Löysin todellista lohtua leskenä
Kertonut Lily Arthur
Muuan nuori Jehovan todistajien sananjulistaja kulki talosta taloon eräässä Ootacamundin kaupunginosassa Intiassa. Oli tapana, etteivät naiset avanneet ovea ventovieraalle. Väsyneenä ja vähän masentuneena hän muutaman tunnin kuluttua kääntyi mennäkseen kotiin. Hän kuitenkin pysähtyi, koska hänellä oli sellainen tunne, että hänen oli käytävä vielä seuraavalla ovella. Seuraa nyt, kun nainen, joka avasi hänelle oven, kuvailee tapahtumien kulkua.
KAHDEN kuukauden ikäinen tyttövauva sylissäni ja parivuotias poika vierelläni avasin oven ja näin tuntemattoman ihmisen seisovan oven takana. Olin juuri edellisenä iltana ollut erittäin onneton. Lohtua etsien olin rukoillut: ”Taivaallinen Isä, lohduta minua Sanallasi.” Hämmästyksekseni tämä vieras selitti nyt: ”Tuon teille Jumalan sanan lohdutuksen ja toivon sanomaa.” Minusta tuntui, että hänen täytyi olla Jumalan lähettämä profeetta. Mutta millainen tilanne oli saanut minut rukoilemaan apua?
Raamatun totuuksien oppiminen
Synnyin vuonna 1922 Gudalurin kylässä kauniilla Nilgirivuorilla Etelä-Intiassa. Äitini kuoli, kun olin kolmivuotias. Myöhemmin isä, joka oli protestanttinen pappi, meni uudelleen naimisiin. Heti kun veljeni, sisareni ja minä opimme puhumaan, isä opetti meitä rukoilemaan. Nelivuotiaana minulla oli tapana lukea lattialla omaa Raamattuani, samaan aikaan kun isä istui kirjoituspöytänsä ääressä lukemassa Raamattua päivittäin.
Aikuiseksi vartuttuani minusta tuli opettaja. Sitten kun täytin 21 vuotta, isäni järjesti avioliittoni. Miestäni ja minua siunattiin pojalla, Sunderilla, ja myöhemmin tyttärellä, Rathnalla. Niihin aikoihin, kun Rathna syntyi, mieheni tuli kuitenkin hyvin sairaaksi, ja pian sen jälkeen hän kuoli. Yllättäen olin leski 24-vuotiaana ja vastuullani oli kaksi pikkulasta.
Tämän jälkeen pyysin hartaasti Jumalaa lohduttamaan minua Sanallaan, ja heti seuraavana päivänä Jehovan todistajien sananjulistaja tulikin käymään. Kutsuin hänet sisään ja otin kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Lukiessani sitä tuona iltana silmiini osui koko ajan nimi Jehova, mikä oli minusta hyvin outoa. Myöhemmin sananjulistaja tuli uudelleen ja näytti minulle Raamatusta, että se on Jumalan nimi.
Pian sain myös tietää, että sellaiset opetukset kuin kolminaisuus ja helvetintuli eivät perustu Raamattuun. Sain lohtua ja toivoa, kun opin, että Jumalan valtakunnan alaisuudessa maasta tulee paratiisi ja kuolleet läheiset palaavat ylösnousemuksessa. Mikä tärkeintä, tutustuin tosi Jumalaan, Jehovaan, ja aloin rakastaa häntä. Jehova kuuli rukoukseni ja tuli avukseni.
Vastalöydetyn tiedon kertominen
Aloin ihmetellä, kuinka en ollut huomannut noita raamatunjakeita, joissa on Jumalan nimi. Miksi en ollut nähnyt itse lukiessani Raamattua tuota selvää toivoa paratiisimaassa saatavasta ikuisesta elämästä? Olin opettajana protestanttisten lähetyssaarnaajien johtamassa koulussa, ja niinpä näytin raamatunjakeita koulun johtajattarelle. (2. Mooseksen kirja 6:3; Psalmi 37:29; 83:19, UM; Jesaja 11:6–9; Ilmestys 21:3, 4) Mainitsin, että jotenkin olimme sivuuttaneet ne. Mutta yllätyksekseni hän ei vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä.
Kirjoitin sitten toisessa kaupungissa olevalle koulun naisrehtorille, ja lainasin näitä raamatunjakeita. Pyysin saada keskustella hänen kanssaan. Hän vastasi, että hänen isänsä, tunnettu englantilainen pappi, keskustelisi asiasta kanssani. Rehtorin veli oli huomattava piispa.
Valmistauduin etukäteen kaikkiin ydinasioihin ja raamatunkohtiin, otin ”Olkoon Jumala totinen” -kirjani mukaan ja lähdin lasteni kanssa naapurikaupunkiin. Selitin innoissani, kuka Jehova on, selitin, ettei ole kolminaisuutta, ja kerroin muistakin oppimistani asioista. He kuuntelivat jonkin aikaa, mutta eivät sanoneet sanaakaan. Sitten Englannista tullut pappi sanoi: ”Rukoilen puolestanne.” Sitten hän rukoili puolestani ja lähetti minut pois.
Kadulla todistaminen
Eräänä päivänä Jehovan todistajien sananjulistaja pyysi minua todistamaan kadulla Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä käyttäen. Kerroin hänelle, että sitä en voisi koskaan tehdä. Intiassa ei näet kadulla seisovaa tai talosta taloon kulkevaa naista pidetä kunnollisena. Se tuottaisi häpeää naisen ja jopa hänen perheensä maineelle. Koska rakastin ja kunnioitin isääni syvästi, en halunnut tuottaa hänelle häpeää.
Mutta julistaja näytti minulle raamatunjakeen, jossa sanotaan: ”Viisastu, poikani, ja ilahuta minun sydämeni, niin minä voin antaa herjaajalleni vastauksen.” (Sananlaskut 27:11) Hän sanoi: ”Ilahdutat Jehovan sydämen osoittamalla julkisesti, että olet hänen ja hänen Valtakuntansa puolella.” Halusin ennen kaikkea ilahduttaa Jehovan sydämen, ja niinpä otin lehtilaukun ja menin hänen kanssaan kadulle todistamaan. Vieläkään en voi tajuta, kuinka tein sen. Tämä tapahtui vuonna 1946, noin neljä kuukautta sen jälkeen, kun luonani oli ensi kerran käyty.
Rohkaisua pelkojen voittamiseksi
Vuonna 1947 otin vastaan opettajanpaikan Intian itärannikolla sijaitsevan Madrasin laitamilta, ja muutin sinne lasten kanssa. Pieni, noin kahdeksanhenkinen Jehovan todistajien ryhmä kokoontui säännöllisesti kaupungissa. Meidän täytyi matkustaa yli 25 kilometriä ollaksemme läsnä noissa kokouksissa. Intiassa naiset eivät tuolloin tavallisesti matkustaneet yksin. He luottivat siihen, että miehet ottivat heidät mukaansa. En tiennyt, miten noustaan linja-autoon, miten pyydetään lippua, miten päästään pois linja-autosta ja niin edelleen. Tunsin, että minun pitäisi palvella Jehovaa, mutta miten? Niinpä rukoilin: ”Jehova Jumala, en voi elää, ellen palvele sinua. Mutta intialaisnaisena minun on täysin mahdotonta kulkea talosta taloon.”
Toivoin, että Jehova antaisi minun kuolla, jotta vapautuisin tästä ristiriitaisesta tilanteesta. Päätin kuitenkin lukea vähän Raamattua. Avasin sen sattumalta sellaisesta Jeremian kirjan kohdasta, jossa sanotaan: ”Älä sano: ’Minä olen nuori’, vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää heitä, sillä minä olen sinun kanssasi ja pelastan sinut.” – Jeremia 1:7, 8.
Minusta tuntui, että Jehova todellakin puhui minulle. Niinpä rohkaisin mieleni, menin heti ompelukoneeni ääreen ja ompelin laukun, jossa voisi kantaa lehtiä. Rukoiltuani hartaasti kuljin yksin talosta taloon, levitin kaiken minulla olleen kirjallisuuden ja aloitin jopa raamatuntutkistelun tuona päivänä. Päätin lujasti asettaa Jehovan ensi sijalle elämässäni ja panna täyden luottamukseni häneen. Julkisesta saarnaamistyöstä tuli säännöllinen osa elämääni, vaikka sainkin kuulla arvostelevia huomautuksia. Vastustuksesta huolimatta toimintani teki voimakkaan vaikutuksen joihinkuihin.
Tätä valaisi se, kun useita vuosia myöhemmin tyttäreni ja minä kuljimme talosta taloon Madrasissa. Eräs hindulainen herrasmies, ylioikeuden tuomari, erehtyi ikäni suhteen ja sanoi: ”Olen tuntenut nämä lehdet jo ennen sinun syntymääsi! 30 vuotta sitten eräällä naisella oli tapana seistä säännöllisesti Mount Roadilla ja tarjota niitä.” Hän halusi tilauksen.
Eräässä toisessa talossa hindulainen brahmaani, eläkkeellä oleva virkailija, kutsui meidät sisään ja sanoi: ”Monta, monta vuotta sitten eräällä naisella oli tapana tarjota Vartiotornia Mount Roadilla. Otan tarjouksenne kunnioituksesta häntä kohtaan.” Minua hymyilytti, koska tiesin, että minä olin se nainen, johon he molemmat viittasivat.
Vahvistusta ja siunauksia
Vuoden 1947 lokakuussa vertauskuvasin Jehovalle vihkiytymiseni vesikasteella. Olin tuolloin ainoa tamilia puhuva todistajasisar koko osavaltiossa, mutta nykyään sadat tamilinkieliset naiset ovat uskollisia, aktiivisia Jehovan todistajia.
Kasteeni jälkeen vastustusta tuli joka taholta. Veljeni kirjoitti: ”Olet ylittänyt kaikki säädyllisyyden ja sopivuuden rajat.” Sain osakseni vastustusta myös siinä koulussa, jossa työskentelin, sekä yhdyskunnassa. Mutta rukoilemalla lakkaamatta hartaasti tarrauduin yhä kiinteämmin Jehovaan. Jos heräsin keskellä yötä, sytytin heti öljylyhdyn ja tutkin.
Kun vahvistuin, minun oli helpompi lohduttaa ja auttaa toisia. Eräs iäkäs hindunainen, jonka kanssa tutkin, asennoitui lujasti Jehovan palvonnan puolelle. Hänen kuoltuaan eräs toinen tuohon talonväkeen kuulunut nainen sanoi: ”Hänen uskollisuutensa sille Jumalalle, jota hän halusi palvella aivan loppuun saakka, teki meidät erittäin onnellisiksi.”
Eräs toinen nainen, jonka kanssa tutkin, ei koskaan hymyillyt. Huoli ja suru kuvastuivat aina hänen kasvoiltaan. Mutta opetettuani naiselle Jehovaa koskevia asioita kannustin häntä rukoilemaan Jehovaa, koska hän tietää murheemme ja pitää meistä huolta. Seuraavalla viikolla naisen kasvot säteilivät. Ensimmäistä kertaa näin hänen hymyilevän. ”Olen rukoillut Jehovaa”, hän selitti, ”ja minulla on mielenrauha ja levollisuus sydämessä.” Hän vihki elämänsä Jehovalle ja on pysynyt uskollisena monista vaikeuksista huolimatta.
Vastuiden tasapainottaminen
Koska minulla oli kaksi pientä lasta huolehdittavanani, minusta tuntui epätodennäköiseltä, että koskaan saisin toteutettua toivettani palvella Jehovaa koko ajallani tienraivaajana. Mutta sitten avautui uusi palveluksen sarka, kun tarvittiin joku kääntämään raamatullista kirjallisuutta tamilin kielelle. Jehovan avulla pystyin huolehtimaan tuosta tehtävästä ja samaan aikaan työskentelemään opettajana, pitämään huolta lapsista, tekemään taloustyöni, käymään kaikissa kokouksissa ja osallistumaan kenttäpalvelukseen. Kun lapset varttuivat, minusta tuli vihdoin erikoistienraivaaja; olen nauttinut tästä edusta viimeksi kuluneet 33 vuotta.
Yritin juurruttaa Sunderiin ja Rathnaan varhaislapsuudesta lähtien rakkauden Jehovaa kohtaan ja halun asettaa hänen etunsa aina ensimmäisiksi kaikissa heidän elämänsä piirteissä. He tiesivät, että ensimmäinen, jolle heidän pitäisi puhua herättyään, oli Jehova, ja että hän oli viimeinen, jolle heidän pitäisi puhua ennen nukahtamistaan. He tiesivät, ettei kristillisiin kokouksiin valmistautumista eikä kenttäpalvelusta tulisi laiminlyödä läksyjen takia. Vaikka rohkaisin heitä tekemään parhaansa koulutyössään, en ikinä vaatinut heitä saamaan hyviä numeroita pelätessäni, että he tekisivät siitä tärkeimmän asian elämässään.
Kasteensa jälkeen he käyttivät koululomat tienraivaukseen. Kannustin Rathnaa olemaan rohkea, ei niin pelokas ja ujo kuin minä olin ollut. Lukion ja kaupallisen alan koulutuksen jälkeen hän aloitti tienraivauksen, ja myöhemmin hänestä tuli erikoistienraivaaja. Aikanaan hän meni naimisiin Richard Gabriel -nimisen matkavalvojan kanssa, joka palvelee nyt Vartiotorni-seuran haaratoimistokomitean koordinaattorina Intiassa. He ja heidän tyttärensä Abigail palvelevat koko ajallaan Intian haaratoimistossa, ja heidän pikkupoikansa Andrew on hyvän uutisen julistaja.
Oli kuitenkin sydäntä särkevää, kun 18-vuotiaana Sunder lakkasi olemasta Jehovan todistajien yhteydessä. Seuraavat vuodet olivat erittäin tuskallisia minulle. Anoin jatkuvasti Jehovaa antamaan anteeksi kaikki virheet, joita olin saattanut tehdä kasvattaessani Sunderia, ja palauttamaan hänet järkiinsä, niin että hän tulisi takaisin. Mutta vähitellen menetin kaiken toivoni. Sitten eräänä päivänä 13 vuotta myöhemmin hän tuli sanomaan minulle: ”Äiti, älä sure, minä ryhdistäydyn.”
Pian sen jälkeen Sunder ryhtyi erikoisponnistuksiin tullakseen hengellisesti kypsäksi. Hän edistyi niin pitkälle, että hänelle uskottiin erään Jehovan todistajien seurakunnan valvonta. Myöhemmin hän luopui hyväpalkkaisesta työpaikastaan voidakseen tulla tienraivaajaksi. Nyt hän ja hänen vaimonsa Esther palvelevat yhdessä tässä työssä Intian eteläosassa sijaitsevassa Bangaloressa.
Elinikäistä lohtua
Kiitän usein Jehovaa siitä, että hän on sallinut minun kokea kärsimyksiä ja vaikeuksia vuosien varrella. Ilman tällaisia kokemuksia minulla ei olisi ollut arvokasta etua maistaa niin suuressa määrin Jehovan hyvyyttä, hänen armoaan sekä hänen hellän huolenpitonsa ja kiintymyksensä ilmauksia. (Jaakob 5:11) On sydäntä lämmittävää lukea Raamatusta siitä, kuinka Jehova pitää huolta ja on kiinnostunut ”orvosta ja leskestä”. (5. Mooseksen kirja 24:19–21) Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen lohdutukseen ja iloon, jota voi tuntea, kun todella itse kokee hänen hoivansa ja huolenpitonsa.
Olen oppinut panemaan ehdottoman luottamukseni Jehovaan enkä nojautumaan omaan ymmärrykseeni, vaan ottamaan hänet huomioon kaikilla teilläni. (Psalmi 43:5; Sananlaskut 3:5, 6) Kun olin nuori leski, rukoilin Jumalaa antamaan lohdutusta Sanastaan. Nyt 68-vuotiaana voin todella sanoa, että Raamatun ymmärtämisestä ja sen neuvojen soveltamisesta olen saanut lohtua yllin kyllin.
[Kuva s. 26]
Lily Arthur perheensä jäsenten kanssa