Keisarinpalvonnasta tosi palvontaan

KERTONUT ISAMU SUGIURA

Vaikka vuonna 1945 oli aivan selvää, että Japani häviäisi toisen maailmansodan, luotimme siihen, että kamikaze (”jumalten tuuli”) puhaltaisi ja löisi vihollisen. Kamikaze viittaa myrskyihin, jotka kahdesti, vuosina 1274 ja 1281, tuhosivat Japanin rannikolla suuren osan maahan tunkeutuvasta Mongolian laivastosta ja siten pakottivat sen perääntymään.

SEN tähden kun keisari Hirohito elokuun 15. päivänä vuonna 1945 ilmoitti kansalle, että Japani oli antautunut liittoutuneille, sadan miljoonan hänelle omistautuneen ihmisen toiveet murskaantuivat. Olin tuolloin koululainen, ja minunkin toiveeni olivat pirstaleina. ”Jos keisari ei ole elävä Jumala, niin kuka sitten on?” ihmettelin. ”Keneen minun pitäisi luottaa?”

Todellisuudessa kuitenkin se, että Japani hävisi toisen maailmansodan, avasi minulle ja tuhansille muille japanilaisille tilaisuuden kuulla tosi Jumalasta, Jehovasta. Ennen kuin kerron muutoksista, joita minun täytyi tehdä, haluaisin kuitenkin tutustuttaa sinut uskonnolliseen kasvatukseeni.

Varhaisia uskonnollisia vaikutteita

Synnyin Nagoyan kaupungissa 16. kesäkuuta 1932 nuorimpana neljästä pojasta. Isä työskenteli kaupungin maanmittarina. Äiti oli harras tenrikyon, erään šintolahkon, jäsen, ja vanhempi veljeni oli hankkinut uskonnollista opetusta tullakseen tenrikyon opettajaksi. Olimme äidin kanssa erityisen läheiset, ja hän otti minut mukaansa palvontapaikkaan.

Minut opetettiin kumartamaan pääni ja rukoilemaan. Tenrikyo opetti uskoa Tenri O no Mikoto -nimiseen luojaan sekä kymmeneen alempaan jumalaan. Sen jäsenet harjoittivat uskollaparantamista, ja he tähdensivät toisten palvelemista ja uskonkäsitystensä levittämistä.

Olin poikasena hyvin tiedonhaluinen. Ihmettelin yötaivaan kuuta ja lukemattomia tähtiä ja mietin, miten pitkälle avaruus jatkui taivaan toisella puolen. Minusta oli lumoavaa seurata takapihan pikkuruiselle maatilkulle istuttamieni munakoisojen ja kurkkujen kasvamista. Luonnon tarkkaileminen vahvisti uskoani Jumalaan.

Sotavuodet

Ensimmäiset kouluvuoteni 1939–45 osuivat samaan aikaan toisen maailmansodan kanssa. Koulutuksessamme painotettiin šinton tärkeää osaa, keisarinpalvontaa. Meille opetettiin shushinia, johon sisältyi kansallismielisyyden ja sotahengen sävyttämää moraalikasvatusta. Lipunnostoseremoniat, kansallishymnin laulaminen, keisarivallan arvojen opiskeleminen ja kunnioituksen osoittaminen keisarin kuvalle olivat kaikki osa normaalia koulunkäyntiämme.

Kävimme myös paikallisessa šintopyhäkössä anomassa Jumalalta keisarin armeijan voittoa. Kaksi veljistäni palveli sotilaina. Saamani kansallismielisen ja uskonnollisen opetuksen vuoksi riemuitsin uutisista, jotka kertoivat Japanin armeijan menestyksestä.

Nagoya oli Japanin lentokoneteollisuuden keskus, joten se oli Yhdysvaltojen jyhkeiden ilmavoimien tekemien iskujen tärkeimpiä maalitauluja. Päiväsaikaan B-29-pommikoneet, niin sanotut ”superlinnoitukset”, lensivät muodostelmassa kaupungin yli noin 9 000 metrin korkeudessa ja pudottivat tehdasalueille tonneittain pommeja. Yöllä nähtiin valonheitinten avulla pommikoneiden lentävän niinkin matalalla kuin 1 300 metrissä. Toistuvat palopommein tehdyt ilmahyökkäykset muuttivat asuinalueet hirvittäviksi hornankattiloiksi. Yksistään Nagoyaan tehtiin sodan yhdeksän viimeisen kuukauden aikana 54 ilmahyökkäystä, mistä oli seurauksena paljon kärsimystä ja yli 7 700 kuollutta.

Tässä vaiheessa sotalaivat olivat alkaneet pommittaa kymmentä rannikkokaupunkia, ja ihmiset puhuivat Yhdysvaltain joukkojen mahdollisesta maihinnoususta lähelle Tokiota. Naisia ja nuoria poikia valmennettiin taistelemaan bambukeihäillä maan suojelemiseksi. Tunnuslauseemme oli: ”Ichioku Sougyokusai”, mikä merkitsi: ”Ennemmin 100 miljoonaa kuollutta kuin antautuminen.”

Elokuun 7. päivänä 1945 oli sanomalehdessä otsikko: ”Uudenlainen pommi pudotettu Hiroshimaan.” Pari päivää myöhemmin pudotettiin Nagasakiin toinen. Ne olivat atomipommeja, ja myöhemmin meille kerrottiin, että ne olivat vaatineet yhteensä yli 300 000 ihmisen hengen. Sitten elokuun 15. päivänä, erään puuasein suoritetun harjoitusmarssin päätyttyä, kuulimme keisarin puheen, jossa hän ilmoitti Japanin antautumisesta. Olimme luottaneet siihen, että voittaisimme, mutta nyt olimmekin hävinneet!

Uusi toivo herää

Kun amerikkalaissotilaat aloittivat miehityksen, hyväksyimme vähitellen sen tosiasian, että Yhdysvallat oli voittanut sodan. Japanissa siirryttiin demokratiaan, ja voimaan tuli uusi perustuslaki, joka takasi palvontavapauden. Elinolot olivat ankarat ja ruokaa oli niukalti, ja vuonna 1946 isäni kuoli aliravitsemukseen.

Samoihin aikoihin alettiin koulussani opettaa englantia ja NHK-radioasema aloitti englanninkielisen keskusteluohjelman. Viiden vuoden ajan kuuntelin päivittäin tätä suosittua ohjelmaa oppikirja kädessäni. Se sai minut haaveilemaan Yhdysvaltoihin menemisestä jonain päivänä. Koska olin pettynyt šintoon ja buddhalaisuuteen, aloin miettiä, että ehkäpä totuus Jumalasta löytyisikin länsimaisista uskonnoista.

Huhtikuun alussa vuonna 1951 tapasin Grace Gregoryn, Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijän. Hän seisoi Nagoyan rautatieaseman edessä tarjoamassa englanninkielistä Vartiotornia ja raamatullista aihetta käsittelevää japaninkielistä kirjasta. Se että hänellä oli nöyryyttä tehdä sellaista työtä, teki minuun vaikutuksen. Otin molemmat julkaisut, ja otin myös auliisti vastaan hänen tarjoamansa raamatuntutkistelun. Lupasin mennä tutkimaan Raamattua hänen kotiinsa muutaman päivän kuluttua.

Kun istuuduin paikalleni junassa ja aloin lukea Vartiotornia, silmiini osui ensimmäisen kirjoituksen ensimmäinen sana – ”Jehova”. En ollut nähnyt tuota nimeä koskaan aikaisemmin. En odottanut löytäväni sitä pienestä englantilais-japanilaisesta sanakirjasta, jota pidin mukanani, mutta siellä se oli! ”Jehova – – Raamatun Jumala.” Kristillisyyden Jumala alkoi nyt paljastua minulle!

Ensimmäisellä käynnilläni lähetyskodissa kuulin, että muutaman viikon kuluttua tulisi silloinen Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidentti Nathan H. Knorr pitämään raamatullisen puheen. Hän oli vierailulla Japanissa sihteerinsä Milton Henschelin kanssa ja oli tulossa Nagoyaan. Vaikka Raamatun tuntemukseni oli vähäistä, nautin puheesta hyvin paljon samoin kuin lähetystyöntekijöiden ja muiden läsnäolijoiden seurasta.

Noin kahdessa kuukaudessa opin Gracen kanssa tutkiessani perustotuudet Jehovasta, Jeesuksesta Kristuksesta, lunnaista, Saatana Panettelijasta, Harmagedonista ja paratiisimaasta. Valtakunnan hyvä uutinen oli juuri sellainen sanoma, jollaista olin etsinyt. Samaan aikaan kun aloin tutkia, aloin myös käydä seurakunnan kokouksissa. Nautin siitä ystävällisestä ilmapiiristä, joka vallitsi näissä kokoontumisissa, joissa lähetystyöntekijät seurustelivat vapaasti japanilaisten kanssa ja istuivat kanssamme tatameilla (kudotuilla olkimatoilla).

Lokakuussa 1951 pidettiin Japanin ensimmäinen kierroskonventti Nakanoshiman juhlasalissa Osakassa. Koko Japanissa oli alle 300 todistajaa, mutta konventissa oli läsnä noin 300, mukaan lukien lähes 50 lähetystyöntekijää. Minullakin oli ohjelmassa pieni osa. Se mitä näin ja kuulin, teki minuun niin suuren vaikutuksen, että päätin sydämessäni palvella Jehovaa koko elämäni. Seuraavana päivänä minut kastettiin läheisen kylpylän haaleassa vedessä.

Tienraivauspalveluksen ilo

Halusin tulla tienraivaajaksi eli Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananpalvelijaksi, mutta tunsin myös velvollisuudekseni tukea perhettäni. Keräsin rohkeuteni kertoakseni esimiehelleni toiveestani ja yllätyin, kun hän sanoi: ”Autan sinua mielelläni, jos se tekee sinut onnelliseksi.” Sain mahdollisuuden työskennellä vain kaksi päivää viikossa ja pystyin vieläpä auttamaan äitiäni talouskulujen maksamisessa. Tunsin todellakin olevani kuin häkistä vapautunut lintu.

Olojen edelleen parantuessa aloitin tienraivauksen 1. elokuuta 1954 Nagoyan aseman takana olevalla alueella, joka on muutaman minuutin kävelymatkan päässä sieltä, missä olin tavannut Gracen ensimmäisen kerran. Useiden kuukausien kuluttua sain määräyksen palvella erikoistienraivaajana Beppussa, eräässä läntisen Kyushun saaren kaupungissa. Veli Tsumotu Miura määrättiin toverikseni.a Saarella ei tuolloin ollut ainoatakaan Jehovan todistajien seurakuntaa, mutta nyt siellä on satoja seurakuntia, jotka on jaettu 22 kierrokseksi!

Esimakua uudesta maailmasta

Kun veli Knorr vieraili Japanissa uudelleen huhtikuussa 1956, hän pyysi minua lukemaan ääneen muutamia kappaleita englanninkielisestä Vartiotorni-lehdestä. Hän ei kertonut syytä, mutta muutaman kuukauden kuluttua sain kirjeen, jossa minut kutsuttiin lähetyskoulu Gileadin 29. kurssille. Niinpä tuon vuoden marraskuussa aloitin jännittävän matkan Yhdysvaltoihin, ja näin toteutui pitkäaikainen unelmani. Ne muutamat kuukaudet, jotka sain asua ja työskennellä Brooklynin suuren Betel-perheen kanssa, lujittivat uskoani Jehovan näkyvään järjestöön.

Helmikuussa 1957 veli Knorr kuljetti kolme meistä oppilaista Gilead-koulun alueelle South Lansingiin New Yorkin osavaltion pohjoisosaan. Seuraavien viiden kuukauden aikana, jolloin sain Gilead-koulussa opetusta Jehovan sanasta ja elin kauniissa ympäristössä palvojatovereideni kanssa, sain esimakua paratiisimaasta. Kurssilla olleista 103 oppilaasta kymmenen, myös minut, määrättiin Japaniin.

Arvostan tehtäviäni

Kun palasin Japaniin lokakuussa 1957, siellä oli noin 860 todistajaa. Minut määrättiin matkatyöhön kierrosvalvojaksi, mutta sitä ennen Adrian Thompson Nagoyasta valmensi minua muutamia päiviä tuohon työhön. Kierrokseni käsitti alueen Shimitsusta läheltä Fujivuorta Shikokun saareen asti, ja siihen kuuluivat sellaiset suuret kaupungit kuin Kioto, Osaka, Kobe ja Hiroshima.

Vuonna 1961 sain määräyksen piirivalvojaksi. Se merkitsi matkustamista pohjoisen lumisesta Hokkaidon saaresta subtrooppiseen Okinawan saareen ja aina Ishigakin saarille asti lähelle Taiwania, eli matkaa tuli noin 3 000 kilometriä.

Sitten vuonna 1963 sain kutsun Gilead-koulun kymmenen kuukauden kurssille Brooklynin Beteliin. Kurssilla veli Knorr korosti sitä, miten tärkeää on omaksua oikea asenne tehtävämääräyksiä kohtaan. Hän sanoi, että kylpyhuoneiden siivoaminen on aivan yhtä tärkeää työtä kuin toimistotyökin. Elleivät kylpyhuoneet ole puhtaita, hän sanoi, koko Betel-perhe ja sen työ kärsii. Myöhemmin, kun työhöni Japanin Betelissä kuului muun muassa WC:iden siivoaminen, muistin tuon neuvon.

Japaniin paluun jälkeen minut määrättiin uudelleen matkatyöhön. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1966, avioiduin Junko Iwasakin, Matsuen kaupungissa palvelevan erikoistienraivaajan, kanssa. Lloyd Barry, joka oli tuolloin Japanin haaratoimiston valvoja, piti sydäntä lämmittävän vihkipuheen. Junko ryhtyi sitten kanssani matkatyöhön.

Saimme uuden työmääräyksen vuonna 1968, kun minut kutsuttiin käännöstyöhön Tokion haaratoimistoon. Koska huoneista oli pulaa, matkustin päivittäin työhön Sumida Wardista Tokiosta, ja Junko palveli erikoistienraivaajana paikallisessa seurakunnassa. Siinä vaiheessa tarvittiin suurempia haaratoimistotiloja. Niinpä vuonna 1970 ostettiin tontti Numazusta, joka sijaitsee melko lähellä Fujivuorta, ja tontille rakennettiin kolmikerroksinen painorakennus ja asuntola. Ennen rakentamisen aloittamista pidettiin tontilla olevissa useissa taloissa Valtakunnan palveluskoulua, jossa seurakunnanvalvojat saavat valmennusta. Minulla oli etu opettaa tuossa koulussa, ja Junko valmisti oppilaille aterioita. Oli innostavaa nähdä satojen kristittyjen miesten saavan erikoisvalmennusta palvelusta varten.

Eräänä iltapäivänä sain kiireellisen sähkeen. Äiti oli joutunut sairaalaan, ja hänen ei odotettu selviytyvän. Matkustin nuolijunalla Nagoyaan ja kiiruhdin sairaalaan. Äiti oli tajuton, mutta vietin yön hänen vierellään. Hän kuoli varhain aamulla. Matkustaessani takaisin Numazuun en pystynyt pidättelemään kyyneleitäni, kun muistelin niitä kovia aikoja, joita hän oli elämässään kokenut, ja sitä kiintymystä, jota hän oli minua kohtaan osoittanut. Jos on Jehovan tahto, näen hänet jälleen ylösnousemuksessa.

Kasvoimme pian ulos Numazun haaratoimistotiloista. Niinpä Ebinan kaupungista ostettiin seitsemän hehtaaria maata ja uuden haaratoimistokompleksin rakentaminen aloitettiin vuonna 1978. Nyt painorakennus, asuntolat ja yli 2 800-paikkainen konventtisali täyttävät tontin kaiken käytettävissä olevan pinta-alan. Uusin laajennus, johon kuuluu kaksi 13-kerroksista asuntolaa ja viisikerroksinen pysäköinti- ja huoltorakennus, valmistuivat aiemmin tänä vuonna. Betel-perheemme jäseniä on nyt noin 530, mutta laajennetut tilat mahdollistavat sen kasvun 900:aan.

Monia syitä iloita

On tosiaankin ollut innostavaa nähdä Raamatun ennustuksen täyttyvän, kun ’vähäisestä on kasvanut mahtava kansakunta’ (Jesaja 60:22). Muistan erään veljistäni kysyneen minulta vuonna 1951: ”Kuinka monta todistajaa Japanissa on?”

”Noin 260”, vastasin.

”Siinäkö kaikki?” hän kysyi väheksyvään sävyyn.

Muistan ajatelleeni, että aika näyttää, miten monia ihmisiä Jehova tulee johdattamaan palvontaansa tässä šinton ja buddhalaisuuden maassa. Ja Jehova on antanut vastauksen! Nykyään Japanissa ei enää ole kenttäpalvelusalueita, joita ei olisi määrätty jollekin seurakunnalle, ja tosi palvojien määrä on paisunut yli 222 000:een ja seurakuntien määrä 3 800:aan!

Elämäni 44 viime vuotta, jotka olen ollut kokoaikaisessa palveluksessa – joista 32 rakastavan vaimoni kanssa – ovat olleet erityisen onnellisia. Noista vuosista 25 olen palvellut Betelin käännöstoimistossa. Vuoden 1979 syyskuussa sain lisäksi kutsun Jehovan todistajien Japanin haaratoimistokomitean jäseneksi.

On ollut etu ja siunaus saada olla pieneltä osaltaan mukana auttamassa vilpittömiä, rauhaa rakastavia ihmisiä tulemaan Jehovan palvonnan yhteyteen. Monet ovat tehneet aivan kuten minäkin – vaihtaneet keisarille omistautumisensa ainoan tosi Jumalan, Jehovan, palvontaan. Toivon vilpittömästi voivani auttaa vielä monia tulemaan Jehovan voittoisalle puolelle ja saamaan loputtoman elämän rauhaisassa uudessa maailmassa (Ilmestys 22:17).

[Alaviite]

[Kuva s. 29]

Koulutus keskittyi keisarinpalvontaan

[Lähdemerkintä]

The Mainichi Newspapers

[Kuva s. 29]

New Yorkissa veli Franzin kanssa

[Kuva s. 29]

Vaimoni Junkon kanssa

[Kuva s. 31]

Työssä käännöstoimistossa