Jehovaan luottaminen tekee onnelliseksi

KERTONUT JACK HALLIDAY NATHAN

Olet ehkä kuullut sanonnan: ”Syntynyt hopealusikka suussa.” Kun minä synnyin vuonna 1897, se piti minun tapauksessani lähes kirjaimellisesti paikkansa.

OLI kuningatar Victorian hallitsijana olon 60. vuosi. Tuona vuonna Englannissa syntyneille lapsille annettiin hopealusikka. Brittiläinen imperiumi oli loistossaan ja korjasi kotimaassa teollisen vallankumouksen tuomia etuja sekä kukoistavissa siirtomaissa käydyn kaupan voittoja.

Isoisäni oli juutalainen, ja isästäni tuli heprean kielen tutkija, joka oli perehtynyt hyvin Raamatun heprealaisiin kirjoituksiin. Isoäitini puolestaan oli anglikaanisen piispan tytär, ja hänen vaikutuksestaan isäni hyväksyi Jeesuksen Kristuksen Messiaana. Charles Taze Russellin kirjoitukset vaikuttivat molempiin vanhempiini, niin ettemme koskaan uskoneet kolminaisuus- tai helvetintulioppiin.

Lapsuudessani hevosrattaat olivat yhä pääasiallinen kulkuväline Englannissa, ja silloin oli hyvin harvoja hevosettomia kulkuneuvoja, autoja. Koska rakastin hevosia, liityin vuonna 1913 kodinturvajoukkojen (militian) kuljetusosastoon. Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi, minut siirrettiin tavalliseen armeijaan ja lähetettiin Kreikkaan eturintamalle, missä sairastuin malariaan. Myöhemmin minut lähetettiin Ranskan länsirintamalle konekiväärimieheksi, ja lopulta vuonna 1917 jouduin saksalaisten vangiksi.

Löydän elämän tarkoituksen Intiassa

Sodan päätyttyä vuonna 1918 Englannissa ei ollut saatavana työtä, joten liityin uudestaan armeijaan ja menin Intiaan, jossa palvelin rauhanajan varuskunnassa sotilaana. Toukokuussa 1920 malaria puhkesi jälleen, ja minut lähetettiin vuoristoseudulle toipumaan. Siellä ollessani luin kaikki kirjat, jotka saatoin saada käsiini, myös Raamatun. Raamatun lukemisen ansiosta kiinnostukseni Herran paluuta kohtaan voimistui.

Kuukausia myöhemmin Kanpurissa perustin raamatuntutkisteluryhmän toivoen saavani lisää tietoa Herran paluusta. Siellä tapasin Fredrick Jamesin, entisen brittisotilaan, joka oli nyt innokas raamatuntutkija. Hän selitti minulle, että Jeesus oli ollut läsnä vuodesta 1914 lähtien ihmisille näkymättömänä. Tämä oli sykähdyttävin uutinen, minkä olin koskaan kuullut. Halusin ensin päästä pois armeijasta. Verenvuodatus ja ihmishenkien menetykset Euroopassa käydyssä sodassa inhottivat minua. Halusin olla rauhaisa lähetystyöntekijä ja saarnata tätä hyvää uutista Kristuksen läsnäolosta.

Armeija ei kuitenkaan päästänyt minua lähtemään. Sen sijaan se lähetti minut Länsi-Intiaan, joka kuuluu nykyään Pakistanille. Siellä ollessani luin Charles Taze Russellin kirjoittaman kirjasarjan Raamatun tutkielmia, ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun pitäisi ottaa vastaan kutsu saarnata. Aloin nähdä painajaisia, jotka masensivat minua. Epätoivoissani kirjoitin veli Jamesille, joka kutsui minut kotiinsa Kanpuriin. Tuona päivänä, jona saavuin sinne, oli määrä viettää Herran kuoleman muistojuhlaa. Tällä päivällä oli valtava vaikutus elämääni: päätin silloin sekä pysyä naimattomana että asettaa tavoitteekseni elämässä kokoaikaisen sananpalveluksen.

Takaisin Englantiin

Vuoden 1921 lopulla minut siirrettiin takaisin Englantiin, ja keväällä 1922 pääsin pois armeijasta. Tuona kesänä J. F. Rutherford, Vartiotorni-seuran toinen presidentti, tuli Englantiin, ja menin vanhempieni kanssa kuuntelemaan hänen pitämäänsä puhetta Royal Albert Halliin Lontooseen. Jälkeenpäin halusin tarjoutua palvelemaan Beetelissä, jolla nimellä Vartiotorni-seuran haaratoimistoja kutsutaan, mutta minua kannustettiin ystävällisesti ensin toimimaan jonkin aikaa kolporteeraajana (kokoaikaisena saarnaajana). Niinpä jätin työpaikkani ja otin vastaan aluemääräyksen palvella Etelä-Englannissa. Täysin kokemattomana, viisi šillinkiä (pari markkaa) taskussani ja luottaen Jehovaan aloitin urani kokoajanpalvelijana. Maaliskuun tienoilla vuonna 1924 minut kutsuttiin Beeteliin.

Seuraavana vuonna minua pyydettiin kuitenkin lähtemään Beetelistä, ja se oli minulle musertava isku, sillä tunsin että minua kuritettiin jostakin, mitä en ollut tehnyt. Tuona lyhyenä aikana Beetelistä oli tullut koko elämäni keskipiste. Mutta asetin ongelman Jehovan eteen rukouksessa ja luotin siihen, että hänen tahtonsa tapahtuisi, ja niin pystyin jatkamaan iloisena tienraivausta minulle annetulla määräalueellani. Toukokuussa 1926 minut kutsuttiin takaisin Beeteliin, missä palvelin seuraavat 11 vuotta.

Veli Rutherford vieraili Englannissa jälleen vuonna 1936 ja pyysi minua muuttamaan Kanadaan tekemään Valtakunnan työtä siellä. Erään väärinkäsityksen johdosta sain kuitenkin osakseni veli Rutherfordin paheksunnan, koska olin paljastanut joitain luottamuksellisia tietoja. Muistan yhä täsmälleen hänen sanansa: ”Jack, en voi luottaa sinuun. Revi lippusi!” Se oli todella murskaava kokemus! Se oli kuitenkin kipeästi tarvitsemaani kuritusta, ja jälkeenpäin minut määrättiin erään toisen veljen kanssa tienraivaajaksi seuraaviksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Tämä palvelusetu nosti minut alakuloisuudestani, ja otin opikseni tuosta kurituksesta.

Laajempaa palvelusta Kanadassa

Noin vuotta myöhemmin seuraavalla Englantiin suuntautuneella vierailullaan veli Rutherford otti jälleen esiin Kanadaan muuttamisen. Olin innostunut tästä tilaisuudesta ja otin auliisti vastaan määräyksen mennä sinne. Palveltuani muutaman kuukauden Kanadan Beetelissä minut määrättiin Seuran matkaedustajaksi Lounais-Ontarioon. Useimmat siellä sijaitsevat seurakunnat olivat pieniä ja tarvitsivat paljon rohkaisua. Nuo varhaiset vuodet olivat todella iloista aikaa huolimatta terveydellisistä vaikeuksista, jotka johtuivat ankarista sääoloista ja epävarmoista kulkuyhteyksistä.

En koskaan unohda erään Brantfordissa sijaitsevan pienen alkuperäisintiaaneista koostuvan seurakunnan lämpöä ja hengellistä arvostusta. Oli talvi, ja lunta oli paljon, niin että minun oli vaikea päästä T-mallisella Fordillani eteenpäin. Kukaan ei odottanut minua, ja kun saavuin, sain selville, että veljet olivat menneet metsään kaatamaan polttopuita. Niinpä läksin etsimään heitä tarpoen lumessa vyötäröäni myöten. Kun lopulta pääsin heidän luokseen, he olivat yllättyneitä, mutta onnellisia nähdessään minut. He jättivät työn sikseen, tulivat kotiin ja järjestivät kokouksen tuona samana iltana.

Läheisessä Beamsvillessä taistelimme monta kuukautta uskollisten veljien kanssa vaaleilla valittuja vanhimpia ja luopioita vastaan. Mikä etu olikaan nähdä, kuinka Jehovan henki vaikutti tilanteeseen ja selvitti sen! Jehovaan luottamisen ja hänen järjestölleen uskollisena pysymisen ansiosta tuo seurakunta sai monia siunauksia noina varhaisina vuosina. Monista tuon seurakunnan lapsista tuli aikuisena tienraivaajia, beeteliläisiä, lähetystyöntekijöitä ja matkavalvojia. En ole koskaan unohtanut, miten iloinen olin voidessani asua tällaisten uskollisten kristillisten perheitten luona, jotka kasvattivat näin oivallisia nuoria. Näistä perheistä tuli minunkin perheitäni ja heidän lapsistaan minunkin lapsiani.

Kiellon alaisuudessa

Vuoden 1940 sotahysterian aikana Jehovan todistajien työ kiellettiin. Mikä järkytys! Hallitus kehotti radion kautta meitä luovuttamaan poliisille kirjallisuutemme, seurakuntiemme asiapaperit sekä valtakunnansaliemme avaimet. Tajutessani tilanteen kiireellisyyden matkustin seurakunnasta seurakuntaan ja kehotin niiden jäseniä piilottamaan kirjallisuutensa ja asiapaperinsa. Veljiä kannustettiin kokoontumaan yksityiskoteihin ja joka viikko eri kotiin. Ennen pitkää seurakunnat alkoivat jälleen käydä ovelta-ovelle-palveluksessa vain Raamattu mukanaan. Tämä koitui siunaukseksi, sillä me kaikki opimme käyttämään Raamattujamme paremmin.

Myöhemmin tuona vuonna saimme Yhdysvalloista suuren erän kirjasta End of Nazism (Natsismin loppu). Tuon kielletyn kirjallisuuden saaminen Kanadaan vaati suurta kekseliäisyyttä. Jotkut veljet ottivat autoonsa peukalokyytiläisiksi pyrkiviä sotilaita, jotka istuivat kirjallisuuslaatikoitten päällä suojellen tietämättään kiellettyä kirjaslähetystä. Sitten eräänä marraskuun aamuna kello kolmen ja kuuden välillä Jehovan todistajat järjestivät tämän kirjasen salamalevityksen kautta maan jättäen yhden kirjasen useimpien Kanadan kotien ulkoportaalle.

Noina vuosina, jolloin työ oli kielletty, jatkoin tienraivauspalvelusta Kanadan läntisessä provinssissa Brittiläisessä Kolumbiassa. Ennen kieltoa veljet kulkivat veneellä kylästä toiseen tavoittaessaan ihmisiä kaukaisilla lahdelmilla Vancouverista aina Alaskaan saakka. Kun kielto astui voimaan, suuri osa kirjallisuudesta oli veneessä, joten todistajat jättivät kirjallisuuden ystävällisten ihmisten huostaan matkalla siihen satamaan, jossa vene oli määrä takavarikoida. Myöhemmin lähdin eräällä kalastusaluksella etsimään tätä kirjallisuutta, ja sitten lohenkalastusaikaan järjestin veljet hakemaan sen näiltä kiinnostuneilta ihmisiltä. Lopulta kirjallisuus tuotiin kalastajaveneiden tiloihin naamioituna Vancouveriin laajempaa levitystä varten.

Vuoden 1943 lopussa saimme kuulla uutisen, että Jehovan todistajien työtä koskeva kielto oli poistettu. Se ei kuitenkaan koskenut Vartiotorni-seuraa. Niinpä jatkoimme työtä kuten ennenkin käyttäen vain Raamattua talosta-taloon-palveluksessa. Mutta nyt saatoimme avoimesti sanoa olevamme Jehovan todistajia. Kun kielto astui voimaan, maassa oli 6 700 todistajaa; kun se poistettiin, meitä oli 11 000!

Elämä matkavalvojana

Seuran matkaedustajana matkustin lukemattomia kilometrejä seuraavien vuosien aikana työskennellen seurakuntien kanssa ja kannustaen niitä. Talvella kuljin veljien kanssa ainutlaatuisessa ajoneuvossa. Se oli hevosen vetämä katettu reki, jossa oli tiivis puukamiina ja savupiippu. Me lähdimme usein matkaan ennen auringonnousua jopa kuuden hengen ryhmänä ja matkustimme syvässä lumessa noin 35 kilometriä tai enemmänkin ja kävimme matkan varrella olevilla farmeilla. Rekemme ajajan täytyi olla valpas, sillä luminietokset saattoivat kaataa reen kyljelleen ja pudottaa siitä sekä matkustajat että kamiinan hehkuvan hiilloksen.

Vuonna 1947 minut määrättiin valvomaan maan ensimmäistä piiriä, joka käsitti koko maan. Minun oli määrä palvella kierroskonventissa lähes joka viikko. Konventteja pidettiin luistinradoilla, jalkapallokentillä, kilparadoilla, työväentaloissa ja nuorisotaloissa. Näiden kokousten järjestäminen vaati paljon huomiota, ennen kuin ohjelma saattoi alkaa. Vuonna 1950 Frank Franske nimitettiin Kanadan toiseksi piirivalvojaksi, ja myöhemmin astui tehtäväänsä viisi muuta tällaista matkavalvojaa.

Olen vuosien kuluessa matkustanut pienissä lentokoneissa, kalastusveneissä, suurissa moottorikelkoissa, ”lumikoptereissa” (ajoneuvoissa, joissa oli potkuri takana ja sukset edessä ohjausta varten), sekä tavanomaisemmissa kulkuneuvoissa, kuten junissa, linja-autoissa ja henkilöautoissa. Toisinaan pieni lentokone ylitti juuri ja juuri majesteettisten Kalliovuorten huiput ja pudottautui sitten päistikkaa alas kohti piilossa olevia kyliä, jotta tavoittaisimme siellä asuvista veljistä koostuvat eristetyt ryhmät.

Olen matkustanut koko Kanadan ristiin rastiin useita kertoja. Olen yöpynyt hirsimökeissä, joissa oli niin kylmää, että saatoimme aamulla havaita hengityksemme höyryävän, sekä maataloissa, joissa ei ollut mitään nykyajan mukavuuksia. Kuitenkin kaikesta huolimatta olen tuntenut tyydytystä tietäessäni tekeväni Jehovan työtä ja rohkaisevani Jehovan kansaa.

Lisäpalvelusetuja

Kuluneet 33 vuotta minulla on ollut etu olla Kanadan Beetel-perheen jäsen ja palvella konventtipuhujana Englannissa, Euroopassa, Afrikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Kaukoidässä. Australiassa tapasin minulle niin paljon rohkaisua Intiassa antaneen veli Jamesin tyttären. Veli James ei ollut koskaan lähetystyöntekijä, mutta hän jätti oivallisen hengellisen perinnön perheelleen.

Nykyään olen satojen nuorien miesten ja naisten ympäröimä täällä Kanadan Beetelissä. Minusta on rohkaisevaa ja innostavaa nähdä heidän käyttävän nuoruutensa voimaa Jehovan palveluksessa. Näköni alkaa jo heiketä, mutta nämä nuoremmat lukevat minulle. Jalkani ovat heikot, mutta he vievät minua kanssaan kenttäpalvelukseen. Jotkut kysyvät, miten tulen toimeen ikääntymisen tuomien terveysongelmien kanssa. No, ensinnäkin tutkin Jumalan sanaa joka päivä. Se pitää mieleni ja sydämeni hengellisissä asioissa.

On ollut todella suuri etu vaeltaa taivaallisen Isäni, Jehovan, kanssa ja puhua hänelle niiden 69 vuoden aikana, jotka olen elänyt vihkiytyneenä ja joista 67 vuotta olen viettänyt kokoajanpalveluksessa. Olen aina huomannut Jehovan olevan rakkaudellinen, myötätuntoinen Jumala, joka antaa anteeksi ihmisten heikkoudet ja suo voimaansa häneen luottaville. Toivon säilyttäväni nuhteettomuuteni ja uskollisuuteni Jehovalle ja hänen järjestölleen loppuun asti, ja luotan siihen lupaukseen, että aikanaan minut yhdistetään rakkaan Herran, Jeesuksen Kristuksen, ja monien uskollisten veljieni ja sisarteni seuraan taivaallisessa kirkkaudessa. – Psalmi 84:13.

[Kuva s. 12]

Lumikopterit kulkivat maastossa jopa 80 kilometrin tuntinopeudella

[Kuva s. 13]

Talvella käytettiin Kanadan preerioilla todistamistyössä hevosten vetämää katettua rekeä