Buchenwaldista päästyäni löysin totuuden

VARTUIN 1930-luvulla Grenoblessa Ranskassa. Ranskalainen saksan kielen opettajani oli kiihkeä natsi. Koulussa hänellä oli tapana aina väittää, että jonain päivänä saksasta ”tulisi hyödyllinen” kieli. Suurin osa opettajistamme, jotka olivat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, olivat kuitenkin huolissaan Saksassa tapahtuneesta kansallissosialismin noususta. Minäkin olin huolissani, koska sodan syttyminen oli aina vain todennäköisempää.

Vuonna 1940 toisen maailmansodan alussa menetin rakkaan setäni Sommejoella käydyssä ankarassa taistelussa. Tulin hyvin katkeraksi, mutta olin liian nuori pestautuakseni Ranskan armeijaan. Kolmen vuoden kuluttua, kun saksalaiset olivat miehittäneet Ranskan, minulle kuitenkin annettiin mahdollisuus käyttää piirustustaitojani Ranskan vastarintaliikkeen hyväksi. Kunnostauduin nimikirjoitusten väärentämisessä ja väärensin myös saksalaisia kumileimasimia. Sain niin paljon tyydytystä taistellessani tällä tavoin vihollisen miehitysjoukkoja vastaan, etteivät tovereideni kommunistiset näkemykset merkinneet minulle silloin kovinkaan paljon.

Vangitseminen

Marraskuun 11. päivänä 1943 paikallinen vastarintaliike järjesti mielenosoituksen ensimmäisen maailmansodan aselevon muistoksi. Mutta ranskalaiset ajoneuvoilla liikkuvat vartijat olivat sulkeneet pääsyn sotamuistomerkin luo johtavalle sillalle ja kannustivat meitä palaamaan kotiin. Kulkueemme päätti sen sijaan marssia kaupungissa olevalle toiselle sotamuistomerkille. Unohdimme kuitenkin yhden asian: tämä muistomerkki sijaitsi vain kivenheiton päässä Gestapon toimistoista.

Aseistautuneet sotilaat piirittivät nopeasti ryhmämme ja komensivat meidät riviin seinän viereen. Kun sotilaat siirsivät meidät toiseen paikkaan, he löysivät useita käsiaseita maasta. Koska kukaan ei ollut halukas tunnustamaan omistavansa niitä, sotilaat vapauttivat vain naiset sekä 16-vuotiaat ja sitä nuoremmat. Koska olin 18-vuotias, minut vangittiin yhdessä 450 muun kanssa. Muutaman päivän kuluttua meidät kuljetettiin Pohjois-Ranskassa lähellä Compiègnea sijainneelle leirille, joka toimi välietappina.

Matkalla Saksaan

Tammikuun 17. päivänä 1944 olin ensimmäistä – valitettavasti en kuitenkaan viimeistä – kertaa kosketuksissa saksalaisiin sotilaisiin, joiden kypärää koristi vasemmalla puolella hakaristi ja oikealla puolella alkukirjaimet SS (Schutzstaffel). He kokosivat yhteen satoja vankeja, ja meidän täytyi kävellä Compiègnen rautatieasemalle. Meidät kirjaimellisesti potkittiin tavaravaunuihin. Yksistään siinä tavaravaunussa, johon minut pantiin, oli 125 vankia. Kolmeen päivään ja kahteen yöhön meillä ei ollut mitään syötävää eikä juotavaa. Muutamassa tunnissa heikoimmat lyyhistyivät, ja he tallautuivat jalkoihin. Kaksi päivää myöhemmin saavuimme Buchenwaldiin, joka sijaitsi kaukana Saksan sisäosassa lähellä Weimaria.

Sen jälkeen kun minut oli desinfioitu ja pääni oli ajettu paljaaksi, minulle annettiin rekisterinumero 41 101 ja minut luokiteltiin ”kommunistiseksi terroristiksi”. Karanteeniaikana tapasin Michel Riquetin, dominikaanipapin, joka tuli sodan jälkeen kuuluisaksi Pariisissa sijaitsevassa Notre-Damen katedraalissa pitämistään saarnoista. Yhdessä ikäisteni nuorten miesten kanssa kysyin häneltä, miksi Jumala sallii tällaisia kauheuksia. Hän vastasi: ”Teidän on kestettävä monia kärsimyksiä ansaitaksenne taivaaseen pääsyn.”

Päivittäistä elämää

Kaikkien 61 parakin asukkaiden oli noustava aamulla kello puoli viisi. Tulimme ulos yläruumis paljaana ja usein meidän oli rikottava pesuveden päälle muodostunut jää voidaksemme peseytyä. Kaikkien oli noudatettava määräystä voinnista riippumatta. Seuraavaksi jaettiin leipä: saimme päivässä 200–300 grammaa mautonta leipää, jolle oli sipaistu margariinia ja jotakin hilloa muistuttavaa. Kello 5.30 kaikki koottiin yhteen nimenhuutoa varten. Oli todella hirvittävä kokemus kantaa ulos selässä yön aikana kuolleet. Ruumiiden polttamisesta lähteneen savun pistävä haju muistutti meitä tovereistamme. Inhon, toivottomuuden ja vihan tunteet valtasivat mielemme, sillä tiesimme elämämme hyvinkin voivan päättyä samalla tavoin.

Työhöni BAU II Kommandoksi nimitetyssä rakennusosastossa kuului tarkoituksettomien kuoppien kaivaminen. Heti sen jälkeen kun olimme kaivaneet kuopan kaksi metriä syväksi, meidän piti täyttää se niin huolellisesti, ettei siitä näkynyt jälkeäkään. Aloimme työskennellä kello 6.00 ja keskipäivällä pidimme puolen tunnin mittaisen tauon, jonka jälkeen jatkoimme työntekoa iltaseitsemään. Illalla pidetty nimenhuuto tuntui usein loputtomalta. Aina kun saksalaiset olivat kärsineet raskaita tappioita Neuvostoliiton puoleisella rintamalla, se saattoi kestää keskiyöhön saakka.

Erilainen ryhmä

Ne jotka yrittivät paeta leiriltä, voitiin helposti erottaa epätasaisesti muotoiltujen hiustemme vuoksi. Hiuksemme oli leikattu siten, että ohut kaistale joko pään keskikohdalta tai sivuilta oli ajeltu tai leikattu hyvin lyhyeksi. Joidenkin vankien hiukset oli kuitenkin leikattu tavallisesti. Keitä he mahtoivat olla? Parakkimme johtaja tyydytti uteliaisuutemme. ”He ovat raamatuntutkijoita (Bibelforscher)”, hän sanoi. ”Mitä raamatuntutkijat tekevät keskitysleirissä?” ihmettelin. Minulle kerrottiin, että ”he ovat täällä, koska he palvovat Jehovaa”. Jehova! Kuulin silloin ensimmäisen kerran Jumalan nimen.

Lopulta sain tietää vähän enemmän raamatuntutkijoista. Suurin osa heistä oli saksalaisia. Jotkut heistä olivat olleet keskitysleirissä 1930-luvun puolivälistä lähtien, koska he olivat kieltäytyneet tottelemasta Hitleriä. He olisivat voineet päästä vapaaksi, mutta he kieltäytyivät antamasta periksi. SS-miehet käyttivät heitä henkilökohtaisina partureinaan, ja heille annettiin erityistehtäviä, kuten hallinnollisia toimia, joiden hoitamiseen vaadittiin luotettavaa henkilökuntaa. Uteliaisuuttamme kiihotti eniten heidän tyyneytensä, se etteivät he ilmaisseet lainkaan vihaa tai vastustavaa tai kostonhimoista henkeä. En voinut ymmärtää sitä. Valitettavasti en osannut tarpeeksi saksaa keskustellakseni heidän kanssaan silloin.

Kuoleman juna

Kun liittoutuneet etenivät, vankeja siirrettiin kauempana sisämaassa sijaitseviin leireihin, mutta ne alkoivat olla tungokseen asti täynnä. Aamulla huhtikuun 6. päivänä 1945 SS pakotti 5 000 meistä lähtemään kävellen yhdeksän kilometrin matkalle Weimariin. Niitä, jotka eivät kyenneet pysymään vauhdissa, ammuttiin kylmäverisesti niskaan. Saavuttuamme lopulta Weimarin rautatieasemalle kiipesimme avoimiin tavaravaunuihin, ja juna lähti. Juna kierteli Saksan halki asemalta toiselle 20 päivän ajan, jonka jälkeen se saapui Tšekkoslovakiaan.

Eräänä aamuna osa junastamme ohjattiin sivuraiteelle. Sotilaat panivat konekiväärinsä toimintakuntoon, avasivat tavaravaunun ovet ja teloittivat kaikki vaunussa olleet venäläiset vangit. Mikä oli syynä tähän? Kymmenkunta vankia oli yöllä tappanut vartijansa ja paennut. Vielä nykyäänkin voin mielessäni nähdä veren valuvan vaunun lattian läpi raiteille.

Lopulta juna lähti Dachauhun, jossa Yhdysvaltain armeija vapautti meidät kaksi päivää myöhemmin. Muutama raaka peruna ja vähän vettä oli ainut ravintomme koko 20-päiväisen matkan aikana. Matkalle lähti kaikkiaan 5 000, mutta ainoastaan 800 säilyi elossa. Monet muut kuolivat joitakin päiviä myöhemmin. Minä puolestani olin istunut suurimman osan matkaa erään ruumiin päällä.

Uusi vaihe

Vapautumiseni jälkeen mikään ei tuntunut luonnollisemmalta kuin Ranskan kommunistipuolueen aktiivinen tukeminen, sillä olinhan Buchenwaldissa ollut läheisessä yhteydessä moniin sen jäseniin – myös huomattaviin jäseniin. Aloin toimia solusihteerin apulaisena Grenoblessa, ja minua kannustettiin osallistumaan Pariisissa pidettävälle päätösten toimeenpanotehtäviin valmentavalle kurssille.

Pian kuitenkin koin pettymyksen. Meidät kutsuttiin mukaan Pariisissa marraskuun 11. päivänä 1945 järjestettyyn juhlakulkueeseen. Palvelusvuorossa ollut camarade, ryhmäämme kuulunut toveri, sai tietyn määrän rahaa majoituskulujen peittämiseen, mutta hän ei vaikuttanut halukkaalta käyttämään sitä meidän hyväksemme. Meidän täytyi muistuttaa häntä rehellisyyden ja rakkauden periaatteista, joiden olisi pitänyt yhdistää meitä. Tajusin myös, ettei niillä monilla huomattavilla miehillä, jotka olin tullut tuntemaan, yksinkertaisesti ollut ratkaisua maailman ongelmiin. Lisäksi suuri osa heistä oli ateisteja, ja minä taas uskoin Jumalaan.

Muutin myöhemmin Lyoniin, jossa jatkoin työskentelyä piirtäjänä. Vuonna 1954 luonani kävi kaksi Jehovan todistajaa, ja tilasin Herätkää!-lehden. Kahden päivän kuluttua toinen niistä naisista, jotka olivat aiemmin koputtaneet ovelleni, palasi luokseni erään miehen kanssa. Tajusimme vaimoni kanssa yllättäen olevamme kiinnostuneita hengellisistä asioista.

Seuraavien keskustelujen aikana muistin Buchenwaldissa olleet raamatuntutkijat, jotka olivat olleet todella vilpittömiä uskossaan. Vasta silloin tajusin näiden raamatuntutkijoiden ja Jehovan todistajien olevan yksiä ja samoja ihmisiä. Raamatuntutkistelun ansiosta vaimoni ja minä asennoiduimme Jehovan puolelle ja meidät kastettiin huhtikuussa vuonna 1955.

Muistoni ovat kirkkaita, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. En pahoittele sitä, mitä olen joutunut kokemaan. Se on vahvistanut minua ja auttanut minua ymmärtämään, että tämän maailman hallituksilla on vain vähän annettavaa. Vaikka muiden kokemukset voivat auttaa toisia vain rajallisessa määrin, olisin iloinen, jos elämänkokemukseni voisivat auttaa nykyajan nuoria näkemään tämän maailman teeskentelyn lävitse ja sen myötä etsimään Jeesuksen opettamia tosi kristillisyyden hyviä ja selkeitä arvoja.

Nykyään kärsimykset ja epäoikeudenmukaisuus kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Keskitysleireissä olleiden raamatuntutkijoiden tavoin odotan parempaa maailmaa, jossa väkivallan ja kiihkomielisen idealismin sijaan vallitsee veljellinen rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Sillä välin yritän tehdä parhaani palvellessani seurakunnan vanhimpana Jehovaa ja Kristusta yhdessä vaimoni, lasteni ja lastenlasteni kanssa. (Psalmi 112:7, 8.) (Kertonut René Séglat.)

[Kuvat s. 28]

Ylhäällä: Leirissä pidetty nimenhuuto

Vasemmalla: Buchenwaldin keskitysleirin portti, jossa lukee ”Jokaiselle ansionsa mukaan”

[Kuvat s. 29]

Ylhäällä: Buchenwaldin krematorio

Vasemmalla: Jokaiseen kerrokseen pantiin kuusitoista vankia