Elämäkerta

Onnellisuus tulee sen tekemisestä, minkä tietää olevan oikein

KERTONUT HADYN SANDERSON

Jeesus sanoi muinoin apostoleilleen: ”Jos tiedätte nämä, niin olette onnellisia, jos teette ne.” (Johannes 13:17.) Saatamme kyllä tietää, mikä on oikein, mutta toisinaan on vaikea toimia tuon tiedon mukaan. Nyt kun minulle on karttunut ikää jo yli 80 vuotta, joista 40 vuotta palvelin lähetystyössä, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että nuo Jeesuksen sanat pitävät paikkansa. Onnellisuus tulee tosiaan Jumalan tahdon tekemisestä. Annahan kun kerron elämäntarinani.

VANHEMPANI olivat vuonna 1925 kuuntelemassa raamatullista puhetta kotikaupungissamme Newcastlessa Australiassa. Olin tuolloin kolmivuotias. Puhe ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” sai äitini vakuuttuneeksi siitä, että hän oli löytänyt totuuden, ja hän alkoi käydä säännöllisesti kristillisissä kokouksissa. Isän kiinnostus kuitenkin hiipui nopeasti. Hän vastusti äidin vasta löytämää uskoa ja uhkasi lähteä, jos tämä ei luopuisi siitä. Äiti rakasti isääni ja halusi pitää perheen koossa. Hän kuitenkin tiesi, että Jumalan totteleminen oli kaikkein tärkeintä, ja päätti tehdä sitä, mikä oli oikein Jumalan silmissä. (Matteus 10:34–39.) Isä lähti, enkä nähnyt häntä enää sen jälkeen kovin usein.

Näin perästäpäin ajatellen ihailen äitini uskollisuutta Jumalaa kohtaan. Äidin päätöksestä koitui isosiskolleni Beulahille ja minulle monia hengellisiä siunauksia elämämme varrella. Lisäksi se opetti meille tärkeän läksyn: meidän täytyy pyrkiä toimimaan sen mukaan, minkä tiedämme olevan oikein.

Uskonkoetuksia

Raamatuntutkijat, joiksi Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, ojensivat perheellemme auttavan kätensä. Isoäiti muutti meille, ja hänkin omaksui Raamatun totuuden. Hänestä ja äidistä tuli erottamattomat kumppanukset saarnaamistyössä. Arvokkaalla olemuksellaan ja ystävällisyydellään he voittivat ihmisten kunnioituksen.

Iäkkäät kristityt veljet ottivat sillä välin minut siipiensä suojaan ja antoivat minulle hyödyllistä valmennusta. Ei kestänyt kauan, kun opin esittämään talosta-taloon-palveluksessa yksinkertaisia esityksiä todistuskortin avulla. Soitin myös levytettyjä raamatullisia puheita matkagramofonilla ja olin mukana kaupungin pääkadulla marssivissa mainoskulkueissa. Se ei ollut helppoa, koska kamppailin ihmispelon kanssa. Tiesin kuitenkin, mikä oli oikein, ja olin päättänyt toimia sen mukaan.

Koulusta päästyäni menin pankkiin töihin. Jouduin työni vuoksi käymään useissa pankin haarakonttoreissa eri puolilla Uuden Etelä-Walesin osavaltiota. Tuossa osassa maata ei ollut kovin paljon todistajia, mutta saamani valmennus auttoi minua pysymään lujana uskossa. Äidin kirjoittamat rohkaisevat kirjeet vahvistivat minua hengellisesti.

Nuo kirjeet tulivat avukseni juuri oikeaan aikaan. Toinen maailmansota oli alkanut, ja eteeni tuli asevelvollisuuskysymys. Pankinjohtaja oli ahkera kirkossakävijä ja alueen sotavoimien komentaja. Kun selitin, että kristittynä olin puolueeton, hän esitti minulle uhkavaatimuksen: minun oli hylättävä uskontoni tai lähdettävä pankin palveluksesta. Tilanne kärjistyi ilmoittautuessani paikalliseen värväystoimistoon. Pankinjohtaja oli paikalla ja seurasi silmä kovana menoani tiskille. Kun kieltäydyin allekirjoittamasta armeijan papereita, virkailijat muuttuivat töykeiksi. Tunnelma oli kireä, mutta olin päättänyt toimia oikein. Jehovan avulla pysyin rauhallisena ja lujana. Kun myöhemmin sain kuulla, että perääni oli lähetetty muutama kovanaama, pakkasin kipin kapin tavarani ja lähdin kaupungista heti seuraavalla junalla.

Palattuani Newcastleen jouduin oikeuden eteen seitsemän muun veljen kanssa, jotka olivat kieltäytyneet sotapalveluksesta. Meidät tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi pakkotyöhön. Vaikka vankilassaolo ei ollut mikään miellyttävä kokemus, oikein tekeminen toi siunauksia. Päästyämme vapaaksi sellitoverini Hilton Wilkinson, joka hänkin oli todistaja, pyysi minut töihin valokuvaamoonsa. Tapasin siellä tulevan vaimoni Melodyn. Hän työskenteli kuvaamon vastaanottoapulaisena. Kohta vapautumiseni jälkeen kävin kasteella Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.

Tavoitteena kokoaikainen palvelus

Naimisiin mentyämme avasimme Melodyn kanssa oman kuvausstudion Newcastleen. Pian meillä oli niin paljon töitä, että terveytemme ja hengellisyytemme alkoivat kärsiä. Noihin aikoihin Ted Jaracz, joka palveli silloin Jehovan todistajien Australian-haaratoimistossa ja on nykyään hallintoelimen jäsen, puhui meille hengellisistä tavoitteistamme. Tuon keskustelun jälkeen päätimme myydä liikkeemme ja yksinkertaistaa elämäämme. Vuonna 1954 ostimme pienen asuntovaunun, muutimme Ballaratiin Victorian osavaltioon ja aloimme palvella tienraivaajina eli kokoaikaisina evankelistoina.

Jehova siunasi ponnistelujamme pienessä Ballaratin seurakunnassa. Puolessatoista vuodessa kokouksissa kävijöiden määrä kasvoi 17:stä 70:een. Sitten meidät kutsuttiin kierrostyöhön Etelä-Australian osavaltioon. Seuraavien kolmen vuoden ajan saimme vierailla seurakunnissa, jotka sijaitsivat Adelaiden kaupungissa ja Murrayjoen viini- ja sitrusviljelmäalueilla. Melkoinen elämänmuutos! Palvelimme tyytyväisinä rakkaudellisten veljien ja sisarien rinnalla. Miten mahtava palkka sen tekemisestä, minkä tiesimme olevan oikein!

Lähetystyöhön

Vuonna 1958 ilmoitimme Australian haaratoimistoon, että aioimme mennä myöhemmin samana vuonna ”Jumalan tahdon” kansainväliseen konventtiin New Yorkiin. Vastaukseksi meille lähetettiin anomukset Yhdysvalloissa toimivaan lähetyskouluun Gileadiin. Ajattelimme, että olimme jo liian vanhoja sinne, koska olimme noin 35-vuotiaita. Yhtä kaikki lähetimme anomukset, ja meidät kutsuttiin 32. kurssille. Kurssin puolivälissä saimme tietää lähetysalueemme: menisimme Intiaan! Aluksi meitä vähän hermostutti, mutta halusimme tehdä oikein ja otimme tehtävämääräyksen iloiten vastaan.

Saavuimme laivalla Bombayhin (nyk. Mumbai) varhain eräänä aamuna vuonna 1959. Satamalaiturilla nukkua retkotti satoja työntekijöitä. Ilmassa leijaili outoja hajuja. Auringon noustessa saimme esimakua siitä, mikä meitä odotti. Emme olleet koskaan kokeneet sellaista paahdetta! Meitä oli vastassa lähetystyöntekijäpariskunta Lynton ja Jenny Dower. Olimme palvelleet yhdessä heidän kanssaan tienraivaajina Ballaratissa. He veivät meidät Intian haaratoimistoon, toisin sanoen kaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevaan ahtaaseen yläkerran huoneistoon. Betel-kodissa asui kuusi vapaaehtoistyöntekijää. Veli Edwin Skinner, joka oli palvellut lähetystyöntekijänä Intiassa vuodesta 1926 lähtien, kehotti meitä ostamaan ennen määräalueelle lähtöämme kaksi kankaista matkakassia. Tuollaisia kasseja näkyikin tämän tästä Intian junissa, ja ne osoittautuivat erittäin käyttökelpoisiksi tulevilla matkoillamme.

Istuttuamme kaksi päivää junassa pääsimme vihdoin perille eteläisessä Madrasin osavaltiossa (nyk. Tamil Nadu) sijaitsevaan Tiruchirappalliin. Kaupungissa oli vain kolme intialaista erikoistienraivaajaa ja 250000 asukasta, joten työtä kyllä riitti. Elinolot olivat alkeelliset. Kerran meillä oli taskussa enää muutama lantti. Mutta kun nekin oli käytetty, Jehova ei suinkaan hylännyt meitä. Eräs raamatuntutkisteluoppilas lainasi meille rahaa niin että saimme vuokrattua erään asunnon kokouspaikaksi. Kerran kun ruoka oli vähissä, muuan avulias naapuri toi meille itse valmistamaansa curryruokaa. Se oli minusta herkullista, mutta niin tulista, että sain siitä hikan!

Kentälle

Muutamat Tiruchirappallin asukkaat osasivat englantia, mutta suurin osa puhui tamilia. Meidän ei siksi auttanut muu kuin koettaa opetella yksinkertainen kenttäpalvelusesitys tuolla kielellä. Sen ansiosta monet sikäläiset ihmiset kunnioittivat meitä.

Nautimme kovasti talosta-taloon-palveluksesta. Intialaiset ovat luonteeltaan vieraanvaraisia, ja useimmat kutsuivat meidät sisään ja tarjosivat meille virvokkeita. Arvostimme kovasti heidän ystävällisyyttään, koska lämpötila pysytteli usein 40 asteen vaiheilla. Oli kohteliasta vaihtaa muutama sana henkilökohtaisista asioista ennen kuin aloimme todistaa. Ovenavaajat kysyivät meiltä monesti: ”Mistä te olette kotoisin? Onko teillä lapsia? Miksi ei?” Tässä vaiheessa he tavallisesti tarjoutuivat ohjaamaan meidät pätevän lääkärin puheille! Joka tapauksessa nuo keskustelut soivat meille tilaisuuden esittäytyä ja kertoa, että teimme tärkeää raamatullista työtä.

Useimmat alueemme ihmiset tunnustivat hindulaisuutta, jonka uskonkäsitykset poikkeavat jyrkästi kristillisyydestä. Emme lähteneet väittelemään hindufilosofian kiemuroista, vaan saarnasimme Jumalan valtakunnan hyvää uutista – ja saimme hyviä tuloksia. Puolessa vuodessa lähes 20 henkeä alkoi käydä kokouksissa lähetyskodissamme. Eräs heistä oli Nallathambi-niminen siviili-insinööri. Hän ja hänen poikansa Vijayalayan auttoivat sittemmin noin 50:tä henkeä tulemaan Jehovan palvelijoiksi. Lisäksi Vijayalayan työskenteli jonkin aikaa Intian haaratoimistossa.

Matkalaukkuelämää

Olimme olleet Intiassa alle puoli vuotta, kun minut kutsuttiin palvelemaan maan ensimmäisenä vakituisena piirivalvojana. Tähän tehtävään kuului matkustaminen ympäri Intiaa, konventtien järjestäminen ja työskenteleminen yhdeksän kieliryhmän parissa. Se oli rankkaa. Pakkasimme kaikki puolen vuoden aikana tarvittavat vaatteet ja tavarat kolmeen peltiarkkuun ja hyviksi havaittuihin matkakasseihimme ja lähdimme junalla Madrasin kaupungista (nyk. Chennai). Koska matkaa piirimme ympäri kertyi kaikkiaan noin 6500 kilometriä, olimme aina menossa. Kerrankin konventin päätyttyä sunnuntaina etelässä Bangaloressa matkustimme saman tien pohjoiseen Darjeelingiin, missä oli toinen konventti heti seuraavalla viikolla. Matkaa tuohon Himalajan rinteillä sijaitsevaan kaupunkiin oli noin 2700 kilometriä, ja välille mahtui viisi junanvaihtoa.

Noilla varhaisilla matkoillamme näytimme elokuvaa Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa. Se tutustutti ihmiset Jehovan maallisen järjestön toimintaan ja mittasuhteisiin. Elokuvaesityksissä oli usein läsnä satoja ihmisiä. Erään kerran näytimme elokuvaa ryhmälle, joka oli kokoontunut tien varteen. Näytännön aikana taivaalle alkoi kerääntyä myrskypilviä ja ne lähestyivät meitä uhkaavasti. Kerran aikaisemmin elokuvan keskeytyminen oli riehaannuttanut väkijoukon, joten päätin jatkaa esitystä mutta nopeuttaa filmiä. Onneksi esitys saatiin vietyä häiriöttä loppuun juuri kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla.

Seuraavina vuosina Melody ja minä kuljimme Intiaa ristiin rastiin. Koska kullakin seudulla oli oma ruokansa, vaatetuksensa, kielensä ja luontonsa, tuntui kuin olisimme matkustaneet maasta toiseen. Jehovan luomakunnassa riittää todella miellyttävää vaihtelua! Myös Intian villieläimistö on monenkirjava. Kerran kun olimme leiriytyneet Nepalin viidakkoon, näimme lähietäisyydeltä valtavan tiikerin. Se oli upea ilmestys. Sen näkeminen voimisti haluamme päästä paratiisiin, jossa vallitsee lopultakin rauha ihmisten ja eläinten kesken.

Organisatorisia edistysaskeleita

Noina alkuaikoina intialaisten veljien piti oppia noudattamaan entistä tarkemmin Jehovan ohjausta järjestöä koskevissa asioissa. Joissakin seurakunnissa miehet istuivat kokoushuoneen toisella puolella ja naiset toisella. Kokoukset alkoivat harvoin ajallaan. Eräällä paikkakunnalla kovaääninen kello kutsui Valtakunnan julistajat koolle. Toisilla alueilla julistajat arvioivat kokousten alkamisajan auringon sijainnin mukaan, joten he tulla tupsahtivat kokouksiin miten sattui. Konventteja ja matkavalvojien vierailuja järjestettiin milloin järjestettiin. Veljet halusivat toimia oikein, mutta he tarvitsivat valmennusta.

Vuonna 1959 Jehovan järjestö perusti Valtakunnan palveluskoulun. Tämä maailmanlaajuinen koulutusohjelma auttoi kierrosvalvojia, erikoistienraivaajia, lähetystyöntekijöitä ja seurakuntien vanhimpia hoitamaan raamatullisia vastuutehtäviään entistä tehokkaammin. Kun tämä koulu aloitti toimintansa Intiassa joulukuussa 1961, minusta tuli sen opettaja. Valmennuksen tulokset alkoivat vähitellen näkyä seurakunnissa kautta maan. Ne edistyivät nopeasti. Kun veljet saivat tietää, mikä oli oikein, Jumalan henki motivoi heitä toimimaan sen mukaan.

Myös suuret konventit rohkaisivat ja yhdistivät veljiä. New Delhissä vuonna 1963 pidetty ”Iankaikkisen hyvän uutisen” kansainvälinen konventti oli yksi huomattava tilaisuus. Sinne tuli todistajia tuhansien kilometrien päästä toiselta puolelta Intiaa. Monet käyttivät matkaan kaikki säästönsä. Koska läsnä oli lisäksi 583 ulkomaista vierasta 27 maasta, tämä oli ensimmäinen kerta, kun paikalliset todistajat saattoivat tavata monia muunmaalaisia veljiä ja seurustella heidän kanssaan.

Vuonna 1961 Melody ja minä saimme kutsun Bombayn Beteliin. Palvelin siellä myöhemmin haaratoimistokomiteassa. Ja lisää tehtäviä oli tulossa! Toimin useita vuosia vyöhykevalvojana eri puolilla Aasiaa ja Lähi-itää. Koska saarnaamistyölle oli monissa noista maista asetettu rajoituksia, sikäläisten julistajien oli oltava ”varovaisia kuin käärmeet ja silti viattomia kuin kyyhkyset” (Matteus 10:16).

Kasvua ja muutoksia

Kun saavuimme Intiaan vuonna 1959, siellä oli 1514 aktiivista julistajaa. Nykyään julistajia on jo yli 24000. Jotta tästä kasvusta on voitu huolehtia, Betel on siirretty kaksi kertaa uusiin tiloihin Bombayssa tai sen lähistöllä. Maaliskuussa 2002 Betel-perheen edessä oli jälleen muutto – tällä kertaa uuteen kompleksiin, joka oli rakennettu lähelle Bangalorea Etelä-Intiaan. Näissä nykyaikaisissa tiloissa asuu nyt 240 beteliläistä, ja siellä käännetään raamatullista kirjallisuutta 20 kielelle.

Vaikka me Melodyn kanssa odotimme hartaasti muuttoa Bangaloreen, meidän oli terveyshuolien vuoksi palattava Australiaan vuonna 1999. Palvelemme tätä nykyä Sydneyn Betel-perheessä. Vaikka jätimme Intian taaksemme, tunnemme yhä syvää rakkautta siellä asuvia hyviä ystäviämme ja hengellisiä lapsiamme kohtaan. On aina mukava saada heiltä kirjeitä.

Kun Melody ja minä katsomme menneisiin yli 50 vuoteen, jotka olemme palvelleet kokoaikaisesti, tunnemme, että meitä on siunattu runsaasti. Aikoinaan työnämme oli ikuistaa ihmisiä valokuvapaperille, mutta nyt teemme jotakin paljon arvokkaampaa: työskentelemme sen hyväksi, että heidän kuvansa säilyy elävänä Jumalan muistissa. Päätimme asettaa Jumalan tahdon ensi sijalle elämässämme, ja olemme siksi saaneet hienoja kokemuksia. Onnellisuus tulee tosiaan sen tekemisestä, minkä Jumala sanoo olevan oikein!

[Kartat s. 15]

(Ks. painettu julkaisu)

INTIA

New Delhi

Darjeeling

Bombay (Mumbai)

Bangalore

Madras (Chennai)

Tiruchirappalli

[Kuvat s. 13]

Hadyn ja Melody vuonna 1942

[Kuva s. 16]

Intian Betel-perhe vuonna 1975