Lukijoiden kysymyksiä
Yhä useammat yksilöt ja yritykset turvautuvat näinä taloudellisesti vaikeina aikoina konkurssiin. Onko raamatulliselta kannalta sopivaa, että kristitty hakeutuu konkurssiin?
Vastaus tähän kysymykseen havainnollistaa hyvin sitä, miten Jumalan sana antaa meille käytännöllistä opastusta asioista, jotka ehkä kuuluvat selvästi nimenomaan tähän aikaan. Monilla mailla on konkurssin tekemistä sääteleviä lakeja. Ne ovat erilaisia eri maissa, eikä kristillisen seurakunnan tehtävänä ole antaa tätä asiaa koskevia oikeudellisia neuvoja. Luodaanpa kuitenkin yleissilmäys tähän laissa säädeltyyn menettelyyn.
Hallitukset antavat yksilöiden ja liikeyritysten tehdä konkurssin muun muassa siitä syystä, että se tarjoaa tietyn suojan niille, jotka lainaavat rahaa muille tai antavat luottoa (velkojat), niitä yksilöitä tai liikeyrityksiä vastaan, jotka lainaavat rahaa tai tekevät muulla tavoin velkaa (velalliset) mutta jotka eivät maksa sitä takaisin. Velkojista voi tuntua siltä, ettei heillä ole muuta keinoa kuin jättää tuomioistuimelle hakemus velallisen asettamisesta konkurssiin, niin että velallisen varat voitaisiin sitten jakaa velan osittaisena maksuna.
Konkurssi toimii myös suojaverkkona sellaisille velallisille, jotka eivät todellakaan pysty maksamaan takaisin velkojilleen. Velallinen voi anoa konkurssiin asettamista, jonka jälkeen hänen velkojansa voivat saada osan hänen varoistaan. Laki voi silti sallia hänen pitää itsellään kotinsa tai tietyt vähimmäisvarat ja jatkaa sitten elämäänsä tarvitsematta jatkuvasti pelätä velkojien vievän hänen varansa.
On siksi selvää, että näiden lakien tarkoitus on antaa tietty suoja lainasopimusten tai liiketoimien molemmille osapuolille. Katsotaanpa kuitenkin, mitä hyödyllisiä neuvoja Raamattu tarjoaa.
Olisi vaikea lukea Raamattu kannesta kanteen huomaamatta, että se ei kannusta ottamaan velkaa. Esimerkiksi Sananlaskujen 22:7:ssä varoitetaan: ”Rikas hallitsee köyhiä, ja velallinen joutuu velkojan orjaksi.”
Muistamme myös Jeesuksen kuvauksen Matteuksen 18:23–34:ssä orjasta, jolla oli hyvin suuri velka. ”Hänen isäntänsä määräsi hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja kaikki, mitä hänellä oli, myytäväksi”, mutta sitten tuo isäntä, kuningas, heltyi ja ilmaisi armoa. Kun orja osoittautui myöhemmin armottomaksi, kuningas määräsi hänet luovutettavaksi ”vanginvartijoille, kunnes hän maksaisi takaisin kaiken, mikä oli velkana”. Paras menettelytapa – suositus – on selvästikin se, ettei ota lainaa ollenkaan.
Muinaiseen Israeliin kuuluvat Jumalan palvelijat harrastivat liiketoimintaa sekä ottivat ja antoivat silloin tällöin lainaa. Mitä Jehova opetti heidät tekemään? Jos joku halusi ottaa lainaa ryhtyäkseen liiketoimintaan tai laajentaakseen sitä, heprealaisen oli laillista ja normaalia pyytää korkoa. Jumala kuitenkin kehotti kansaansa olemaan epäitsekäs lainatessaan tarpeessa olevalle israelilaiselle; he eivät saaneet hyötyä tukalasta tilanteesta ottamalla korkoa. (2. Mooseksen kirja 22:25.) 5. Mooseksen kirjan 15:7, 8:ssa sanotaan: ”Jos sinun keskuudessasi on joku köyhä, joku veljesi – – [niin] avaa auliisti kätesi hänelle ja lainaa mielelläsi, mitä hän puutteessansa tarvitsee.”
Samanlainen ystävällisyys ja huomaavaisuus heijastui säännöksistä, jotka määräsivät, etteivät velkojat saaneet ottaa velalliselta pantiksi elämän välttämättömyyksiä, esimerkiksi perheen jauhinkiveä tai vaippaa, jota ihminen tarvitsi pysyäkseen lämpimänä yöllä (5. Mooseksen kirja 24:6, 10–13; Hesekiel 18:5–9).
Kaikki juutalaiset eivät tietenkään hyväksyneet näiden rakkaudellisten lakien henkeä, jotka heidän suuri Tuomarinsa ja Lainantajansa oli antanut, eivätkä toimineet sen mukaisesti (Jesaja 33:22, UM). Jotkut ahneet juutalaiset kohtelivat veljiään hyvin ankarasti. Nykyäänkin jotkut velkojat voivat olla ankaria ja kohtuuttomia vaatimuksissaan, jopa sellaista vilpitöntä kristittyä kohtaan, joka ei jonakin ajankohtana ole pystynyt suorittamaan maksua jonkin aavistamattoman tapahtuman vuoksi (Saarnaaja 9:11, UM). Maailmalliset velkojat saattaisivat joustamattomalla ja vaativalla painostuksella ajaa velallisen tilanteeseen, jossa hän tuntee joutuvansa suojelemaan itseään. Miten? Joissakin tapauksissa velkojat eivät tunnusta muuta kuin laillisen konkurssin. Näin ollen kristitty, joka ei ole ollut ahne eikä leväperäinen velkojensa suhteen, voi turvautua konkurssin hakemiseen.
Meidän tulee kuitenkin pitää mielessä asian toinen puoli. Kristitty on voinut joutua velkoihin sen tähden, että hän ei yksinkertaisesti ole hillinnyt rahankäyttöään tai ei ole etukäteen punninnut järkevästi liiketoimiinsa liittyviä ratkaisujaan. Pitäisikö hänen vain suhtautua huolettomasti velkaansa ja yrittää heti kohta päästä siitä vapaaksi konkurssin avulla ja aiheuttaa näin vahinkoa toisille huonon arvostelukykynsä vuoksi? Raamattu ei hyväksy tällaista vastuuttomuutta. Se kehottaa Jumalan palvelijaa seisomaan sanojensa takana (Matteus 5:37). Muistamme myös, mitä Jeesus sanoi kustannusten laskemisesta ennen kuin aletaan rakentaa tornia (Luukas 14:28–30). Tämän mukaisesti kristityn tulee harkita tarkoin mahdollisia epämieluisia seurauksia, ennen kuin hän ottaa lainan. Kun hän on sen saanut, hänen on tunnettava vastuunsa maksaa takaisin niille yksilöille tai yrityksille, joille hän on velkaa. Mikäli monet havaitsevat kristityn vastuuntunnottomaksi tai epäluotettavaksi, hän on voinut pilata sen hyvän maineen, jota hän on yrittänyt luoda, eikä hänellä siten enää ole hyvää todistusta ulkopuolisilta (1. Timoteukselle 3:2, 7).
Muista, mitä psalmissa 15:4 kerrotaan ihmisestä, jonka Jehova ottaa vastaan. Sen mukaan ihminen, jonka Jumala hyväksyy, ”ei valaansa riko, vaikka on vannonut vahingokseen”. Jumala odottaa kristittyjen kohtelevan velkojiaan niin kuin haluaisivat itseään kohdeltavan (Matteus 7:12).
Tiivistelmänä voitaisiin siis sanoa, että Raamattu ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kristitty käyttää äärimmäisessä tilanteessa hyväkseen keisarin konkurssilakien tarjoamaa suojaa. Kristittyjen tulee kuitenkin olla poikkeuksellisen rehellisiä ja luotettavia. Siksi heidän tulee olla esimerkillisiä vilpittömässä halussaan vastata rahallisista sitoumuksistaan.