Onnellinen aidossa, kansainvälisessä veljesseurassa

KERTONUT WILLIE DAVIS

Vuonna 1934 maailmaa piti otteessaan suuri lamakausi, ja Yhdysvallat kamppaili taloudellisessa ahdingossa. Erään Clevelandissa Ohiossa sijaitsevan avustuskeskuksen ulkopuolella poliisin ja vannoutuneen kommunistin välille syntyi tappelu. Poliisi ampui kuoliaaksi kommunistin ja erään sivustakatsojan, isoäitini Vinnie Williamsin.

KOMMUNISTIT yrittivät kääntää nämä kuolemantuottamukset rotukiistaksi, sillä isoäitini oli mustaihoinen ja poliisi valkoihoinen. He levittivät tiedotuslehtisiä, joiden otsikkona oli muun muassa ”Clevelandin rasistipoliisi” ja ”Kostakaa nämä tapot”. Kommunistit järjestivät ja hoitivat isoäitini hautajaiset. Minulla on kuva arkunkantajista: he kaikki ovat valkoihoisia ja puolueen jäseniä. Jokaisella on nyrkkiin puristettu käsi ylös kohotettuna; myöhemmin siitä tuli ”mustan vallan” vertauskuva.

Kun isoäitini kuoli, hänen tyttärensä kantoi minua kohdussaan, ja minä synnyin neljä kuukautta myöhemmin. Varttuessani minulla oli puhevika. En osannut puhua änkyttämättä, joten aloin jo varhain saada puheopetusta.

Vanhempani erosivat ollessani viisivuotias, ja äitini kasvatti sisareni ja minut. Kymmenvuotiaana aloin koulun jälkeen kuljettaa ostoksia koteihin auttaakseni perhettä saamaan toimeentulonsa. Kaksi vuotta myöhemmin minusta tuli perheen varsinainen elättäjä, kun rupesin käymään työssä sekä ennen koulua että sen jälkeen. Kun äitini joutui sairaalaan ja hänelle täytyi tehdä useita leikkauksia, minä lopetin koulun ja menin kokopäivätyöhön.

Saan esimakua veljeydestä

Vuonna 1944 muuan Jehovan todistaja jätti serkkuni vaimolle kirjan ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”, ja minä menin mukaan hänelle aloitettuun raamatuntutkisteluun. Tuona samana vuonna liityin teokraattiseen palveluskouluun Eastsiden seurakunnassa. Koulun valvojalla, Albert Cradockilla, oli sama puhevika kuin minulla, mutta hän oli oppinut hallitsemaan sen. Hän rohkaisi minua todella suuresti.

Naapuristossamme asui suurimmaksi osaksi italialaisia, puolalaisia, unkarilaisia ja juutalaisia, ja seurakunta koostui näihin tai muihin etnisiin ryhmiin kuuluvista ihmisistä. Serkkuni vaimo ja minä olimme ensimmäiset afroamerikkalaiset, jotka liittyivät tähän muutoin valkoiseen seurakuntaan. Todistajat eivät kuitenkaan koskaan osoittaneet rotuennakkoluuloja meitä kohtaan. He pyysivät minua säännöllisesti vieraaksi kotiinsa aterioimaan.

Vuonna 1956 muutin Yhdysvaltojen eteläosaan palvelemaan siellä, missä sananpalvelijoita tarvittiin enemmän. Kun palasin pohjoiseen erään kesän piirikonventtiin, monet Clevelandissa asuvat todistajat tulivat tervehtimään minua ja olivat lämpimästi kiinnostuneita siitä, mitä tein. Heidän kiinnostuksensa opetti minulle tärkeän läksyn: älkää koskaan pitäkö ”silmällä henkilökohtaisesti kiinnostuneina vain omia asioitanne, vaan myös henkilökohtaisesti kiinnostuneina toisten asioita” (Filippiläisille 2:4).

Kokoaikainen palvelukseni laajenee

Toimittuani kolme vuotta kokoaikaisessa saarnaamistyössä tienraivaajana minut kutsuttiin vuoden 1959 marraskuussa palvelemaan Brooklynin Beeteliin, Jehovan todistajien maailmankeskukseen New Yorkiin. Minut määrättiin työhön postitusosastolle. Osastoni valvojasta Klaus Jensenistä ja huonetoveristani William Hannanista, jotka olivat valkoisia, tuli hengellisiä isiäni. Minun saapuessani he kumpikin olivat palvelleet Beetelissä lähes 40 vuotta.

1960-luvun alkupuolella Beetel-perheeseen kuului kuutisensataa jäsentä, joista parikymmentä oli afroamerikkalaisia. Noihin aikoihin rotukiistat olivat alkaneet kuohuttaa Yhdysvaltoja, ja rotujen väliset suhteet olivat kiristyneet. Raamatussa kuitenkin opetetaan, että ”Jumala ei ole puolueellinen”, eikä meidänkään tulisi olla (Apostolien teot 10:34, 35). Ne hengelliset keskustelut, joita Beetelin pöydässä käytiin joka aamu, vahvistivat päätöstämme omaksua Jumalan näkemys noista asioista (Psalmit 19:8).

Palvellessani Brooklynin Beetelissä tapasin Lois Ruffinin, Richmondista Virginiasta kotoisin olevan tienraivaajan, ja me menimme naimisiin vuonna 1964. Olimme päättäneet pysyä kokoaikaisessa palveluksessa, joten palasimme häittemme jälkeen Yhdysvaltain eteläosaan. Palvelimme aluksi erikoistienraivaajina, ja sitten vuonna 1965 minut kutsuttiin kierrostyöhön. Seuraavien kymmenen vuoden ajan kävimme Kentuckyn, Texasin, Louisianan, Alabaman, Georgian, Pohjois-Carolinan ja Mississippin osavaltioissa sijaitsevissa seurakunnissa.

Veljeyttämme koetellaan

Noina vuosina tapahtui suuria muutoksia. Ennen kuin muutimme etelään, siellä oli ollut vallalla rotuerottelu. Laki kielsi mustia käymästä samaa koulua, syömästä samoissa ravintoloissa, nukkumasta samoissa hotelleissa, tekemästä ostoksia samoissa kaupoissa ja jopa juomasta samoista juoma-altaista kuin valkoiset. Vuonna 1964 Yhdysvaltain kongressi kuitenkin hyväksyi kansalaisoikeuslain, joka kielsi rotuerottelun julkisilla paikoilla, myös liikennevälineissä. Rotuerotteluun ei siis enää ollut mitään laillista perustetta.

Siksi heräsikin kysymys siitä, yhdistyisivätkö pelkästään mustista ja pelkästään valkoisista koostuvissa seurakunnissa toimivat veljemme ja sisaremme ja osoittaisivatko he rakkautta ja kiintymystä toinen toistaan kohtaan vai saisivatko yhdyskunnan paineet ja entiset syvälle juurtuneet tunteet heidät vastustamaan yhdentymistä? Oli haastavaa noudattaa Raamatun käskyä: ”Olkoon teillä veljellisessä rakkaudessa hellä kiintymys toisiinne. Ottakaa johto kunnian osoittamisessa toisianne kohtaan.” (Roomalaisille 12:10.)

Niin kauan kuin saatettiin muistaa, varsinkin etelässä oli ollut vallalla se käsitys, että mustat olivat alempiarvoisia. Lähes kaikissa yhteiskunnan piireissä, myös kirkossa, tämä näkemys oli juurrutettu syvälle ihmisten mieleen. Joidenkin valkoihoisten ei siksi ollut helppoa pitää mustia tasavertaisina. Veljeyttämme – sekä mustien että valkoisten – todellakin koeteltiin tuona aikana.

Onneksi seurakuntiemme yhdentymiseen suhtauduttiin yleensä erittäin hyvin. Käsityksiä valkoisen rodun ylemmyydestä oli iskostettu ihmisiin lujasti satojen vuosien ajan, eikä niitä pyyhkäisty pois hetkessä. Mutta kun yhdistyminen alkoi, veljemme suhtautuivat siihen erittäin myönteisesti, ja useimmat heistä iloitsivat siitä, että saattoivat kokoontua yhdessä.

On kiinnostavaa, että usein nekin, jotka eivät olleet todistajia, kannattivat seurakuntiemme yhdistymistä. Esimerkiksi Lanettissa Alabamassa valtakunnansalin naapurissa asuvilta kysyttiin, oliko heillä mitään sitä vastaan, että mustat tulisivat kokouksiin. Muuan iäkäs nainen puristi erään mustan veljen kättä ja sanoi: ”Tulkaa toki tänne meidän naapuristoomme palvomaan Jumalaanne mielenne mukaan!”

Etiopian uskollisia veljiä

Vuonna 1974 iloitsimme siitä, että saimme viiden ja puolen kuukauden ajan valmennusta lähetyspalvelukseen Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa New Yorkissa. Meidät määrättiin sen jälkeen Etiopiaan Afrikkaan. Keisari Haile Selassie oli juuri syrjäytetty ja pantu kotiarestiin. Koska saarnaamistyömme oli kielletty, nautimme erityisesti kristillisen veljesseuramme sydämellisestä yhteenkuuluvuudesta.

Elimme ja palvelimme monien sellaisten kanssa, jotka myöhemmin vangittiin, koska he pitivät kiinni tosi palvonnasta. Joitakuita rakkaita ystäviämme jopa teloitettiin. Adera Teshome palveli kanssani vanhimpana Etiopian pääkaupungin Addis Abeban eräässä seurakunnassa.a Oltuaan kolme vuotta vankilassa hänet teloitettiin. Hänen vaimonsa oli tietysti erittäin murheellinen. Olimme todella iloisia nähdessämme hänet vuosia myöhemmin säteilevän onnellisena tienraivauspalveluksessa!

Worku Abebelle, toiselle uskolliselle veljelle, langetettiin kuolemantuomio kahdeksan kertaa.* Hän ei kuitenkaan koskaan antanut pelolle valtaa. Kun näin hänet viimeisen kerran, hän näytti minulle korviaan, jotka vanginvartijat olivat murskanneet kiväärinperillä. Leikillään hän sanoi saaneensa kiväärinperää aamiaiseksi, lounaaksi ja illalliseksi. Vaikka hän onkin sittemmin kuollut, veljillä on yhä helliä muistoja hänestä.

Minulla on miellyttäviä muistoja myös veli Hailu Yemirusta.* Hän osoitti esimerkillistä rakkautta vaimoaan kohtaan. Vaimo pidätettiin, mutta koska hän oli raskaana ja synnyttämisen aika oli lähellä, Hailu kysyi vankilaviranomaisilta, voisiko hän tulla vaimonsa tilalle vankilaan. Myöhemmin Hailu teloitettiin, koska hän ei tinkinyt uskostaan. (Johannes 15:12, 13; Efesolaisille 5:28.)

Etiopian poliittisen tilanteen huonontumisen vuoksi muutimme Keniaan vuonna 1976. Palvelimme seitsemän vuotta matkatyössä ja kävimme veljien luona monissa Itä-Afrikan maissa, muun muassa Keniassa, Etiopiassa, Sudanissa, Seychelleillä, Ugandassa ja Tansaniassa. Matkustin joitakin kertoja myös Burundiin ja Ruandaan osana ryhmää, joka kävi puhumassa viranomaisten kanssa työmme laillisesta rekisteröinnistä noissa maissa.

Oli ilo palata Etiopiaan tammikuussa 1992 ja olla läsnä ensimmäisessä piirikonventissa, joka pidettiin siellä sen jälkeen kun työtämme koskenut kielto oli poistettu. Monet yli 7 000 läsnäolijasta eivät tunteneet toisiaan, sillä veljet olivat kokoontuneet aiemmin vain pienissä ryhmissä. Konventin kunakin päivänä useimmat saapuivat paikalle kaksi tuntia ennen ohjelman alkua ja jäivät sinne iltamyöhään saakka saadakseen olla rakkaudellisessa veljesseurassamme.

Heimotunteet voitetaan

Heimojärjestelmä on ollut vallalla Afrikassa satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Burundissa ja Ruandassa suurimmat etniset ryhmät, hutut ja tutsit, ovat jo pitkään vihanneet toisiaan. Maiden saatua itsenäisyyden Belgialta vuonna 1962 näiden kahden etnisen ryhmän jäsenet ovat aika ajoin tappaneet toisiaan tuhatmäärin. Miten miellyttävää onkaan siksi nähdä, kuinka ne näihin etnisiin ryhmiin kuuluvat, joista on tullut Jehovan todistajia, työskentelevät yhdessä rauhaisasti! Se aito rakkaus, jota he osoittavat toinen toistaan kohtaan, on kannustanut monia muita kuuntelemaan Raamatun totuuksia.

Myös Kenian etnisillä ryhmillä on ollut erimielisyyksiä. Millainen vastakohta onkaan Jehovan kansan Keniassa toimiva kristillinen veljesseura! Eri etnisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten voi nähdä palvovan yksimielisesti valtakunnansaleissa. Minulla on ollut ilo nähdä monien heistä pääsevän eroon heimoriidoistaan ja osoittavan aitoa rakkautta toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvia veljiään ja sisariaan kohtaan.

Iloinen veljesseurastamme

Muistellessani yli 50:tä Jehovan järjestön yhteydessä viettämääni vuotta sydämeni täyttää kiitollisuus Jehovaa ja hänen Poikaansa, Jeesusta Kristusta, kohtaan. On ollut todella hämmästyttävää nähdä, mitä kaikkea he ovat saaneet aikaan maan päälle! Olosuhteet eivät tosiaankaan ole aina olleet täydelliset Jumalan kansan keskuudessa, eivätkä ne ole sellaiset nykyäänkään. Mutta ei voida odottaakaan, että Saatanan maailman satoja vuosia kestäneet rasistiset opetukset voitaisiin pyyhkäistä pois yhdessä yössä. Mehän olemme yhä epätäydellisiä (Psalmit 51:7).

Verratessani Jehovan järjestöä maailmaan sydämeni on pakahtua arvostuksesta aitoa, kansainvälistä veljeyttämme kohtaan. Muistan yhä rakkautta tuntien noita Clevelandissa asuneita veljiä – kaikki valkoisia – jotka kasvattivat minua totuuteen. Ja sydämeni iloitsi, kun näin Yhdysvaltojen eteläosissa asuvien veljiemme, sekä mustien että valkoisten, korvaavan ennakkoluulonsa vilpittömällä veljellisellä rakkaudella. Kun sitten menin Afrikkaan, ja näin siellä omin silmin, että Jehovan sana voi pyyhkiä pois heimojen välisen vihan, opin arvostamaan entistä enemmän maailmanlaajuista veljesseuraamme.

Vanhan ajan kuningas Daavid ilmaisi tämän todella hyvin sanoessaan: ”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!” (Psalmit 133:1.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Isoäitini hautajaiset

[Kuva s. 24]

Tutsi- ja hututodistajat työskentelevät yhdessä rauhaisasti

[Kuva s. 25]

Vaimoni Loisin kanssa