uudistusta ajava liike, joka oli alkanut muutama sukupolvi aiemmin pienenä norona, muuttui ryöppyäväksi virraksi yhä useampien ihmisten antaessa sille tukensa.
1500-luvulla esimerkiksi Lutherista Saksassa, Zwinglistä ja Calvinista Sveitsissä ja Knoxista Skotlannissa tuli kokoavia voimia monille sellaisille, jotka näkivät mahdollisuuden puhdistaa kristillisyyttä ja palata alkuperäisiin Raamatun arvoihin ja mittapuihin. Saksassa keksittiin uusi sana kuvailemaan niitä, jotka kieltäytyivät tunnustamasta roomalaiskatolisten ruhtinaiden uskolle asettamia rajoituksia ja jotka vakuuttivat uskollisuutta Jumalalle ennen kaikkia muita. Myöhemmin tämä sana tuli käsittämään kaikki, jotka tukivat uskonpuhdistusliikettä. Tämä sana oli ”protestanttinen”.
Protestantismi levisi Eurooppaan kulovalkean tavoin, se muotoili uudelleen uskonnolliset puitteet ja piirsi uusia teologisia rajaviivoja. Saksa ja Sveitsi näyttivät tietä, mutta Skotlanti, Ruotsi, Norja ja Tanska seurasivat ripeästi perässä. Uskonpuhdistusliikkeitä oli Itävallassa, Böömissä, Puolassa, Transilvaniassa, Alankomaissa ja Ranskassa.
Englannissa tyytymättömyys oli nostanut päätään jo yli sadan vuoden ajan, aina John Wycliffen ja lollardien päivistä saakka. Mutta kun ero katolisesta kirkosta lopulta tuli, se tapahtui maallisemmista syistä. Kuningas ei päättänyt vaihtaa uskontoaan, vaan vaimonsa. Vuonna 1534 Henrik VIII julisti itsensä uuden Englannin kirkon pääksi. Hänen vaikuttimensa erosivat mantereella olleiden eriuskoisten vaikuttimista, mutta joka tapauksessa hänen toimintansa avasi sulut, niin että uskonnollisen muutoksen vedet pääsivät vapaasti virtaamaan Englantiin. Nämä vedet muuttuivat pian kaikkialla Euroopassa punaisiksi niiden tuhansien ihmisten verestä, joita kidutettiin toisiaan vastustavien uskonnollisten ryhmien piinapenkeissä.
Kaikkialla missä uudistushalu sai otetta huomio kiinnittyi kirkon omaisuuteen, kiinteistöihin ja tontteihin. Vain neljässä vuodessa Englannin kruunu takavarikoi 560 luostaria, joista joillakin oli hyvin suuret tulot. Toisissa maissa kuninkaat ja maallikot ottivat haltuunsa kirkon maita. Kun itse Rooma ryöstettiin, julmuudella ei ollut rajoja. ”Hyökkääjien julmuus ja verenhimoisuus ’olisi saanut kivenkin tuntemaan sääliä’”, kuvailee Barbara Tuchman. ”Huuto ja vaikerointi täyttivät joka sopen; Tiberjoessa kellui ruumiita.” Vähemmistöjä – sekä katolisia että protestanttisia – vainottiin raa’asti. Böömissä protestanteilta riistettiin omaisuus ja omistusoikeus, kun taas Irlannissa katolilaiset joutuivat saman kohtalon uhreiksi. Ranskan protestanttisia hugenotteja ajettiin takaa samoin kuin Skotlannin presbyteriaaneja ja Englannin puritaaneja. Näytti siltä kuin olisi pantu pyörimään mieletön verilöylyjen karuselli, jonka pääasiallisena liikkeellepanevana voimana oli uskonto. Loppuisivatko kauhuteot milloinkaan?
Kirkko ei pystynyt tarjoamaan rauhaa. Mutta sisällissotien rasituksiin kyllästyneet hallitsijat solmivat sopimuksia, jotka vahvistivat toisiaan vastustavien uskontojen väliset rajat. Vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauha ja Westfalenin rauha vuodelta 1648 saattoivat uskonnolliset ja kansalliset rajat yhtenäisiksi ja sallivat paikallisten ruhtinaiden päättää alamaistensa uskonnon. Eurooppa astui siten uuteen aikakauteen, joka oli kestävä kolmisensataa vuotta. Vasta toisen maailmansodan päätyttyä saivat silloin voittoisat liittoutuneet tuon ajanjakson vaikutuksen Eurooppaan todella muuttumaan.
Uskonnonvapauden ja uskonnollisen uudistuksen kaipuu oli kerännyt painetta kirkon pidäkkeiden ja pakotteiden padon taakse. Vuosisatojen järkkymättömän peräänantamattomuuden jälkeen vedet pääsivät lopulta valloilleen, syöksyivät Euroopan laaksoihin ja jättivät jälkeensä vain hävitystä. Kun tulvavedet vihdoin laskivat, olivat vedet protestanttisissa maissa vieneet mukanaan johdon ja ohjauksen uskonasioissa papeilta maallisille valloille. Eurooppaa vitsasi kuitenkin yhä uskonnollinen suvaitsemattomuus, ja pakolaiset pakenivat maasta toiseen. Euroopan manner ei pystynyt enää pitämään sisällään valloilleen päässeitä vesiä. Vedet alkoivat pian läikkyä ulkomaillekin. 1600-luvulla avautui väylä, jota pitkin ylimääräiset vedet pääsivät vuotamaan pois. Uutta maailmaa valloitettiin siirtomaiksi.
Yli läikkyvä vesi kanavoidaan ulkomaille
”Suurimpia syitä varhaiseen siirtolaisuuteen Amerikkaan oli uskonnonvapauden kaipuu”, kirjoittaa A. P. Stokes kirjassaan Church and State in the United States. Ihmiset olivat kyllästyneitä ahdisteluun. Baptistit, kveekarit, roomalaiskatoliset, hugenotit, puritaanit, mennoniitat ja muut olivat kaikki halukkaita kärsimään matkan vaivat ja syöksymään suin päin tuntemattomaan. Stokes lainaa erästä, joka sanoi: ”Kaipasin maahan, jossa voisin olla vapaa palvomaan Jumalaa siten, kuin Raamattu minulle opettaa.” Se, miten suuren suvaitsemattomuuden nämä maastamuuttajat jättivät taakseen, voidaan havaita siitä, miten paljon koettelemuksia he olivat halukkaita kestämään. Historioitsija David Hawke kirjoittaa kirjassaan The Colonial Experience, että sydäntäsärkevää kotimaasta lähtöä seurasi todennäköisesti ”kahden, kolmen tai neljän kuukauden aika, jolloin elettiin päivittäisessä kaiken nielevien aaltojen ja julmien merirosvojen odotuksessa”. Sen jälkeen tuulten pieksemä matkalainen ”laskettaisiin maihin barbaaristen intiaanien keskuuteen, jotka eivät olisi tunnettuja muusta kuin julmuudestaan – – [ja hän eläisi] näännyttävissä oloissa pitkän aikaa”.
Ihmiset tavoittelivat vapautta, siirtomaavallat varallisuutta. Riippumatta siitä, millainen vaikutin näillä uudisasukkailla oli, he toivat mukanaan oman uskontonsa. Saksa, Hollanti ja Englanti tekivät Pohjois-Amerikasta protestanttisen linnakkeen. Varsinkin Englannin hallitus halusi ”estää roomalaiskatolisuutta – – saamasta yliotetta Pohjois-Amerikassa”. Kanada joutui sekä Ranskan että Englannin vaikutusvallan alaisuuteen. Ranskan hallituksen toimintaperiaatteena oli ”säilyttää Uusi Ranska roomalaiskatolisessa uskossa”, ja se kieltäytyi jopa antamasta hugenottien muuttaa Quebeciin. Etelä-Afrikka ja osia Länsi-Afrikasta tuli protestanttisen vaikutuksen piiriin. Tämä vaikutus lisääntyi ajan kuluessa, kun Australia, Uusi-Seelanti ja monet Tyynenmeren saaret tulivat protestanttisen kirkon alaisuuteen.
Espanja ja Portugali olivat jo tekemässä Etelä- ja Keski-Amerikasta katolisia. Ranskalaiset ja portugalilaiset levittivät katolista uskoa Keski-Afrikkaan. Intiassa Goa oli Portugalin vaikutusvallan alaisuudessa, joten katolilaisuus juurtui sinne.
Jesuiittaveljeskunta perustettiin 1500-luvulla edistämään katolisia tarkoitusperiä. 1700-luvun puoliväliin mennessä koko maailmassa työskenteli yli 22 000 jesuiittaa, ja he jopa vakiinnuttivat katolisia vaikutteita Kiinaan ja Japaniin.
Uusi maisema
Valloilleen päässeellä vedellä on suunnaton voima, kuten tämän kirjoituksen alussa lainattu todistaja vakuutti. Se tasoittaa maisemia, luo uusia laaksoja ja rotkoja, murskaa tiellään olevat esteet. Raivoavasti ryöppyävällä virralla ei ole isäntää, sitä ei voida hillitä eikä ohjata. Uskonpuhdistuksen vesien päästessä valloilleen kävi juuri niin.
”Silloin – – ei niinkään koettu uuden lahkolaisuskonnon riemuvoittoa, vaan alettiin yleisesti ja asteittain hyväksyä jakautunut kristikunta, jota kukaan ei ollut halunnut”, mainitsee G. R. Elton kirjassaan The Reformation Crisis. Kristikunta oli jakautunut, koettelemusten runtelema ja sen voima oli ehtynyt. Uskollisuus ja alamaisuus oli nyt yhä läheisemmin sidottu paikallisiin hallitsijoihin ja pienempiin kansalliskirkkoihin. Kirkkoa pitkään hallinnut Rooma oli menettänyt valtaansa. Kansallismielisyys juurtui uskonpuhdistuksen vesien kastelemaan protestantismin maaperään. Englanti ja Yhdysvallat, jotka olivat vankasti maallisten protestanttijohtajien käsissä, muodostivat yhdessä Raamatun historian seitsemännen maailmanvallan ja ottivat ohjat käsiinsä 1700-luvulla.
Uskonpuhdistus ei kuitenkaan tehnyt juuri sitä, mitä sen oli toivottu saavan aikaan. Niin mitä? Ajan kuluessa protestanttisten kirkkojen perusopetukset, olivatpa nämä kansalliskirkkoja tai muita, alkoivat muistuttaa suuresti Rooman opetuksia. Varhaiset uskonpuhdistajat olivat unelmoineet palaamisesta Raamatun mittapuihin, puhtaaseen kristillisyyteen. Tukijoiden joukon kasvaessa kooltaan ja saadessa lisää pontta sekaannus johdossa ja ohjauksessa yksinkertaisesti kaatoi kylmää vettä noiden unelmien päälle.
Uskonpuhdistuksen vesien pohjamaininki on jättänyt jälkensä jopa 1900-luvullemme. Voitko tunnistaa joitakin niistä? Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että me elämme nyt aivan lopullisen maailmanlaajuisen uskonnollisen mullistuksen partaalla. Uskonto tulee silloin saamaan ansaitsemansa palkan. Säilytkö sinä silloin elossa voidaksesi tarkastella uudenlaista ympäristöä? Näihin kysymyksiin vastataan tämän lehden marraskuisessa numerossa.