Atomipommi avasi isälleni oven ulos vankilasta

6. elokuuta 1945 kello 8.15 räjähti Japanissa sijaitsevan Hiroshiman yllä atomipommi, joka tuhosi tuon kaupungin ja tappoi kymmeniätuhansia sen asukkaista. Isäni oli kieltäytynyt palvomasta keisaria ja tukemasta Japanin militarismia ja oli sen vuoksi tuolla hetkellä suljettuna Hiroshiman vankilaan.

ISÄ kertoi monesti, mitä tuona unohtumattomana aamuna tapahtui. ”Leimahdus välähti sellini katossa”, hän sanoi. ”Sitten kuulin hirvittävän jyrähdyksen, joka kuulosti siltä kuin kaikki vuoret olisivat sortuneet yhdellä kertaa. Selli tuli hetkessä säkkipimeäksi. Ympärilläni oli kuin mustaa kaasua, ja työnsin pääni patjani alle suojautuakseni siltä.

Seitsemän kahdeksan minuutin kuluttua nostin pääni patjan alta ja totesin ’kaasun’ haihtuneen. Oli jälleen valoisaa. Lattialla oli hyllyltä lentäneitä tavaroita ja suuri määrä tomua melkoisena sotkuna. Vankilaa ympäröivä korkea muuri oli estänyt tulta pääsemästä sisään.

Katsoin takaikkunasta ulos ja tyrmistyin! Kaikki vankilan verstaat ja puiset rakennukset olivat murskaantuneet maan tasalle. Sitten menin pienelle etuikkunalle. Vastapäinen vankilarakennus oli pirstoutunut kappaleiksi. Henkiin jääneet vangit huusivat apua. Kaikki olivat peloissaan ja paniikissa – vallitsi hirveä sekasorto ja kauhu.”

Poikasena kuuntelin aina jännittyneenä kun isä kertoi, kuinka atomipommi oli avannut hänelle oven ulos vankilasta, kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä puhuessaan siitä, koska hänet oli vangittu epäoikeudenmukaisesti. Ennen kuin kerron, mistä isää oli syytetty ja miten häntä kohdeltiin hänen vankeusaikanaan, haluaisin selittää, kuinka vanhempani olivat tulleet tekemisiin Todaishan kanssa, joksi Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuraa tuolloin Japanissa kutsuttiin.

Tarkoituksen etsintää

Isä oli oikea lukutoukka, ja jo nuorena hän pyrki kehittämään itseään. Ollessaan vasta kansakoulun viidennellä luokalla hän karkasi kotoaan Ishinomorista, joka sijaitsee Koillis-Japanissa. Hänellä oli rahaa pelkkään menolippuun, kun hän astui Tokioon lähtevään junaan. Tokiossa hän oli päättänyt ryhtyä Shigenobu Okuman palveluspojaksi; Okuma oli ollut kahdesti Japanin pääministerinä. Mutta kun tämä resuinen maalaispoika ilmestyi Okuman kotiin, hänen pyyntönsä päästä töihin hylättiin. Myöhemmin isä sai työpaikan ja asunnon eräästä maitokaupasta.

Ollessaan vielä teini-ikäinen isäni alkoi käydä poliitikkojen ja muiden oppineiden luennoilla. Eräällä luennolla mainittiin, että Raamattu on hyvin tärkeä kirja, joten isä hankki koko Raamatun, jossa oli ristiviitteitä ja Raamatun maiden kartasto. Hän oli syvästi vaikuttunut lukemastaan, ja se sai hänet haluamaan johonkin sellaiseen työhön, josta olisi hyötyä koko ihmiskunnalle.

Aikanaan isä palasi kotiin, ja vuoden 1931 huhtikuussa ollessaan 24-vuotias hän avioitui 17-vuotiaan Haginon kanssa. Pian isän avioiduttua eräs hänen sukulaisensa lähetti hänelle Todaishan julkaisemaa kirjallisuutta. Isä piti kovasti lukemastaan ja kirjoitti Todaishalle Tokioon. Kesäkuussa vuonna 1931 Matsue Ishii, kokoaikainen sananpalvelija Sendaista, vieraili hänen luonaan Ishinomorissa.a Isä hankki tuolta sisarelta kirjasarjan, johon kuuluivat muun muassa Jumalan harppu, Luominen ja Hallitus.

Elämälle löytyy tarkoitus

Isä ymmärsi miltei heti monien kirkon opetusten – esimerkiksi sen, että ihmisellä on kuolematon sielu, pahoja kärvennetään ikuisesti helvetin tulessa ja Luoja on kolmiyhteinen Jumala – olevan vääriä (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4; Johannes 14:28). Hän tajusi myös, että tämä maailma tulisi loppumaan (1. Johanneksen kirje 2:17). Koska hän halusi tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, hän otti yhteyttä nimitettyyn Todaishan edustajaan, joka kävi hänen luonaan elokuussa 1931. Heidän keskustelunsa johti siihen, että isä kastettiin, ja hän päätti ryhtyä palvelemaan Jehovaa koko ajallaan.

Kun keskusteluja jatkettiin, äitikin vakuuttui siitä, että se, mitä hän oppi Raamatusta, oli totuus. Hän vihki elämänsä Jehovalle ja kävi kasteella lokakuussa 1931. Kun isä huutokauppasi omaisuutensa, hänen sukulaisensa luulivat hänen menettäneen järkensä.

Elämä kokoaikaisina sananpalvelijoina

Isä jätti kaikki huutokaupassa saamansa rahat omalle äidilleen ja matkusti äidin kanssa Tokioon vuoden 1931 marraskuussa. Vaikkei heille ollut annettu mitään ohjeita siitä, miten Valtakunnan hyvää uutista piti toisille kertoa, he aloittivat saarnaamistyön heti seuraavana päivänä saapumisestaan (Matteus 24:14).

Heidän elämänsä ei ollut helppoa. Varsinkin äidilläni oli kovaa; olihan hän vasta 17-vuotias. Ei ollut todistajatovereita, ei kokouksia, ei seurakuntaa – vain aikataulu joka päivälle kello 9.00–16.00 raamatullisen kirjallisuuden levittämiseksi talosta taloon.

Vuonna 1933 heidät määrättiin saarnaamaan Tokion sijasta Kobeen. Minä synnyin siellä 9. helmikuuta 1934. Äitini lopetti innokkaan palveluksensa vasta kuukautta ennen syntymääni. Myöhemmin vanhempani muuttivat Yamaguchiin, Ubeen, Kureen ja lopulta Hiroshimaan. He saarnasivat kullakin paikkakunnalla noin vuoden.

Vanhempani pidätetään

Sotakiihkon yltyessä Japanissa Vartiotorni-seuran julkaisut kiellettiin ja salainen poliisi alkoi pitää Jehovan todistajia tiukasti silmällä. Sitten 21. kesäkuuta 1939 Jehovan todistajien kokoaikaiset sananpalvelijat koottiin eri puolilta Japania. Isä ja äiti olivat pidätettyjen joukossa. Minut annettiin Ishinomorissa asuvan isoäitini huostaan. Äidin oltua kahdeksan kuukautta pidätettynä hänet päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Vihdoin vuonna 1942 pääsin hänen luokseen Sendaihin.

Sillä välin salainen poliisi kuulusteli isää ja muita Jehovan todistajia Hiroshiman poliisiasemalla. Koska he kieltäytyivät palvomasta keisaria ja tukemasta Japanin militarismia, heitä piestiin ankarasti. Kuulustelija ei saanut horjutettua isän päätöstä palvoa Jehovaa.

Kun isä oli ollut pidätettynä yli kaksi vuotta, hänet vietiin oikeuteen. Erään istunnon aikana tuomari kysyi: ”Miura, mitä mieltä olet Hänen majesteetistaan keisarista?”

”Myös Hänen majesteettinsa keisari on Aadamin jälkeläinen ja kuolevainen, epätäydellinen ihminen”, isä vastasi. Oikeuden pikakirjoittaja oli niin ällistynyt isän vastauksesta, että hän ei tullut edes merkinneeksi sitä muistiin. Tuohon aikaan useimmat japanilaiset pitivät näet keisaria jumalana. Isä tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan, ja tuomari sanoi hänelle, että ellei hän luopuisi uskostaan, hän viettäisi vankilassa lopun elämäänsä.

Pian tämän jälkeen joulukuussa 1941 Japani hyökkäsi Pearl Harboriin Havaijiin. Vankilan ruoka-annokset pienenivät, ja talvikuukausina isä vietti monta kylmää, unetonta yötä puutteellisen vaatetuksen vuoksi. Vaikka kaikki hengelliset yhteydet olivat poikki, hän saattoi käydä vankilan kirjastossa, jossa oli Raamattu. Lukemalla sitä yhä uudelleen hän pysyi hengellisesti voimakkaana.

Pommi pudotetaan

Varhain aamulla 6. elokuuta 1945 muuan vanki halusi vaihtaa kirjoja isän kanssa. Se oli kiellettyä, mutta koska vanki oli jo sujauttanut kirjansa käytävän yli isän selliin, isäkin sujautti oman kirjansa toisen vangin selliin. Sen sijaan että isä olisi siis noudattanut tuona aamuna vakioaikatauluaan, hän olikin lukemassa, kun pommi putosi. Tavallisesti hän olisi tuohon aikaan aamusta ollut sellinsä käymälässä. Räjähdyksen jälkeen isä näki katosta pudonneiden kappaleiden tuhonneen tuon paikan.

Isä vietiin sen jälkeen lähellä sijaitsevaan Iwakunin vankilaan. Pian sen jälkeen Japani antautui liittoutuneille, ja hänet vapautettiin vankilasta keskelle sodan jälkeistä sekasortoa. Hän palasi kotiin Ishinomoriin joulukuussa 1945. Hänen terveytensä oli raunioina. Hän oli vasta 38-vuotias mutta näytti vanhalta mieheltä. Aluksi en voinut uskoa, että hän oli isäni.

Hänen uskonsa pysyy vahvana

Japanissa vallitsi kaaos, emmekä tienneet, minne kourallinen uskollisia todistajia oli hajaantunut. Emme saaneet myöskään mistään Jehovan todistajien kirjallisuutta. Siitä huolimatta isä opetti minulle suoraan Raamatusta totuuden Jehovan valtakunnasta, uudesta maailmasta ja lähestyvästä Harmagedonin taistelusta (Psalmit 37:9–11, 29; Jesaja 9:5, 6; 11:6–9; 65:17, 21–24; Daniel 2:44; Matteus 6:9, 10).

Kun minulle myöhemmin opetettiin koulussa kehitysoppia ja aloin epäillä Jumalan olemassaoloa, isäni yritti saada minut vakuuttumaan siitä, että Jumala on olemassa. Kun minulla oli edelleen epäilyksiä, hän lopulta sanoi: ”Useimmat ihmiset maailmassa tukivat sotaa ja syyllistyivät verenvuodatukseen. Minä puolestani pidin kiinni Raamatun totuudesta enkä milloinkaan tukenut militarismia, keisarin palvontaa tai sotaa. Harkitse siksi tarkkaan, mikä on oikea elämäntapa, jota sinun tulisi noudattaa.”

Tiesin, mitä isäni opetti ja minkä mukaan hän eli, ja kun vertasin sitä siihen, mitä opin koulussa, tajusin, ettei kehitysoppi voinut edustaa järkevää ajattelutapaa. Yksikään kehitysopin kannattaja ei ollut vaarantanut henkeään uskomustensa vuoksi, mutta isäni oli tehnyt niin oman uskonsa puolesta.

Eräänä päivänä maaliskuussa vuonna 1951, yli viisi vuotta siitä, kun sota oli loppunut, isä oli lukemassa Asahi-sanomalehteä. Äkkiä hän huudahti: ”Hei! He ovat tulleet! He ovat tulleet!” Hän näytti lehteä minulle. Siinä oli kirjoitus viidestä Jehovan todistajien lähetystyöntekijästä, jotka olivat juuri saapuneet Osakaan. Riemusta pomppien isä otti yhteyttä sanomalehteen, ja sieltä kerrottiin, että Jehovan todistajat olivat perustaneet haaratoimiston Tokioon. Saatuaan haaratoimiston osoitteen hän meni käymään siellä ja sai siten jälleen yhteyden Jehovan järjestöön.

Uskollinen loppuun saakka

Vuonna 1952 perheemme muutti Sendaihin. Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijät Donald ja Mabel Haslett muuttivat sinne samana vuonna ja vuokrasivat talon, jossa alettiin pitää Vartiotornin tutkisteluja. Ensimmäisessä kokouksessa oli läsnä vain neljä henkeä: Haslettit, isä ja minä. Myöhemmin lähetystyöntekijät Shinichi ja Masako Tohara, Adeline Nako ja Lillian Samson liittyivät Haslettien seuraan Sendaissa.

Ollessaan näiden lähetystyöntekijöiden seurassa perheemme oppi tuntemaan paremmin Jumalan sanaa ja järjestöä. Pian äitinikin, jonka usko oli horjunut sota-ajan tapahtumien vuoksi, alkoi käydä kanssamme kokouksissa ja kenttäpalveluksessa. Minä vihin elämäni Jehova Jumalan palvelukseen ja kävin kasteella 18. huhtikuuta 1953.

Sodan jälkeen isä toimi erään vakuutusyhtiön myyntimiehenä. Vaikka vankeusaika oli jättänyt häneen jälkensä – hänellä oli muun muassa munuaissairaus ja korkea verenpaine – hän halusi kovasti aloittaa uudelleen kokoaikaisen tienraivauspalveluksen. Hän toteutti tämän halunsa samoihin aikoihin kun minut kastettiin. Vaikkei hän heikon terveyden vuoksi voinut olla tienraivaajana kovin pitkään, hänen palvelusintonsa sai minut keskeyttämään opintoni yliopistossa ja valitsemaan urakseni kokoaikaisen sananpalveluksen.

Isamu Sugiura, mukava nuorimies Nagoyasta, määrättiin palvelustoverikseni. Aloitimme palveluksemme erikoistienraivaajina 1. toukokuuta 1955 Beppussa Kyushun saarella. Siihen aikaan koko saarella oli vain kourallinen todistajia. Nyt yli 39 vuotta myöhemmin meillä on siellä 15 hengellisesti kukoistavaa kierrosta ja yli 18000 julistajaa. Koko Japanissa on nyt lähes 200000 todistajaa.

Vuoden 1956 keväällä Isamu ja minä saimme kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin Yhdysvaltoihin. Olimme suunniltamme ilosta. Matkaa ennen pidetyssä lääkärintarkastuksessa lääkärit kuitenkin totesivat minun sairastavan tuberkuloosia. Palasin kotiin Sendaihin pahasti pettyneenä.

Siihen mennessä isän terveys oli huonontunut, ja hän makasi kotona sängyssä. Vuokraamamme talo muodostui vain yhdestä noin 10 neliömetrin suuruisesta huoneesta, jossa oli tatamilattia. Isäni ja minä makasimme vieretysten. Koska isä ei voinut käydä töissä, äiti joutui tiukoille huolehtiessaan meistä taloudellisesti.

Tammikuussa vuonna 1957 Japanissa vieraili Frederick W. Franz, joka oli tuolloin Vartiotorni-seuran varapresidentti, ja Kiotoon järjestettiin erikoiskonventti. Isä kannusti äitiäni menemään sinne, ja vaikkei äiti olisi halunnut jättää meitä sairautemme vuoksi, hän totteli isää ja lähti konventtiin.

Pian isä alkoi käydä päivä päivältä heikommaksi. Maatessamme siinä vierekkäin aloin huolestua ja kysyin, miten tulisimme toimeen. Siihen hän vastasi: ”Olemme palvelleet Jehova Jumalaa henkemmekin uhalla, ja hän on kaikkivaltias Jumala. Miksi olet huolissasi? Jehova järjestää meille varmasti kaiken tarvitsemamme.” Sitten hän torui minua hyvin lempeästi sanoen: ”Sinun tulisi kehittää itsellesi vahvempi usko.”

24. maaliskuuta 1957 isä nukkui rauhallisesti pois. Hautajaisten jälkeen kävin järjestelemässä asioita siinä vakuutusyhtiössä, jossa hän oli ollut työssä. Kun olin lähdössä, johtaja ojensi minulle paperipussin ja sanoi: ”Tämä kuuluu isällesi.”

Palattuani kotiin löysin pussista melkoisen rahasumman. Kysyin siitä johtajalta myöhemmin, ja hän kertoi, että kyseessä oli vakuutusmaksu, joka oli vähennetty kuukausittain isän palkasta hänen tietämättään. Isän sanat ”Jehova järjestää meille varmasti kaiken tarvitsemamme” tosiaankin toteutuivat. Se vahvisti suuresti uskoani Jehovan suojelevaan huolenpitoon.

Myöhemmät vuosikymmenet palveluksessa

Saamamme rahan turvin pystyin keskittymään toipumiseen kotona. Vuotta myöhemmin, vuonna 1958, äiti ja minut nimitettiin erikoistienraivaajiksi. Jälkeenpäin palvelin matkavalvojana Japanissa, ja sitten vuonna 1961 sain edun käydä kymmenkuukautisen Gilead-koulun kurssin Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.

Palattuani Japaniin jatkoin seurakuntien palvelemista matkavalvojana. Vuonna 1963 avioiduin Yasuko Haban kanssa, joka työskenteli Jehovan todistajien haaratoimistossa Tokiossa. Hän oli kanssani matkatyössä vuoteen 1965 saakka, jolloin meidät kutsuttiin palvelemaan Tokion haaratoimistoon. Siitä lähtien olemme palvelleet haaratoimiston tiloissa aluksi Tokiossa, sitten Numazussa ja nyt Ebinassa.

Äiti oli erikoistienraivaajana vuoteen 1965 asti. Sen jälkeen hän on edelleen auttanut ahkerasti monia ottamaan vastaan Raamatun totuuden. Nyt hän on 79-vuotias mutta suhteellisen terve. Olemme iloisia siitä, että hän asuu melko lähellä meitä ja voi käydä samassa seurakunnassa kuin me lähellä Ebinan haaratoimistoa.

Olemme hyvin kiitollisia Jehova Jumalalle siitä, että isäni jäi eloon atomipommin räjähdettyä Hiroshiman yllä. Hän säilytti uskonsa, ja toivon voivani toivottaa hänet tervetulleeksi takaisin uuteen maailmaan ja kertoa hänelle, miten meidät pelastettiin Harmagedonista – taistelusta, jonka hän hyvin hartaasti olisi halunnut nähdä (Ilmestys 16:14, 16; 21:3, 4). (Kertonut Tsutomu Miura.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 11]

Katsuo ja Hagino Miura poikansa Tsutomun kanssa

[Kuva s. 15]

Tsutomu Miura työssään Japanin haaratoimistossa

[Kuvan lähdemerkintä s. 13]

Hiroshima Peace and Culture Foundation; osa aineistosta, jonka on palauttanut United States Armed Forces Institute of Pathology