Kun saat kutsun, noudatatko sitä?

KERTONUT SHINICHI TOHARA

NUORUUDESSANI en rukoillut Jumalaa enkä etsinyt hänen ohjaustaan. Isovanhempani olivat muuttaneet Japanista Havaijille, ja vanhempani olivat buddhalaisia. He eivät olleet perin aktiivisia uskossaan, joten varttuessani aikuiseksi Jumalaan liittyvät ajatukset eivät paljonkaan vaivanneet mieltäni.

Sitten opin tuntemaan kehitysoppia ja aloin pitää Jumalaan uskomista typeränä. Mutta kun edistyin koulunkäynnissä pidemmälle, tutustuin luonnontieteiden tunneilla tähtitieteeseen, fysiikkaan ja biologiaan. Iltaisin katselin taivaalle ja mietiskelin, miten kaikki nuo tähdet ovat sinne ilmaantuneet. Heikko ääni sisälläni rupesi kysymään: ”Voisiko olla olemassa Jumala, joka valvoo näitä kaikkia?” Aloin uskoa, että tuolla näkymättömissä täytyy olla Joku. Aloin kysyä sydämessäni: ”Kuka tämä Jumala on?”

Päästyäni koulusta työskentelin riisiviinipanimossa mekaanikkona. Työni piti minut kiireisenä enkä ehtinyt miettiä kysymystä Jumalasta. Pian tapasin Masakon, josta tuli vaimoni vuonna 1937, ja myöhemmin meitä siunattiin kolmella lapsella. Masako on osoittautunut hyvin uskolliseksi toveriksi ja työteliääksi äidiksi.

Nyt kun minulla oli perhe, ajattelin vakavasti tulevaisuuttamme. Aloin jälleen käydä ulkona katselemassa tähtiä. Olin vakuuttunut Jumalan olemassaolosta. Vaikka en tiennyt, kuka tämä Jumala on, aloin siitä huolimatta yhä uudelleen rukoilla häntä hartaasti: ”Jos olet siellä jossain, niin auta perhettäni löytämään tie, jota voimme kulkea onnellisina.”

Lopulta sain pyyntööni vastauksen

Naimisiin menostamme alkaen olimme asuneet yhdessä vanhempieni kanssa, mutta vuonna 1941 aloimme elää itsenäistä elämää Hilossa Havaijilla. Juuri kun olimme asettuneet uuteen kotiimme, japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin joulukuun 7. päivänä 1941. Se oli hyvin jännittynyttä aikaa, ja kaikki olivat huolissaan tulevaisuudesta.

Kuukauden kuluttua Pearl Harborin hyökkäyksestä, kun olin vahaamassa autoani, eräs mies lähestyi minua ja tarjosi minulle Lapset-nimistä kirjaa. Hän esitteli itsensä Ralph Garouttena, Jehovan todistajien sananpalvelijana. En ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta koska olin kiinnostunut Jumalasta, hankin tuon kirjan. Seuraavalla viikolla Ralph palasi luokseni ja tarjosi minulle Raamatun kotitutkistelua. Vaikka olinkin kuullut Raamatusta, nyt näin tuon kirjan ensimmäistä kertaa. Suostuin raamatuntutkisteluun, ja vaimoni ja hänen nuorempi sisarensa tulivat siihen mukaan.

Minuun teki suuren vaikutuksen se totuus, että Raamattu on Jumalan sana (2. Timoteukselle 3:16, 17). Vieläkin suurenmoisempaa oli se, että Jehovalla on tarkoitus. Juuri hän oli Luoja, jota olin etsinyt! (Jesaja 45:18.) Olimme innoissamme saadessamme tietää, että se alkuperäinen paratiisi, joka menetettiin, tullaan ennallistamaan juuri tänne maan päälle, ja meillä voisi olla mahdollisuus päästä sinne (Ilmestys 21:1–4). Tässä oli vastaus pyyntöön, jonka olin esittänyt Jumalalle!

Puhuimme kaikille ja kaikkialla näistä vasta oppimistamme totuuksista. Vanhempani pitivät meitä järjettöminä, mutta se ei lannistanut meitä. Tutkittuamme Raamattua tiiviisti kolmen kuukauden ajan vaimoni ja minut kastettiin 19. huhtikuuta 1942 sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jumalallemme Jehovalle. Masakon nuorempi sisar Yoshi ja hänen aviomiehensä Jerry, joka oli siihen mennessä liittynyt raamatuntutkisteluumme, kastettiin yhtaikaa meidän kanssamme. Tiesimme vasta vähän Raamatusta, mutta tuo tietomäärä riitti synnyttämään meissä halun palvella Jumalaa.

Toisen maailmansodan yhä jatkuessa kuvittelin tämän asiainjärjestelmän lopun olevan aivan lähellä, ja koimme vaimoni kanssa tarpeelliseksi varoittaa ihmisiä siitä. Garoutten perhe antoi meille tästä esimerkin. Sekä Ralph että hänen vaimonsa palvelivat tienraivaajina eli Jehovan todistajien kokoajanpalvelijoina. Vertasin Ralphin elämäntilannetta omaamme. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta, kun taas minulla oli vaimon lisäksi vain kolme lasta. Jos hän pystyi siihen, niin kyllä minunkin pitäisi pystyä. Kastettamme seuraavassa kuussa anoimme tienraivauspalvelukseen.

Jo ennen kuin minut hyväksyttiin tienraivaajaksi, hankkiuduin eroon kaikesta tarpeettomasta, myös steel-kitarastani, saksofonistani ja viulustani. Olin ollut innokas musiikin harrastaja, mutta luovuin kaikista soittimista lukuun ottamatta pientä harmonikkaani. Työni riisiviinipanimossa ei liioin tuntunut enää kiinnostavalta. (Filippiläisille 3:8.) Rakensin asuntovaunun ja jäin odottamaan, vastaisiko Jehova pyyntöihini ja käyttäisi meitä. Minun ei tarvinnut odottaa kauan. Meidät hyväksyttiin palvelemaan tienraivaajina kesäkuun 1. päivästä 1942 alkaen. Antauduimme viipymättä palvelemaan Jehovaa koko ajallamme, emmekä ole koskaan katuneet tuota päätöstä.

Tienraivaajina Havaijilla

Yhdessä Garoutten perheen kanssa kävimme läpi Havaijin, Havaijisaarten pääsaaren, johon kuuluvat Kaun ja kahvinviljelystä kuuluisan Konan alueet. Tuohon aikaan teimme työtä gramofonin avulla. Se oli melko painava, mutta me olimme vielä nuoria ja voimakkaita. Gramofoni toisessa ja kirjalaukku toisessa kädessä kolusimmekin sitten kaikki polut, jotka veivät kahvi- ja muille viljelyksille sekä mihin tahansa muualle löytääksemme kuulevia korvia. Sen jälkeen kun olimme käyneet läpi koko saaren, meidät määrättiin Havaijisaarten pääsaarella sijaitsevalle Kohalan alueelle. Se oli pieni sokeriruo’on viljelyalue, jossa asui kaukasialaisia, filippiiniläisiä, kiinalaisia, havaijilaisia, japanilaisia ja portugalilaisia. Jokaisella ryhmällä oli omat tapansa, käsityksensä, mieltymyksensä ja uskontonsa.

Aloitettuani tienraivauksen en enää koskaan ottanut itselleni ansiotyötä. Jonkin aikaa elimme säästöilläni, ja tarpeen vaatiessa lähdin kalastamaan harppuunalla. Ihme kyllä, minulla oli aina jonkin verran kalaa kotiin tuotavaksi. Poimimme teiden varsilla villeinä kasvavia vihanneksia ja yrttejä, jotka kaunistivat lautasiamme illallisella. Tein galvanoidusta rautapellistä uunin, ja Masako opetteli paistamaan leipää. Se olikin parasta leipää, mitä olen koskaan syönyt!

Kun menimme vuonna 1943 kristilliseen konventtiin Honoluluun, silloinen Havaijin haaratoimistonvalvoja Donald Haslett pyysi meitä muuttamaan sinne ja asettumaan asumaan Vartiotorni-seuran autotallin päälle rakennettuun pieneen huoneistoon. Minut määrättiin haaratoimiston kiinteistön talonmieheksi, ja seuraavat viisi vuotta palvelin tienraivaajana sieltä käsin.

Odottamaton kutsu

Vuonna 1943 kuulimme, että Seura oli avannut koulun lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi palvelemaan ulkomailla. Olisimme hyvin mielellämme osallistuneet siihen, mutta koska lapsiperheitä ei kuitenkaan kutsuttaisi, emme uhranneet sille sen enempää ajatuksia. Vuonna 1947 veli Haslett kuitenkin kertoi Seuran haluavan tietää, olisivatko ketkään havaijilaisista halukkaita lähtemään ulkomaiseen palvelukseen Japaniin. Hän kysyi meidän mielipidettämme asiasta, ja vastasin Jesajan tavoin: ”Lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Vaimoni oli samaa mieltä. Emme empineet noudattaa Jehovan kutsua.

Niinpä meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, jossa meitä valmennettiin lähetystyöhön. Kutsu koski myös kolmea pientä lastamme. Meidän lisäksemme pyydettiin viisi muuta: Donald ja Mabel Haslett, Jerry ja Yoshi Toma sekä Elsie Tanigawa. Yhdessä matkustimme New Yorkiin vuoden 1948 talvella.

Ylitimme mantereen linja-autolla. Matkustettuamme kolme päivää linja-autossa olimme kaikki uupuneita, ja veli Haslett ehdotti, että pitäisimme levähdystauon ja jäisimme hotelliin yöksi. Astuttuamme linja-autosta eräs mies lähestyi meitä huutaen: ”Japseja! Haen kotoa pyssyn ja ammun heidät!”

“Eivät he ole japanilaisia”, sanoi veli Haslett. ”He ovat havaijilaisia. Etkö erota heitä?” Pelastuimme hänen nopean huomautuksensa ansiosta.

Osallistuimmeko tosiaankin Gileadin 11. kurssiin? Se oli kuin ihmeellistä unta. Sen todellisuus paljastui kuitenkin hyvin pian. Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan H. Knorr oli valinnut luokastamme 25 oppilasta valmennettaviksi lähetyspalvelukseen Japaniin. Koska olin syntyperältäni japanilainen ja puhuin jonkin verran japania, minut määrättiin opettamaan sitä tälle oppilasryhmälle. Koska en osannut hyvin tuota kieltä, se ei ollut helppoa. Tavalla tai toisella me kaikki kuitenkin selviydyimme.

Tuolloin poikamme Loy oli kymmenvuotias, tyttäremme Thelma kahdeksan ja Sally kuuden vuoden vanha. Mitä he tekivät sillä aikaa, kun me olimme koulussa? Hekin kävivät koulua! Linja-auto tuli hakemaan heitä aamulla ja toi heidät takaisin kotiin myöhemmin päivällä. Kun lapset tulivat koulusta kotiin, Loy työskenteli veljien kanssa Seuran maatilalla ja Thelma ja Sally olivat työssä pesulassa taittelemassa nenäliinoja.

Sopeutuminen tuntemattomaan

Valmistuttuamme Gileadista 1. elokuuta 1948 olimme innostuneita pääsemään määräalueellemme. Veli Haslett lähti edeltäkäsin etsimään lähetystyöntekijöille sopivaa asuntoa. Lopulta hän löysi kaksikerroksisen talon Tokiosta, ja 20. elokuuta 1949 perheemme lähti tulevaan kotiimme.

Ennen Japaniin tuloa ajattelin usein tätä itämaista maata. Mietiskelin japanilaisten uskollisuutta keisaria ja muita herrojaan kohtaan. Monet japanilaiset antoivat elämänsä näiden ihmishallitsijoiden puolesta. Toisen maailmansodan aikana itsemurhalentäjät kuolivat keisarin puolesta, koska he ohjasivat lentokoneensa kohti vihollisen sotalaivojen savupiippuja. Muistan ajatelleeni, että jos japanilaiset kerran ovat näin uskollisia herroilleen, niin miten he toimisivat, jos he löytäisivät tosi Herran, Jehovan.

Kun saavuimme Japaniin, koko maassa oli vain seitsemän lähetystyöntekijää ja kourallinen julistajia. Me kaikki ryhdyimme toimeen. Ponnistelin kielitaitoni parantamiseksi ja kykenin aloittamaan raamatuntutkisteluja monille, jotka rukoilivat sydämessään Jumalaa. Monet noista varhaisista Raamatun tutkijoista ovat pysyneet uskollisina aina tähän päivään asti.

Lähetyspalveluksessa lastemme kanssa

Miten voisimme selviytyä lähetyspalveluksessa, kun huolehdittavanamme oli kolme pientä lasta? Se oli mahdollista Jehovan antaman voiman turvin. Saimme Seuralta pienen korvauksen, ja Masako teki vaatteet lapsille. Lisäksi vanhempani auttoivat meitä jonkin verran.

Koulun päätyttyä Loy palveli jonkin aikaa Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran Japanin-haaratoimistossa. Terveysongelmien vuoksi hän kuitenkin päätti palata Havaijille saadakseen hoitoa. Nykyään hän ja hänen vaimonsa palvelevat uskollisesti Jehovaa Kaliforniassa. Hänen avioliittonsa kautta meitä on siunattu neljällä uskollisella lapsenlapsella. Heidät on kaikki kastettu, ja yksi heistä palvelee yhdessä vaimonsa kanssa Brooklynin Beetelissä, Jehovan todistajien maailmankeskuksessa.

Tyttäreni Thelma ja Sally nimitettiin lähetystyöntekijöiksi heidän kasvettuaan aikuisiksi. Thelma palvelee tällä hetkellä lähetystyöntekijänä Toyaman kaupungissa. Sally avioitui Ron Trost -nimisen lähetystyöntekijäveljen kanssa, ja he ovat palvelleet lähetystyöntekijöinä matkatyössä Japanissa yli 25 vuotta.

Pohjoisesta etelään

Oltuamme kaksi vuotta Tokiossa meidät lähetettiin kahdeksi vuodeksi Osakaan. Seuraava aluemääräyksemme oli pohjoisessa sijaitseva Sendai, jossa palvelimme kuutisen vuotta. Nuo Sendaissa viettämämme vuodet auttoivat meitä sopeutumaan määräalueeseemme Hokkaidoon, joka on pohjoisin Japanin saarista. Juuri siellä tyttäremme saivat nimityksen lähetystyöntekijöiksi. Siellä me jouduimme myös totuttautumaan talveen, jolloin lämpötila saattoi laskea pakkasen puolelle. Trooppisen Havaijin jälkeen se oli melkoinen muutos!

Sitten eräänä päivänä sain Seuralta kirjeen, jossa oli uusi kutsu. Minua pyydettiin avaamaan haaratoimisto Okinawaan, joka oli yhä Yhdysvaltojen hallinnassa. Olisi hyvin haastavaa muuttaa Japanin kylmästä pohjoiskärjestä sellaiseen osaan maata, josta on nykyään tullut maan eteläisin prefektuuri. Mitä tekisin? Vaikka tunsin itseni epäpäteväksi tehtävään, saavuin Okinawaan marraskuussa 1965 uskollisen vaimoni kanssa, kuten aina ennenkin. Olisiko elämä Okinawassa samanlaista kuin Japanissa? Millainen kulttuuri siellä olisi? Entä ottaisivatko ihmiset vastaan Jehovan pelastussanoman?

Saapuessamme Okinawaan siellä oli vajaat 200 julistajaa. Nyt heitä on yli 2 000. Alkuaikoina toimin osa-aikaisena kierrosvalvojana ja osa-aikaisena haaratoimistonvalvojana. Se että matkustelin eri puolilla saaria, auttoi minua solmimaan läheiset suhteet niissä asuviin veljiin, ja minusta on ollut etu palvella heitä.

Ongelmatontako?

Uramme lähetystyöntekijöinä ei suinkaan ollut ongelmatonta. Ollessamme lomalla Yhdysvalloissa vuonna 1968 Masako sairastui ja hänelle täytyi tehdä leikkaus. Hänen suolistossaan oli kasvain, joka poistettiin, ja hän toipui erittäin hyvin. Meillä ei ollut sairausvakuutusta, ja pelkäsimme, ettemme ehkä voisi palata määräalueellemme. Suureksi yllätykseksemme uskontoverimme kuitenkin huolehtivat kaikesta.

Minulla itselläni on nykyään sokeritautiselle tyypillisiä ongelmia. En ole sokea, mutta minulla on hyvin heikko näkö. Jehovan rakkaudellisen huomaavaisuuden ansiosta voin kuitenkin nauttia säännöllisesti hengellistä ravintoa kuuntelemalla Vartiotorni- ja Herätkää!-lehteä ääninauhalta. Saan apua myös uskonveljiltä ja -sisarilta, jotka lukevat minulle monenlaista aineistoa.

Miten pystyin jatkamaan esitelmien pitämistä heikentyneestä näkökyvystäni huolimatta? Ensin nauhoitin puheeni, jotka soitettiin äänentoistolaitteiden kautta minun pelkästään elehtiessäni. Tyttäreni ehdotus auttoi minua kuitenkin edistymään tässä. Nykyään nauhoitan puheeni pienellä nauhurilla ja puhetta pitäessäni sitten kuuntelen kuulokkeilla tuon nauhoituksen.

Kohtasimmepa vaikeita ongelmia milloin tahansa, käännyimme aina Jehovan puoleen. Lopulta kun Jehova ratkaisi ongelmat, saamamme siunaukset tuntuivat aina suuremmilta kuin itse ongelmat. Se että jatkamme hänen palvelustaan, on ainoa tapa osoittaa kiitollisuutemme.

Oltuamme 23 vuotta Okinawassa meidät määrättiin jälleen samaan maantieteelliseen paikkaan, missä olimme palvelleet silloin kun tulimme Japaniin. Seuran pääasiallinen toimisto ja suurin lähetyskoti ovat Tokiossa sen kaksikerroksisen rakennuksen alkuperäisellä paikalla, jonka veli Haslett monta vuotta sitten osti.

Nykyään Japanissa palvelee Masakon ja minun lisäksi 11 sukulaistamme lähetystyöntekijöinä. Kaikkien mielestä on ollut suuri etu nähdä Jehovan aikaansaama kasvu tässä maassa, jonka valtauskontoina ovat buddhalaisuus ja šintolaisuus. Japanissa tehtävä työ alkoi pienestä, mutta Jehova on voimansa avulla muodostanut ”kansan”, joka koostuu yli 167 000:sta hyvän uutisen julistajasta (Jesaja 60:22).

Kun käännyin Jumalan puoleen, hän vastasi minulle. Kun hän kutsui minua, otin kutsun vastaan. Olemme vaimoni kanssa sitä mieltä, että olemme tehneet vain sen, mitä meidän pitikin tehdä. Miten on sinun laitasi? Kun Luojasi kutsuu sinua, noudatako sinä tuota kutsua?

[Kuva s. 28]

Toharan perhe joidenkin tienraivausryhmäänsä kuuluvien kanssa Havaijilla vuonna 1942

[Kuva s. 29]

Toharan perheen lapset Gileadissa vuonna 1948

[Kuva s. 31]

Shinichi ja Masako Tohara ovat palvelleet 43 vuotta lähetystyössä ja ovat onnellisia siitä, että he vastasivat kutsuun