Onko tämä todellakin varastamista?

ABIODUN työskenteli erään suuren nigerialaisen hotellin hovimestarina. Lukitessaan eräänä iltana pitosalia hän löysi laukun, jossa oli yli 10 000:ta Suomen markkaa vastaava määrä rahaa. Viipymättä hän luovutti hotellille rahat, jotka niiden omistaja, muuan hotellin vieras, tuli myöhemmin hakemaan. Hotellin johto palkitsi Abiodunin antamalla hänelle ylennyksen ja ”vuoden paras työntekijä” -palkinnon. Hän sai palkkion myös rahojen omistajalta.

Paikallisessa Quality-uutislehdessä kerrottiin tapauksesta ja Abiodunia sanottiin ”laupiaaksi samarialaiseksi”. Kun Quality-lehti kysyi Abiodunilta, oliko tämä tuntenut kiusausta pitää rahat itse, Abiodun kertoi olevansa Jehovan todistaja. Sen vuoksi hän palauttaa omistajalle kaiken sellaisen löytämänsä, mikä ei kuulu hänelle itselleen.

Monet yhdyskunnan asukkaat olivat hämmästyneitä Abiodunin rehellisyydestä. Abiodunin todistajatoverit olivat iloisia siitä, mitä oli tapahtunut, mutta eivät hämmästyneitä. Jehovan todistajat tunnetaan korkeista normeistaan kautta maailman. Heidän keskuudessaan rehellisyys ei ole poikkeus, vaan sääntö, keskeinen osa tosi kristillisyyttä.

Toisinaan saattaa kuitenkin näyttää siltä, että olosuhteiden vuoksi on vaikea erottaa, mikä on rehellistä ja mikä ei. Tarkastellaanpa seuraavaa tilannetta. Festus, joka huolehti erään länsiafrikkalaisen Jehovan todistajien seurakunnan lahjoituksista ja tileistä, tarvitsi kipeästi rahaa.a Hänen vaimonsa oli päästävä vaikeaan leikkaukseen, jota ei lääkäreiden mukaan saanut viivyttää. Sairaala vaati maksamaan puolet rahoista etukäteen.

Festuksella ei ollut noita rahoja. Hän pyysi lainaa useilta eri ihmisiltä, mutta ei saanut sitä. Sitten hänen mieleensä tulivat hänen hallussaan olevat rahat, ja hän pohti, olisiko hänen oikein antaa vaimonsa olla hengenvaarassa samalla kun hän voisi tehdä jotain asian hyväksi. Miksi hän ei voisi ”lainata” rahaa seurakunnan kassasta? Hän voisi sitten palauttaa rahat, kun ne, jotka olivat hänelle velkaa, maksaisivat hänelle.

Festus käytti sairaalamaksuihin nuo rahat, jotka eivät kuuluneet hänelle. Järkeilikö hän oikein? Voitiinko hänen tekoaan puolustella sillä, että hän oli joutunut hätätilanteeseen?

Kenelle rahat kuuluvat?

Palauttakaamme näitä kysymyksiä pohtiessamme mieleemme joitakin seikkoja, jotka liittyvät tällaisten Festuksen ottamien rahojen lähteeseen ja tarkoitukseen. Nuo varat saadaan kokoon niiden seurakunnan jäsenten tekemistä vapaaehtoisista lahjoituksista, jotka haluavat edistää Jehovan puhdasta palvontaa (2. Korinttolaisille 9:7). Niitä ei käytetä palkkojen maksamiseen, sillä kenellekään ei makseta siitä, mitä hän tekee seurakunnassa. Lahjoitetut varat käytetään sitä vastoin pääasiassa kokouspaikan, tavallisesti valtakunnansalin, hankkimiseen ja siitä huolehtimiseen. Näin saadaan sopiva ja viihtyisä paikka, jossa nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät voivat kokoontua saamaan raamatullista opetusta.

Kenelle rahat kuuluvat? Ne kuuluvat koko seurakunnalle yhteisesti. Kukaan yksityinen jäsen ei päätä sitä, miten ne käytetään. Vanhimmisto ohjaa seurakunnan rutiinikulujen maksamista, mutta kun on suoritettava jokin tavallisuudesta poikkeava maksu, vanhimmat esittävät asian koko seurakunnalle saadakseen sen suostumuksen.

Lainaamista vai varastamista?

Festus suunnitteli panevansa rahat takaisin mahdollisimman pian ja piti siksi tekoaan lainaamisena. Nykysuomen sanakirjassa käytetään kuitenkin toista sanaa, kun puhutaan ”toisen omistaman ja hänen hallinnassaan olevan esineen luvattomasta ottamisesta omaksi t. toisen hyödyksi”. Tuo sana on ”varkaus”. Festus otti luvatta rahaa, joka kuului seurakunnalle. Näin ollen hän tosiaankin syyllistyi varkauteen. Hän oli varas.

Kaikki varkauteen johtavat syyt eivät tietenkään ole yhtä paheksuttavia. Se voidaan nähdä Juudas Iskariotin tapauksesta. Hänen tehtäväkseen uskottiin Jeesuksen ja uskollisten apostolien rahoista huolehtiminen. Raamatussa sanotaan, että Juudas ”oli varas ja piti hallussaan kassalipasta ja hänellä oli tapana viedä, mitä siihen oli pantu” (Johannes 12:6). Juudas vajosi yhä syvemmälle, sillä hänen toimintansa takana olivat paha sydän ja suoranainen ahneus. Lopulta hän alentui pettämään Jumalan Pojan – 30 hopearahasta (Matteus 26:14–16).

Festuksen vaikuttimena oli kuitenkin huoli hänen sairaasta vaimostaan. Tarkoittaako tämä sitä, ettei häntä voinut syyttää? Ei suinkaan. Huomaa, mitä Raamatussa sanotaan varkaudesta eräässä toisessa näennäisessä hätätilanteessa: ”Eikö halveksita varasta, vaikka hän olisi nälissään varastanut hengenpiteikseen? Onhan hänen, jos tavataan, seitsenkertaisesti korvattava, annettava kaikki talonsa varat.” (Sananlaskut 6:30, 31.) Varkaan täytyy toisin sanoen kiinni joutuessaan kantaa täysi vastuu lain edessä. Mooseksen lain mukaan varkaan oli korvattava rikoksensa. Sen sijaan että Raamatussa kannustettaisiin varastamaan tai puolusteltaisiin varkautta, siinä varoitetaan, että hätätapauksissakin varastaminen voi aiheuttaa taloudellisia menetyksiä, häpeää ja, mikä vielä vakavampaa, Jumalan hyväksymyksen menettämisen.

Jehovan todistajina kaikkien tosi kristittyjen, erityisesti niiden, joille on uskottu vastuutehtäviä seurakunnassa, täytyy olla esimerkillisiä, ”vapaita syytöksestä” (1. Timoteukselle 3:10). Festus ei saanut perityksi velkojaan, eikä hän sen vuoksi pystynyt palauttamaan ottamiaan rahoja. Hänen tekonsa tuli tunnetuksi. Mitä hänelle tapahtui? Jos hän olisi ollut katumaton varas, hänet olisi erotettu puhtaasta kristillisestä seurakunnasta (1. Pietarin kirje 4:15). Omatunto kuitenkin soimasi häntä, ja hän katui. Hän saattoi sen vuoksi jäädä seurakunnan yhteyteen, vaikka hän menettikin palvelusetunsa.

Jumalaan luottaminen

Apostoli Paavali varoitti siitä, että se, joka väittää palvelevansa Jehovaa, voi varastamisellaan aiheuttaa häpeää Jumalan nimelle ja hänen nimikkokansalleen. Paavali kirjoitti: ”Sinäkö, joka opetat toista, et kuitenkaan opeta itseäsi? Sinä, joka saarnaat: ’Älä varasta’, varastatko itse? Sillä ’Jumalan nimeä pilkataan teidän takianne kansojen keskuudessa’.” (Roomalaisille 2:21, 24.)

Aagur, vanhan ajan viisas mies, sanoi samaa. Hän pyysi rukouksessaan, ettei hän ”köyhtyneenä varastaisi ja rikkoisi Jumalansa nimeä vastaan” (Sananlaskut 30:9). Pane merkille, että tämä viisas mies myönsi köyhyyden voivan synnyttää tilanteita, joissa jopa vanhurskas ihminen saattaisi tuntea kiusausta varastaa. Vaikeat ajat voivat tosiaankin koetella kristityn uskoa siihen, että Jehova pystyy huolehtimaan kansansa tarpeista.

Jehovan uskolliset todistajat – myös köyhät – uskovat kuitenkin siihen, että Jumalasta ”tulee niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä” (Heprealaisille 11:6). He tietävät, että Jehova palkitsee uskollisensa auttamalla heitä huolehtimaan tarpeistaan. Jeesus teki tämän selväksi vuorisaarnassaan, kun hän sanoi: ”Älkää – – koskaan olko huolissanne ja sanoko: ’Mitä me syömme?’ tai: ’Mitä me juomme?’ tai: ’Mitä me puemme yllemme?’ – – Sillä teidän taivaallinen Isänne tietää, että te tarvitsette näitä kaikkia. Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:31–33.)

Miten Jehova pitää huolta kristillisen seurakunnan puutteenalaisista? Monin tavoin. Hän käyttää siihen muun muassa toisia uskovia. Jumalan kansaan kuuluvat osoittavat aitoa rakkautta toinen toistaan kohtaan. He suhtautuvat vakavasti Raamatun kehotukseen: ”Jos jollakulla on tämän maailman varoja elämän ylläpidoksi ja hän näkee veljensä olevan puutteessa ja kuitenkin sulkee häneltä hellän sääliväisyytensä oven, niin millä tavalla Jumalan rakkaus pysyy hänessä? Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanoin tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1. Johanneksen kirje 3:17, 18.)

Kautta maailman useammassa kuin 73 000 seurakunnassa toimivat yli neljä ja puoli miljoonaa Jehovan todistajaa pyrkivät palvelemaan uutterasti Jumalaa hänen vanhurskaiden mittapuidensa mukaisesti. He tietävät, että Jumala ei koskaan hylkää uskollisiaan. Ne jotka ovat palvelleet Jehovaa vuosikausia, yhtyvät kuningas Daavidin kirjoittamiin sanoihin: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.” (Psalmit 37:25.)

Kuinka paljon parempi onkaan uskoa Jumalaan, joka on henkeyttänyt nuo sanat, kuin sallia itsensä joutua kiusaukseen varastaa ja mahdollisesti menettää Jumalan hyväksymys ikuisiksi ajoiksi! (1. Korinttolaisille 6:9, 10.)

[Alaviitteet]