Ovatko luonnonkatastrofit aikamme tunnusmerkki?
”KANSA nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja nälänhätää ja maanjäristyksiä tulee olemaan paikassa toisensa jälkeen. Kaikki nämä ovat ahdingon tuskien alkua.” Näillä sanoilla Jeesus Kristus kertoi opetuslapsilleen 1 900 vuotta sitten, että tällaiset tuhoisat tapahtumat, samoin kuin laittomuuden lisääntyminen ja Jumalan valtakunnan hyvän uutisen maailmanlaajuinen saarnaaminen, olisivat ensimmäisiä piirteitä ”asiainjärjestelmän päättymisen” moniosaisesta tunnusmerkistä. (Matteus 24:3–14.)
Meidän on tämän vuoksi kysyttävä: Näemmekö me nykyään enemmän katastrofaalisia maanjäristyksiä, hirmumyrskyjä, tulvia, kuivuutta ja nälänhätää kuin menneet sukupolvet? Entä kärsivätkö tästä kaikesta suhteellisesti useammat ihmiset huolimatta tieteen ja tekniikan edistysaskeleista?
Monet vastaisivat myöntävästi. Esimerkiksi tiedelehti New Scientist varoittaa, että ”maailma voi odottaa näkevänsä 1990-luvulla enemmän katastrofeja kuin menneinä vuosikymmeninä”. Myös Maailman ilmatieteen järjestön johtaja lausui kesäkuun 1991 UN Chronicle -lehdessä: ”Suuntaus on varsin selvä. 1960-luvulta 1980-luvulle – – on suurten luonnonkatastrofien esiintymistiheys viisinkertaistunut ja taloudelliset kokonaistappiot ovat kolminkertaistuneet.” YK:n alaisen Maailman terveysjärjestön lehti World Health laajentaa hieman näkökulmaa huomauttaessaan: ”Esimerkkejä luonnonkatastrofeista ja niiden tuhoisista seurauksista voidaan löytää kaikilta aikakausilta kautta historian. Mutta lähestyessämme 2000-lukua on demografisten, ekologisten ja teknisten olosuhteiden yhdistelmä muuttumassa, minkä vuoksi monet väestöt ovat nyt haavoittuvampia sekä luonnon- että ihmisten aiheuttamien katastrofien vaikutusten suhteen.”
Tällaiset lausunnot eivät yllätä ketään, joka vähänkin seuraa ajankohtaisia tapahtumia. Uutisvälineillä ei ole puutetta sensaatiomaisista aiheista; jutun voi kirjoittaa Filippiinien tulivuorenpurkauksesta, Kalifornian maanjäristyksestä, Bangladeshin tulvasta, Somalian nälänhädästä, Havaijin hirmumyrskystä tai Nicaraguan hyökyaallosta. Tuskin yhtäkään kuukautta kuluu niin ettemme kuulisi jossain päin maailmaa sattuneesta katastrofista.
Jotkut sivuuttavat tämän merkityksettömänä seikkana. He väittävät, että aikamme luonnonkatastrofien näennäinen kasvu johtuu pelkästään tiedotuksen tai rekisteröinnin paranemisesta. Lisäksi näiden onnettomuuksien uhrien määrä on heidän mielestään suurempi vain siksi, että ihmisiä on nykyään enemmän. Onko tämä koko totuus?
Pankaamme merkille, mitä edellä mainitussa New Scientist -lehdessä sanotaan: ”1960-luvulla rekisteröitiin 523 katastrofia ja 1970-luvulla 767 katastrofia. 1980-luvulla luku nousi 1 387:ään.” Lehti jatkaa selittäen, että ”osa viime vuosikymmenen ilmeisestä kasvusta voidaan panna sen tiliin, että Kiinan ja Neuvostoliiton onnettomuuksista tiedotetaan avoimemmin”. Sitten se lisää: ”Luku on siitä huolimatta kasvussa.” Luonnonkatastrofien määrän jyrkkää kasvua ei voida kuitata yksinomaan paremmalla tiedotuksella tai rekisteröinnillä.
UN Chronicle -lehti kertoi maaliskuun 1992 numerossaan: ”Luonnonkatastrofien mukanaan tuomat ’vahingot, koettelemukset ja kärsimykset’ ovat menneiden kahdenkymmenen vuoden aikana johtaneet noin 3 miljoonan ihmisen kuolemaan ja vaikuttaneet 800 miljoonaan muuhun.” Toisin sanoen noin joka seitsemäs ihminen maapallolla on joutunut tekemisiin jonkinlaisen katastrofin tai murhenäytelmän kanssa. Luku on suorastaan tyrmäävä ja osoittaa varsin selvästi, että elämme kuohuvia ja levottomia aikoja.
Jos kerran tällainen suuren ahdingon aika on ennustettu Raamatussa, niin merkitseekö se sitä, että Jumala on vastuussa näistä katastrofeista ja niihin liittyvistä kärsimyksistä? Monet ajattelevat näin. Mutta mitä tosiasiat kertovat? Ja mitä ennen kaikkea Raamattu tästä sanoo?
[Kuvan lähdemerkintä s. 2]
Kansi: W. Faidley/Weatherstock
[Kuvien lähdemerkinnät s. 3]
Keskimmäinen valokuva: Mark Peters/Sipa Press
WHO/League of Red Cross