”Tässä minä olen, lähetä minut”
KERTONUT WILFRED JOHN
Aseelliset burmalaisjoukot hyökkäsivät meitä kohti joen molemmilta rannoilta. Pistimet esillä ja kiväärit ojossa he kahlasivat vyötäröön asti ulottuvassa vedessä ja saartoivat meidät maantiesillan alle.
MINÄ ja toverini olimme kauhuissamme. Mistä oli kysymys? Vaikka emme ymmärtäneetkään heidän kieltään, tajusimme nopeasti, mitä he tarkoittivat – meidät oli pidätetty. Pelkät pyyhkeet vyötäröillämme meidät saatettiin ilman suurempia muodollisuuksia läheiselle poliisiasemalle englantia puhuvan upseerin kuulusteltaviksi.
Tämä tapahtui vuonna 1941 toisen maailmansodan ollessa käynnissä, ja meitä epäiltiin sabotoijiksi. Kerrottuamme kristillisestä saarnaamistyöstämme siinä määrin, että se tyydytti upseeria, hän sanoi meillä olleen onnea, kun selvisimme ristikuulustelusta elävinä. Hän sanoi, että useimmat epäillyistä ammuttiin kyselemättä. Kiitimme Jehovaa ja päätimme upseerin neuvon mukaisesti välttää jatkossa liikuskelemista siltojen lähettyvillä.
Miten sitten olin joutunut tuollaiseen tilanteeseen Burmaan (nykyisin Myanmar)? Annahan kun kerron vähän taustastani.
Nuoruudessa tehty valinta
Synnyin Walesissa vuonna 1917 ja muutin kuusivuotiaana vanhempieni ja pikkuveljeni kanssa Uuteen-Seelantiin, missä kasvoin isäni karjatilalla. Yhtenä päivänä hän toi kotiin pinon vanhoja kirjoja, jotka hän oli ostanut antikvariaatista. Niiden joukossa oli kaksi Raamatun tutkielmien osaa, jotka oli julkaissut Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura. Niistä tuli äidilleni hänen kallein aarteensa, ja Timoteuksen äidin Euniken tavoin hän juurrutti minuun halun käyttää nuoruuteni Jehovan valtakunnan etujen palvelemiseen (2. Timoteukselle 1:5).
Vuonna 1937 edessäni oli kaksi vaihtoehtoa: joko ryhtyisin hoitamaan isäni tilaa tai sanoisin Jehovalle kuten Jumalan profeetta Jesaja: ”Tässä minä olen, lähetä minut.” (Jesaja 6:8.) Olin nuori, terve ja vapaa. Olin saanut maistaa, millaista on elää maatilalla, ja olin nauttinut siitä. Toisaalta minulla ei ollut kokemusta kokoaikaisesta sananpalveluksesta eli tienraivauksesta. Kumman valitsisin: työskentelyn maatilalla vai tienraivauksen?
Jehovan todistajien Australian-haaratoimistosta tulleet vierailevat puhujat rohkaisivat minua. He kävivät alueellamme Uudessa-Seelannissa ja kehottivat minua käyttämään nuoruuden tarmoni Jehovan palvelemiseen (Saarnaaja 12:1). Keskustelin asiasta vanhempieni kanssa, ja hekin pitivät viisaana asettaa Jumalan tahto etusijalle. Harkitsin myös niitä sanoja, jotka Jeesus Kristus lausui vuorisaarnassaan: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33.)
Olin tehnyt päätökseni! Koska Jehovan todistajilla ei siihen aikaan ollut haaratoimistoa Uudessa-Seelannissa, minut kutsuttiin Australian haaratoimistoon Sydneyyn. Astuin siis vuonna 1937 Australiaan lähtevään laivaan ryhtyäkseni palvelemaan Jehova Jumalaa kokoaikaisesti.
Mietin itsekseni, mihin minut lähetettäisiin. Toisaalta – väliäkö sillä. Olinhan itse asiassa sanonut Jehovalle: ”Tässä minä olen. Käytä minua, missä ikinä haluat.” Kaksi vuotta olin mukana valmistamassa äänilevyjä, joilta Jehovan todistajat tuohon aikaan soittivat äänitettyjä raamatullisia puheita ovenavaajille. Pääasiassa sain kuitenkin koulutusta kirjallisuusvaraston hoitamiseen.
Singaporeen
Vuonna 1939 sain määräyksen Kaukoitään palvelemaan Seuran kirjallisuusvarastoon Singaporeen. Australiasta, Englannista ja Yhdysvalloista saatu kirjallisuus kulki sen kautta moniin Aasian maihin.
Singapore oli monikielinen kaupunki, jossa itämainen ja eurooppalainen kulttuuri sekoittuivat toisiinsa. Pääasiassa siellä puhuttiin malaijin kieltä, ja voidaksemme saarnata ovelta ovelle meidän ulkomaalaisten täytyi opetella se. Meillä oli erikielisiä todistuskortteja. Niihin oli painettu Valtakunnan sanoma hyvin lyhyesti.
Alkuun päästäkseni opettelin malaijinkielisen todistuskortin tekstin ulkoa ja lisäsin sitten vähitellen sanastoani. Pidimme kuitenkin mukanamme myös monen muun kielistä raamatullista kirjallisuutta. Meillä oli esimerkiksi intialaista väestöä varten julkaisuja bengalin, gudžaratin, hindin, malajalamin, tamilin ja urdun kielellä. Noin moniin eri kieliryhmiin kuuluvien ihmisten tapaaminen oli minulle uusi kokemus.
Muistan elävästi vuoden 1939 syyskuussa saapuneen kauhean uutisen: Euroopassa oli julistettu sota. Pohdiskelimme, mahtaisiko se laajeta Kaukoitään saakka. Minusta se tuntui Harmagedonin alkusoitolta – vieläpä arvioni mukaan juuri oikeaan aikaan! Olin tyytyväinen siitä, että olin käyttänyt nuoruuteni täysin määrin oikealla tavalla.
Varaston hoitamisen ohella osallistuin kaikkiin kokouksiin ja kenttäpalvelukseen. Raamatuntutkisteluja johdettiin, ja muutamat osoittivat vastakaikua ja halusivat tulla kastetuiksi. Heidät vietiin läheiselle merenrannalle ja kastettiin upottamalla Singaporen sataman lämpimässä vedessä. Päätimme jopa pitää konventin ja jaoimme kaikessa hiljaisuudessa kutsuja kiinnostuneille. Iloksemme noin 25 henkeä tuli konventtiimme, jonka uskoimme olevan viimeinen ennen Harmagedonia.
Yhteydet Seuran haaratoimistojen välillä olivat sodan vuoksi hyvin puutteelliset. Saimme esimerkiksi Singaporen varastollemme lyhyen ilmoituksen, jossa sanottiin, että kolmen saksalaisen tienraivaajaveljen oli tarkoitus poiketa Singaporessa matkatessaan jollakin laivalla kohti nimeltä mainitsematonta määränpäätä. Muutaman viikon kuluttua he saapuivat ja viettivät jännittävät kymmenen tuntia kanssamme. Kielivaikeuksista huolimatta ymmärsimme heidän olleen matkalla kohti Shanghaita.
Määräykseni Shanghaihin
Vuotta myöhemmin minutkin määrättiin palvelemaan Shanghaihin. En saanut lainkaan katuosoitetta, vaan ainoastaan postilokeron numeron. Postitoimistossa minua kuulusteltiin perusteellisesti, ja pystyttyäni todistamaan henkilöllisyyteni riittävän hyvin minulle annettiin Seuran huoneiston osoite. Sain kuitenkin kuulla siinä asuvalta kiinalaiselta, että haaratoimisto oli muuttanut jättämättä uutta osoitetta.
Olin täysin neuvoton. Rukoilin hiljaa apua. Kun nostin katseeni, näin kolme miestä, jotka olivat aavistuksen verran muuta väkijoukkoa pitempiä ja poikkesivat siitä muutenkin ulkomuodoltaan. He olivat varmasti ne kolme saksalaista, jotka olivat pysähtyneet muutamaksi ohikiitäväksi tunniksi Singaporeen. Ryntäsin nopeasti heidän eteensä.
”Suokaa anteeksi”, änkytin kiihtyneenä. He pysähtyivät ja tuijottivat minua epäluuloisesti tutkivilla silmillään. ”Singapore. Jehovan todistajat. Muistatteko minua?” kysyin.
Hetken kuluttua he vastasivat: ”Ja! Ja! Ja!” Syleilimme spontaanisti toisiamme, ja ilon kyyneleet vierivät kasvoillani. Miten kummassa juuri nuo kolme miestä miljoonien ihmisten joukosta osuivat tuohon paikkaan täsmälleen oikeaan aikaan? ”Jehovalle kiitos”, sanoin. Kolme kiinalaista perhettä, nuo kolme saksalaista veljeä ja minä olimme siihen aikaan ainoat todistajat Shanghaissa.
Hongkongiin ja Burmaan
Palveltuani Shanghaissa joitakin kuukausia minut määrättiin Hongkongiin. Koska tienraivaustoverikseni ajateltu australialainen veli ei päässyt tulemaan, totesin olevani koko siirtomaan ainoa Jehovan todistaja. Minun täytyi jälleen muistuttaa itseäni siitä, mitä olin sanonut Jehovalle: ”Tässä minä olen, lähetä minut.”
Keskitin huomioni lähinnä englantia puhuviin kiinalaisiin, mutta havaitsin vaikeaksi päästä heidän porttejaan pitemmälle, koska heidän vartiota pitävät palvelijansa puhuivat vain kiinaa. Opettelin sen vuoksi puhumaan hiukan kiinan kahta yleisintä murretta. Se auttoi! Lähestyin vahdissa olevia palvelijoita, ojensin käyntikorttini, lausuin muutaman osaamani sanan kiinaa, ja yleensä minut kutsuttiin sisään.
Vierailin kerran eräässä koulussa ja käytin tätä menetelmää tavatakseni rehtorin. Muuan luokanopettaja otti minut vastaan eteisessä. Seurasin häntä parin luokkahuoneen läpi, vastasin oppilaiden kunnioittaviin tervehdyksiin ja valmistauduin tulemaan esitellyksi rehtorille. Opettaja koputti, avasi oven, otti askeleen taaksepäin ja viittasi minua käymään sisään. Närkästyksekseni totesin, että hän olikin kohteliaasti opastanut minut koulun käymälään! Nähtävästi kiinankielinen esitykseni oli ymmärretty hieman väärin ja minua luultiin – kuten rehtori minulle myöhemmin kertoi – putki- ja viemäritöiden tarkastajaksi.
Kun olin toiminut neljä kuukautta, kuulin Hongkongin poliisilta, että saarnaamistyömme oli kielletty ja että minun oli joko lopetettava saarnaaminen tai minut karkotettaisiin. Valitsin karkotuksen, koska saatoin jatkaa saarnaamista muualla. Olin Hongkongissa levittänyt 462 kirjaa ja auttanut kahta ihmistä aloittamaan palveluksen.
Hongkongista minut määrättiin Burmaan. Olin siellä tienraivaajana ja autoin kirjallisuusvaraston työssä Rangoonissa (nykyisessä Yangonissa). Yksi kiinnostavimmista kokemuksista oli saarnata niissä kaupungeissa ja kylissä, jotka sijaitsivat siellä täällä Rangoonin ja Mandalayn välisen päätien varrella sekä Mandalaysta Lashion kaupunkiin päin Kiinan rajan suuntaan. Keskityin tienraivaustoverini kanssa englantia puhuvaan väestöön, ja hankimme useita satoja Lohdutus-lehden (nykyisin Herätkää!) tilauksia. Sivumennen sanoen tämä Rangoonista Mandalayhin kulkeva valtatie tuli tunnetuksi Burman tienä, jota pitkin amerikkalaiset sotatarvikkeet kuljetettiin Kiinaan.
Laahustaessamme nilkkoja myöten pölyssä haaveilimme usein kunnon kylvystä. Sen vuoksi jouduimme kerran pidätetyiksi ollessamme peseytymässä sillan alla, kuten alussa kerroin. Pian sen jälkeen sotatoimet ja sairaudet pakottivat meidät palaamaan Rangooniin. Saatoin jäädä Burmaan vuoteen 1943 saakka, kunnes jouduin kiihtyvien taistelujen vuoksi lähtemään takaisin Australiaan.
Jälleen Australiassa
Jehovan todistajien toiminta oli sillä välin kielletty Australiassa. Kielto kuitenkin poistettiin pian, ja minut kutsuttiin aikanaan takaisin haaratoimistoon. Myöhemmin, vuonna 1947, avioiduin Betty Mossin kanssa, joka työskenteli Seuran toimistossa Australiassa. Bettyn vanhemmat olivat tienraivaajia, ja he olivat kannustaneet sekä häntä että hänen Bill-veljeään valitsemaan kokoajanpalveluksen elämäntyökseen. Betty oli aloittanut tienraivauksen samana päivänä, jona hän lopetti koulunsa 14-vuotiaana. Arvelin meidän sopivan hyvin yhteen, koskapa hänkin oli oikeastaan sanonut Jehovalle: ”Tässä minä olen, lähetä minut.”
Oltuamme vuoden naimisissa minut kutsuttiin kierrostyöhön vierailemaan Jehovan todistajien seurakunnissa. Oli todellinen haaste työskennellä Australian kesyttömillä sisämaan alueilla. Äkilliset tulvat haittasivat toistuvasti matkustamista, varsinkin liukkailla saviteillä. Kesällä lämpötila hipoi 43:a astetta varjossa. Oli lähes sietämätöntä asua teltoissa, kun kesät olivat korventavan kuumia ja talvet purevan kylmiä.
Oli ilo palvella piirivalvojana aikana, jolloin Australia oli jaettu vain kahteen piiriin. Donald MacLean palveli toisella piirillä ja minä toisella. Sen jälkeen vaihdoimme puolia. On sykähdyttävää lukea seurakunnista, joita on nyt tuolla alueella, jolla aikoinaan palvelimme. Raamatun totuuden siemenet ovat todella itäneet ja tuottaneet satoa.
Takaisin sinne mistä kaikki alkoi
Minulla oli vuonna 1961 etu osallistua lähetyskoulu Gileadin ensimmäiselle kurssille sen jälkeen, kun se oli siirtynyt Brooklyniin New Yorkiin. Minua oli pyydetty kouluun jo muutaman kerran aikaisemminkin, mutta en voinut terveyssyiden vuoksi lähteä. Kymmenen kuukauden kurssin jälkeen minulle annettiin määräalueeksi Uusi-Seelanti.
Olen siis ollut Bettyn kanssa vuoden 1962 tammikuusta lähtien Uudessa-Seelannissa. Sitä on usein sanottu yhdeksi Tyynenmeren helmeksi. Teokraattiselta kannalta on ollut ilahduttavaa palvella sekä kierros- että piirityössä. Kuluneina 14 vuotena, vuoden 1979 huhtikuusta lähtien, olemme olleet Uuden-Seelannin haaratoimistossa.
Betty ja minä olemme molemmat nyt yli 70-vuotiaita, ja olemme olleet yhteensä 116 vuotta keskeytyksettä kokoaikaisesti Valtakunnan palveluksessa. Betty aloitti tienraivauksen tammikuussa 1933 ja minä huhtikuussa 1937. Olemme kokeneet monia riemun hetkiä nähdessämme hengellisten lastemme ja lastenlastemme toimivan samoin kuin me – nimittäin noudattavan sitä kehotusta, joka annetaan Saarnaajan 12:1:ssä: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi.”
Mikä etu onkaan ollut käyttää käytännöllisesti katsoen koko elämänsä Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseen ja opetuslasten tekemiseen Herramme Jeesuksen Kristuksen käskyn mukaisesti (Matteus 24:14; 28:19, 20). Olemme hyvin onnellisia siitä, että vastasimme Jehovan kutsuun profeetta Jesajan tavoin: ”Tässä minä olen, lähetä minut.”