Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • w90 1/1 s. 28-31
  • Iloitsen Intian elonkorjuusta

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Iloitsen Intian elonkorjuusta
  • Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1990
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Miten saavuin Intiaan
  • Valitsen elämänurani
  • Valtava uusi kenttäalue
  • Toisen maailmansodan aikana
  • Syitä iloitsemiseen
  • Olen luottanut Jehovaan nuoruudestani saakka
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1993
  • Onnellisuus tulee sen tekemisestä, minkä tietää olevan oikein
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 2006
  • Sokeus
    Herätkää! 1973
  • Erään perheen usko vastoinkäymisten keskellä
    Herätkää! 2004
Katso lisää
Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1990
w90 1/1 s. 28-31

Iloitsen Intian elonkorjuusta

Kertonut F. E. Skinner

MINUSTA oli lähes uskomatonta, että 21 konventtia pidettiin kymmenellä kielellä, yli 15 000 oli läsnä oppimassa jumalallisen oikeuden merkitystä ja 545 kastettiin vertauskuvaksi heidän rakkaudestaan suurta oikeuden Jumalaa, Jehovaa, kohtaan! Intian 9 000:lle Jehovan todistajalle tämä oli vuoden 1989 kohokohta. Mutta minulle se oli erityisen suuri ilonaihe. Tämä johtui siitä, että olisin tuskin voinut kuvitella näin suurenmoisia tapahtumia silloin, kun ensi kerran astuin Intian maaperälle heinäkuussa vuonna 1926. Silloin koko maassa oli alle 70 Valtakunnan sanoman julistajaa. Millaisen tehtävän toverini ja minä saimmekaan yli 63 vuotta sitten!

Miten saavuin Intiaan

Toukokuussa vuonna 1926 olin läsnä suuressa konventissa Lontoossa, ja heti sen jälkeen palasin kotiini Sheffieldiin. Pari päivää myöhemmin tultuani kenttäpalveluksesta löysin sähkeen odottamassa minua. Siinä sanottiin: ”Tuomari Rutherford haluaa tavata sinut.”

Veli Rutherford, Vartiotorni-seuran toinen presidentti, oli tullut New Yorkista äskeiseen konventtiin, ja hän oli yhä Lontoossa. Kun matkustin seuraavana aamuna junalla takaisin Lontooseen, pohdin: ’Mitähän tämä merkitsee?’ Haaratoimistossa minut vietiin veli Rutherfordin luo, ja hän kysyi minulta: ’Onko sillä mielestäsi väliä, missä osassa maailmaa työskentelet?’

”Ei”, vastasin.

”Haluaisitko mennä Intiaan?”

”Milloin haluat minun lähtevän?” vastasin epäröimättä. Niinpä kolme viikkoa myöhemmin George Wright ja minä olimme laivassa matkalla Intiaan. Minä olin 31-vuotias, eikä mielessäni ja sydämessäni ollut epäilystäkään siitä, mitä halusin tehdä elämälläni.

Valitsen elämänurani

Vuonna 1918 ensimmäinen maailmansota oli ohi, ja olin juuri päättänyt neljän vuoden palvelusajan brittiläisessä armeijassa. Olin kiinnostunut valokuvauksesta ja radioalasta, ja edessäni oli monia hyviä mahdollisuuksia ryhtyä liiketoimiin. Lisäksi harkitsin avioliittoa. Kuitenkin samaan aikaan aloin ymmärtää asioita, jotka muuttivat koko elämänkatsomukseni.

Isäni oli hankkinut Raamatun tutkielmia -sarjan, ja muuan kolporteeraaja, kuten tienraivaajia siihen aikaan kutsuttiin, alkoi tutkia Raamattua perheemme kanssa. Tuo nainen oli ollut opettaja. Ennen pitkää ryhmä nuoria minun ikäisiäni miehiä kävi hänen luonaan joka lauantai tutkimassa Raamattua ja juomassa teetä. Hän kehotti meitä toistuvasti asettumaan Jehovan käytettäväksi sanoen: ”Älä koskaan kieltäydy tehtävästä.” Hän myös kannusti minua pysymään naimattomana.

Jonkin aikaa taistelin itseni kanssa siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Jeesuksen rikkaalle nuorelle hallitusmiehelle osoittamat sanat, jotka ovat Matteuksen 19:21:ssä, auttoivat minua: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy mitä omistat ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa, ja tule minun seuraajakseni.” Jätin eroanomukseni yhtiölle, jonka palveluksessa olin, ja kolmen kuukauden kuluessa aloitin kolporteerauksen. Tämä sekä päätökseni pysyä naimattomana tekivät minut päteväksi saamaan tuon kallisarvoisen tehtävän lähteä Intiaan neljä vuotta myöhemmin.

Valtava uusi kenttäalue

George Wright ja minut oli määrätty valvomaan Valtakunnan saarnaamista Intian lisäksi myös Burmassa (nykyään Myanmar) ja Ceylonissa (nykyään Sri Lanka). Myöhemmin alueeseemme liitettiin Persia (nykyinen Iran) ja Afganistan. Intian pinta-ala oli jonkin verran pienempi kuin Yhdysvaltojen, mutta asukasmäärä oli moninkertainen. Tuossa maassa oli aivan erilaista ruokaa, erilaisia tapoja ja kieliä sekä ihmisiä, joilla oli hyvin erilainen uskonnollinen tausta: oli hinduja, muslimeja, parsilaisia, jainalaisia, sikhejä ja buddhalaisia sekä katolilaisia ja protestantteja.

Saarnaamistyö oli alkanut Intiassa vuonna 1905, ja se sai sysäyksen, kun Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti Charles T. Russell vieraili siellä vuonna 1912. Russellin keskustelu A. J. Josephin, innokkaan nuoren raamatuntutkijan kanssa, johti pysyvään järjestelyyn jatkuvan saarnaamistoiminnan järjestämiseksi. Joseph käänsi raamatullista kirjallisuutta äidinkielelleen malajalamiksi ja teki laajoja puhujamatkoja varsinkin Etelä-Intiassa. Nykyään suunnilleen puolet Intian julistajista asuu tällä alueella, missä malajalamia puhutaan, vaikkakin vain kolme prosenttia koko Intian väestöstä asuu siellä. Tästä alueesta, jota aikaisemmin kutsuttiin Travancoreksi ja Cochiniksi, tuli Keralan osavaltio vuonna 1956.

George Wright ja minä työskentelimme vuorotellen Bombayn toimistossa ja menimme laajoille saarnaamismatkoille. Käytimme hyväksemme Intian rautateitä, hevosia ja härkävankkureita. Myöhemmin matkasimme autolla. Siihen aikaan oli tarkoitus vain jättää kirjallisuutta ja kutsua ihmisiä tulemaan johonkin kokouspaikkaan ryhmätutkisteluun. Keskityimme englantia puhuviin nimikristittyihin.

Aluksi minulle annettiin kaikkien Vartiotornin tilaajien nimet ja osoitteet. Nämä olivat suurimmaksi osaksi rautatieläisiä tai lennättimessä työskenteleviä ihmisiä. Kävin joka ikisen luona etsiessäni aitoa kiinnostusta. Monen vuoden ajan kävin Punjabissa Pohjois-Intiassa tammikuussa ja matkasin sitten Lahoresta Karachiin. Koska suurin osa ihmisistä tunsi vastenmielisyyttä Raamattua kohtaan, niitä kyliä, joissa asui nimikristittyjä, oli harvoja ja ne olivat kaukana toisistaan.

Joku veli matkusti kanssani tulkkina, ja me asuimme ja söimme paikallisten ihmisten kanssa. Kyläläiset asuivat auringon kovettamasta savesta tehdyissä taloissa, joissa oli joko olki- tai hirsikatto. He nukkuivat nelijalkaisten, puukehyksisten narupunossänkyjen päällä, joita kutsuttiin nimellä charpoy. Maanviljelijät istuivat usein charpoynsa päällä Raamattu kädessä, polttivat noin metrin mittaista vesipiippua ja kääntelivät Raamatun lehtiä raamatunkohdasta toiseen, samalla kun me selitimme Jumalan totuuksia heille. Ulkona pidetyt kokoukset olivat ihanteellisia, sillä suurimman osan vuotta sää oli poutaista. Vaikka useimmat eurooppalaiset olivat liian hienostelevia ollakseen läsnä tällaisissa kokouksissa, niin intialaiset olivat valmiita kokoontumaan mihin tahansa.

Yritimme julkaista kirjallisuutta niin monella kielellä kuin mahdollista. Varsinkin kannadankielinen Maailman ahdinko -kirjanen sai osakseen menestystä. Se sai erään kannadankielisen uskonnollisen aikakauslehden toimittajan pyytämään meiltä kirjoituksia hänen lehteensä, ja jonkin aikaa julkaisimmekin Vapautus-kirjaa jatkosarjana joka toinen viikko.

Vuosina 1926–1938 innokkaat tienraivaajat saarnasivat valtavasti. Me matkustimme tuhansia kilometrejä ja levitimme suuria määriä kirjallisuutta, mutta kasvu oli vaatimatonta. Vuoteen 1938 mennessä oli vain 18 tienraivaajaa ja 273 julistajaa 24 seurakunnassa eri puolilla Intiaa.

Toisen maailmansodan aikana

Toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, mutta me vain jatkoimme saarnaamistamme. Itse asiassa vuoden 1940 alkupuolella aloitimme katutyön. Jopa intialaiset sisaremme osallistuivat tähän, mikä on huomattavaa ottaen huomioon paikalliset tavat. Vuosia myöhemin muuan Raamatun tutkija sanoi todistajalle, joka pyysi häntä mukaansa tähän työhön: ”Olen intialainen nainen, eikä olisi sopivaa, että minun nähtäisiin puhuvan kadulla jollekulle miehelle, koska häpäisisin itseni koko lähinaapuristossa. En voi puhua kenellekään miehelle kadulla, vaikka hän olisi joku sukulaisenikin.” Tästä huolimatta intialaiset kristityt sisaremme ovat tulleet hyvin innokkaiksi julkisessa palveluksessa.

Noina varhaisina vuosina järjestettiin myös konventteja. Aamut omistettiin kenttäpalvelukselle, mikä merkitsi lähinnä sitä, että kävelimme useita kilometrejä kertoen asukkaille ja ohikulkijoille julkisista puhetilaisuuksista. Yhdessä tällaisessa konventissa oli läsnä yli 300, ja ohjelmajaksot pidettiin bambusta ja palmunlehvistä tehdyn katoksen alla. Ei kuitenkaan hyödyttänyt sopia mitään ohjelman alkamisaikaa, sillä hyvin harvoilla ihmisillä oli kelloja. He vain saapuivat silloin kun heitä huvitti, ja kokoukset alkoivat, kun tarpeeksi yleisöä oli koolla. Paikalle harhaili lisää väkeä ohjelman edetessä.

Ohjelma kesti tavallisesti kello 22:een illalla, ja sitten monien täytyi kävellä useita kilometrejä päästäkseen kotiin. Kuutamossa oli erittäin hyvä kävellä, sillä ilma oli viileä ja nautittava. Jos kuun valoa ei ollut, ihmiset poimivat palmunoksia ja väänsivät ne soihdun muotoon. Kun ne sytytti, niistä hehkui himmeää punaista valoa. Kun haluttiin lisää valoa, soihtua pyöritettiin ympäri ilmassa, niin että se todella leimahti liekkeihin. Näin saatiin tarpeeksi valoa löytää tie epätasaisessa maastossa.

Näihin aikoihin hallitus asetti kiellon Seuran kirjallisuuden tuomiselle Intiaan ja Ceyloniin. Pieni painomme Travancoressa takavarikoitiin, ja keskushallinto kielsi kirjallisuutemme painamisen. Myöhemmin, vuonna 1944, eräs fysioterapiaa ammatikseen antava veljemme hoiti herra Srivastavaa, joka oli varakuninkaan hallituksen jäsen. Hoidon aikana veli otti puheeksi painokiellon.

”Älä huoli”, veljellemme sanottiin. Herra Srivastava selitti hänelle, että herra Jenkins (muuan ministeri, joka ei pitänyt työstämme) jäisi pian eläkkeelle ja herra Srivastavan hyvä ystävä tulisi hänen tilalleen. ”Pyytäkää herra Skinneriä tulemaan neuvottelemaan silloin”, kehotti herra Srivastava, ”ja minä esittelen hänet herra Francis Mudielle”, Jenkinsin seuraajalle. Ennen pitkää minut kutsuttiinkin neuvotteluihin; keskustelin herra Mudien kanssa, ja kielto poistettiin virallisesti 9. joulukuuta 1944.

Syitä iloitsemiseen

Vuonna 1947 meillä oli suuri syy iloon, kun ensimmäiset Gileadin käyneet lähetystyöntekijät saapuivat Intiaan. Heidän saapumisensa sattui hyvin ratkaisevaan aikaan Intian historiassa, sillä juuri tuona vuonna elokuun 15. päivänä Intia sai itsenäisyyden brittiläisen hallinnon alaisuudesta. Kun kansa jakautui hindulaiseen Intiaan ja islamilaiseen Pakistaniin, seurasi verisiä taisteluja. Tästä huolimatta kaksi Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää lähetettiin Pakistaniin, josta oli tullut itsenäinen valtio 14. elokuuta. Pian kymmenen muuta lähetystyöntekijää työskenteli itse Intiassa, ja monet muut saapuivat auttamaan seuraavina vuosina.

Sydämeni iloitsi jälleen, kun tehtiin uusia järjestöä koskevia uudistuksia. Kierrostyö alkoi vuonna 1955, kun veli Dick Cotterill, yksi Gileadin käyneistä, nimitettiin ensimmäiseksi kierrosvalvojaksi. Hän palveli uskollisesti vuonna 1988 sattuneeseen kuolemaansa asti. Sitten vuonna 1960 meillä oli ensimmäinen varsinainen piirivalvojan vierailu, mikä auttoi suuresti kierroksia. Vuoden 1966 jälkeen ei ole useampia ulkomaisia lähetystyöntekijöitä päästetty maahan. Mutta pian avautui erikoistienraivaustyö, ja pätevät intialaiset tienraivaajat lähetettiin moniin osiin Intiaa. Nykyään erikoistienraivaajia on noin 300.

Vasta vuonna 1958 saavutimme lopulta 1 000 Valtakunnan julistajan rajan. Mutta sitten vauhti kiihtyi, ja nyt meitä on yli 9 000. Lisäksi vuoden 1989 muistonvieton läsnäolijamäärä, joka oli 24 144, osoittaa, että yhä monet kiinnostuneet haluavat apua. Sri Lanka on nyt oman haaratoimistonsa alaisuudessa. Mikä ilo onkaan ollut nähdä siellä tapahtunut kasvu: vuonna 1944 siellä oli vain kaksi julistajaa ja nykyään heitä on yli 1 000 heidän maassaan käytävistä jatkuvista taisteluista huolimatta.

Julistajien määrän kasvu on merkinnyt kasvua myös meidän haaratoimistossamme. Toimittuamme 52 vuotta kiireisessä Bombayssa haaratoimistomme muutettiin vuonna 1978 läheiseen Lonavlan kaupunkiin. En koskaan osannut kuvitellakaan, että meillä olisi sellaiset pitkälle kehitetyt laitteet kuin MEPS-tietokoneet ja suuri kaksivärinen painokone, jolla painamme kirjallisuutta monilla Intian kielillä. Nykyään tuotamme Vartiotornia yhdeksällä kielellä ja muuta kirjallisuutta 20 eri kielellä.

On tarpeetonta sanoakaan, että meidän kahden miehen toimistomme päivät ovat kauan sitten menneet. Nyt Beetel-perheessämme on yli 60 jäsentä! 95-vuotiaana olen onnellinen voidessani yhä olla kokoajanpalveluksessa täällä haaratoimistossa ja palvella Intian haaratoimistokomitean jäsenenä. Ja olen erityisen iloinen voidessani todistaa elonkorjuutyön tapahtuvan näinä viimeisinä päivinä. Se on todella ilonaihe.

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa