Kuka on vastuussa Ruandan murhenäytelmästä?

”Hetkeä ennen kuin Hitiyisen, 23-vuotiaan mekaanikon, kallo halkaistiin”, kerrottiin U.S.News & World Report -lehdessä, ”yksi hyökkääjistä sanoi hänelle: ’Sinun on kuoltava, koska olet tutsi.’”

KUINKA usein tällainen näytelmä toistuikaan pienessä Keski-Afrikan maassa, Ruandassa, huhti- ja toukokuun aikana! Kigalissa, Ruandan pääkaupungissa, ja sen lähistöllä oli tuolloin 15 Jehovan todistajien seurakuntaa. Kaupunginvalvoja Ntabana Eugène oli tutsi. Hän, hänen vaimonsa, hänen poikansa ja hänen yhdeksänvuotias tyttärensä Shami olivat ensimmäisten surmattujen joukossa, kun raivoisat väkivaltaisuudet puhkesivat.

Tuhansia ruandalaisia murhattiin päivittäin – viikosta toiseen. ”Viimeksi kuluneiden kuuden viikon aikana”, kerrottiin aiemmin lainatussa uutislehdessä toukokuun puolivälissä, ”on jopa 250 000 ihmistä kuollut kansanmurha- ja kostokampanjassa, joka kilpailee Kambodžassa 1970-luvun keskivaiheilla sattuneen punaisten khmerien verisen puhdistuksen kanssa.”

Time-lehdessä sanottiin: ”Natsi-Saksaa muistuttavissa oloissa poimittiin 500 lapsen joukosta joitakuita vain siksi, että he näyttivät tutseilta. – – Hututalonpojat panivat etelässä sijaitsevan Butaren kaupungin pormestarin, jonka vaimo on tutsi, tekemään [tuskallisen] valinnan: hän voisi pelastaa vaimonsa ja lastensa hengen, jos hän luovuttaisi surmattavaksi vaimonsa perheen – sekä tämän vanhemmat että sisaren. Pormestari suostui.”

Jehovan todistajien käännöstoimistossa Kigalissa työskenteli kuusi henkeä, joista neljä oli hutuja ja kaksi tutseja. Ananie Mbanda ja Mukagisagara Denise olivat tutseja. Kun sotilaita sekä joitakuita ryöstäjiä tuli taloon, he vihastuivat nähdessään hutujen ja tutsien asuvan yhdessä. He halusivat tappaa Mbandan ja Denisen.

”He alkoivat irrottaa kranaattiensa sokkia”, sanoi Emmanuel Ngirente, yksi hutuveljistä, ”ja uhkasivat tappaa meidät, koska joukossamme oli heidän vihollisiaan. – – He halusivat suuren summan rahaa. Annoimme heille kaikki rahat, mitä meillä oli, mutta he eivät olleet tyytyväisiä. He päättivät ottaa meiltä korvaukseksi kaiken, mitä he voisivat käyttää, muun muassa kannettavan mikrotietokoneen, jota käytimme käännöstyössämme, valokopiokoneemme, radiomme ja kenkämme. Yhtäkkiä he lähtivät surmaamatta meitä, mutta sanoivat tulevansa takaisin myöhemmin.”

Seuraavina päivinä ryöstäjät palasivat toistuvasti, ja joka kerran hututodistajat pyysivät hartaasti näitä säästämään heidän tutsiystäviensä hengen. Kun Mbandan ja Denisen oli lopulta liian vaarallista viipyä enää pitempään, järjestettiin niin, että he menisivät muiden tutsipakolaisten luokse läheiselle koululle. Kun koululle hyökättiin, Mbanda ja Denise pääsivät pakoon. He onnistuivat ohittamaan monia tiesulkuja, mutta lopulta yhdellä sululla kaikki tutsit vedettiin syrjään, ja Mbanda ja Denise surmattiin.

Kun sotilaat palasivat käännöstoimistoon ja huomasivat, että tutsitodistajat olivat poissa, he alkoivat hakata hutuveljiä raa’asti. Sitten lähistöllä räjähti kranaatinheitin ja veljien onnistui paeta henkensä edestä.

Tappamisen jatkuessa kaikkialla maassa kuolleiden lukumäärä nousi mahdollisesti puoleen miljoonaan. Lopulta kaksi tai kolme miljoonaa, tai kenties vieläkin useampi, Ruandan kahdeksasta miljoonasta asukkaasta lähti kodistaan. Monet heistä hakivat turvaa naapurimaista Zairesta ja Tansaniasta. Joitakin satoja Jehovan todistajia sai surmansa, ja monet muut olivat niiden joukossa, jotka pakenivat maan ulkopuolella sijaitseviin leireihin.

Mikä pani alulle tällaisen ennennäkemättömän teurastuksen ja maastamuuton? Olisiko se voitu estää? Millainen tilanne vallitsi ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista?

Hutut ja tutsit

Sekä Ruandassa että naapurimaassa Burundissa asuu hutuja, jotka ovat yleensä lyhyttä, vantteraa bantukansaa, ja tutseja, jotka ovat tavallisesti pitempiä ja vaaleaihoisempia ja jotka tunnetaan myös watusseina. Kummassakin maassa hutuja on noin 85 prosenttia väestöstä ja tutseja 14 prosenttia. Näiden kahden etnisen ryhmän välisistä ristiriidoista on tietoja jo niinkin kaukaa kuin 1400-luvulta. Useimmiten ne ovat kuitenkin eläneet keskenään rauhassa.

”Ennen elimme yhdessä rauhassa”, sanoi muuan 29-vuotias nainen, joka asui 3 000 hutun ja tutsin asuttamassa kylässä Rugandassa muutama kilometri itäänpäin Zairesta. Lähes koko kylän tutsiväestö sai kuitenkin surmansa hutujoukkojen yllätyshyökkäyksissä huhtikuussa. The New York Times -lehdessä selitettiin:

”Tämän kylän tarina on Ruandan tarina: hutut ja tutsit asuivat yhdessä, menivät keskenään naimisiin, eivät huolehtineet siitä, kuka oli hutu ja kuka tutsi, eivätkä edes tienneet sitä.

Sitten tapahtui jotain yllättävää. Huhtikuussa hutujen muodostamat joukkiot alkoivat riehua ja tappaa tutseja, mistä he näitä löysivätkin. Kun tappaminen alkoi, tutsit pakenivat turvaan kirkkoihin. Joukkiot seurasivat heitä ja muuttivat pyhäköt veren tahraamiksi hautausmaiksi.”

Mikä oli pannut tappamisen alulle? Se sai alkunsa 6. huhtikuuta, jolloin sekä Ruandan että Burundin presidentit, jotka kumpikin olivat hutuja, saivat surmansa lento-onnettomuudessa Kigalissa. Tämä tapaus päästi jostakin syystä valloilleen paitsi tutsien myös kaikkien niiden hutujen teurastamisen, joiden uskottiin suhtautuneen myötämielisesti tutseihin.

Samanaikaisesti kiihtyi taistelu kapinallisten joukkojen – tutsien hallitseman RPF:n (Ruandan isänmaallisen rintaman) – ja hutujen hallitsemien hallitusten joukkojen välillä. Heinäkuuhun mennessä RPF oli voittanut hallituksen joukot ja saanut haltuunsa Kigalin sekä suuren osan muusta Ruandasta. Peläten kostoa sadattuhannet hutut pakenivat heinäkuun alussa maasta.

Kuka on vastuussa?

Kun erästä tutsimaanviljelijää pyydettiin selittämään, miksi huhtikuussa oli yhtäkkiä puhjennut väkivaltaisuuksia, hän sanoi: ”Se johtuu huonoista johtajista.”

Kautta vuosisatojen poliittiset johtajat ovat tosiaankin levittäneet valheita vihollisistaan. ”Tämän maailman hallitsijan”, Saatana Panettelijan, johdon alaisuudessa maailmalliset poliitikot ovat saaneet oman kansansa taistelemaan johonkuhun toiseen rotuun, heimoon tai kansaan kuuluvia vastaan ja tappamaan näitä (Johannes 12:31; 2. Korinttolaisille 4:4; 1. Johanneksen kirje 5:19). Ruandan tilanne ei ole ollut yhtään erilainen. The New York Times -lehdessä sanottiin: ”Poliitikot ovat toistamiseen yrittäneet edistää etnistä uskollisuutta ja etnistä pelkoa – hutujen tapauksessa pitääkseen hallituksen käsissään ja tutsien tapauksessa kootakseen kannatusta kapinalliselle rintamalle.”

Koska ruandalaiset ovat monessa suhteessa samanlaisia, heidän ei uskoisi koskaan voivan vihata ja tappaa toisiaan. ”Hutut ja tutsit puhuvat samaa kieltä, ja heillä on tavallisesti samanlaiset perinteet”, kirjoitti reportteri Raymond Bonner. ”Koska he ovat solmineet keskenään avioliittoja satojen vuosien ajan, fyysiset erot – se että tutsit ovat pitkiä ja hoikkia ja hutut lyhyempiä ja tanakampia – ovat hävinneet siinä määrin, että ruandalaiset eivät useinkaan ole varmoja siitä, onko joku hutu vai tutsi.”

Viimeaikaisella propagandavyöryllä on ollut kuitenkin uskomaton vaikutus. Alex de Waal, Afrikan oikeudet -nimisen ryhmän johtaja, havainnollisti asiaa sanoen: ”RPF:n valvonnassa olevilla alueilla työskentelevien maatyöläisten kerrotaan olevan hämmästyneitä siitä, ettei tutsisotilailla ole sarvia, häntää ja pimeässä kiiluvia silmiä, kuten heidän kuuntelemansa radiolähetykset olivat esittäneet.”

Ihmisten mieltä eivät muovaa yksin poliittiset johtajat, vaan myös uskonto. Mitkä ovat Ruandan valtauskonnot? Ovatko nekin vastuussa murhenäytelmästä?

Uskonnon rooli

The World Book Encyclopedia (1994) sanoo Ruandasta: ”Useimmat ihmiset ovat roomalaiskatolilaisia. – – Roomalaiskatoliset ja muut kristilliset kirkot johtavat useimpia peruskouluja ja lukioita.” National Catholic Reporter -lehdessä Ruandaa sanottiinkin ”70-prosenttisesti katoliseksi maaksi”.

Isossa-Britanniassa ilmestyvä The Observer valottaa Ruandan uskonnollisen tilanteen taustaa, kun se selittää: ”1930-luvulla, jolloin kirkot kamppailivat koululaitoksen valvonnasta, katolilaiset suosivat tutsiylimystöä, kun taas protestantit liittoutuivat sorretun hutuenemmistön kanssa. Vuonna 1959 hutut kaappasivat vallan itselleen ja saivat nopeasti sekä katolilaisten että protestanttien tuen. Protestantit tukevat edelleen erittäin voimakkaasti hutuenemmistöä.”

Ovatko protestanttisten kirkkojen johtajat esimerkiksi tuominneet joukkomurhat? The Observer -lehdessä vastataan: ”Kahdelta [anglikaaniselta] kirkonmieheltä kysyttiin, tuomitsivatko he nuo murhaajat, jotka olivat täyttäneet Ruandan kirkkojen käytävät mestattujen lasten ruumiilla.

He eivät suostuneet vastaamaan. He kiersivät kysymykset, kiihtyivät, heidän äänensä nousi entistäkin kimakammaksi ja Ruandan kriisin syvät juuret paljastuivat: anglikaanisen kirkon vanhimmat jäsenet toimivat sellaisten poliittisten isäntien juoksupoikina, jotka olivat saarnanneet murhaamista ja täyttäneet joet verellä.”

Kristikunnan kirkot Ruandassa eivät todellakaan poikkea muualla toimivista kirkoista. Esimerkiksi siitä tuesta, jota ne antoivat poliittisille johtajille ensimmäisessä maailmansodassa, sanoi englantilainen prikaatikenraali Frank P. Crozier: ”Kristikunnan kirkot ovat parhaita verenhimon herättäjiä, mitä meillä on, ja olemme käyttäneet niitä vapaasti hyödyksemme.”

Uskonnollisilla johtajilla on tosiaankin suuri vastuu siitä, mitä on tapahtunut! National Catholic Reporter -lehdessä 3.6.1994 selostettiin: ”Taistelut tässä Afrikan maassa ovat aiheuttaneet ’varsinaisen kansanmurhan, josta valitettavasti jopa katolilaiset ovat vastuussa’, sanoi paavi.”

Kirkot eivät selvästikään ole pystyneet opettamaan tosi kristillisiä periaatteita, jotka perustuvat muun muassa Jesajan 2:4:ään ja Matteuksen 26:52:een. Ranskalaisen Le Monde -sanomalehden mukaan muuan pappi valitti: ”He teurastavat toisiaan unohtaen kaiken aikaa, että he ovat veljiä.” Muuan toinen ruandalainen pappi myönsi: ”Kristityt ovat tappaneet toisia kristittyjä sen jälkeen kun rakkaudesta ja anteeksiannosta on saarnattu sata vuotta. Tämä on ollut romahdus.” Le Monde -lehdessä kysyttiin: ”Miten voi olla ajattelematta sitä, että ne hutut ja tutsit, jotka sotivat Burundissa ja Ruandassa, saivat valmennusta samoilta kristityiltä lähetyssaarnaajilta ja kävivät samoissa kirkoissa?”

Tosi kristityt ovat erilaisia

Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajat noudattavat hänen käskyään ’rakastaa toisiaan’ (Johannes 13:34). Voisitko kuvitella Jeesuksen tai jonkun hänen apostoleistaan tarttuvan viidakkoveitseen ja hakkaavan jonkun kuoliaaksi? Tällaisen hillittömän tappamisen perusteella ihmiset voidaan tunnistaa ”Panettelijan lapsiksi” (1. Johanneksen kirje 3:10–12).

Jehovan todistajat eivät osallistu millään tavoin sotiin, vallankumouksiin eivätkä muihinkaan selkkauksiin, joita Saatana Panettelijan vallan alaisuudessa toimivat maailman poliitikot ovat panneet alulle. (Johannes 17:14, 16; 18:36; Ilmestys 12:9.) Jehovan todistajat osoittavat sitä vastoin aitoa rakkautta toinen toistaan kohtaan. Niinpä hututodistajat olivat valmiita vaarantamaan henkensä yrittäessään suojella tutsiveljiään.

Tällaisten murhenäytelmien ei tulisi kuitenkaan hämmästyttää meitä. ”Asiainjärjestelmän päättymistä” koskevassa profetiassaan Jeesus ennusti: ”Silloin – – teitä tapetaan.” (Matteus 24:3, 9.) Onneksi Jeesus lupaa, että uskolliset tullaan muistamaan kuolleiden ylösnousemuksessa (Johannes 5:28, 29).

Sillä aikaa Ruandassa ja missä tahansa muualla asuvat Jehovan todistajat ovat päättäneet osoittaa edelleen olevansa Kristuksen opetuslapsia rakastamalla toisiaan (Johannes 13:35). Heidän rakkautensa koituu todistukseksi näiden nykyistenkin vaikeuksien keskellä, kuten oheinen raportti ”Todistajia pakolaisleireissä” osoittaa. Meidän kaikkien on muistettava, mitä Jeesus sanoi ennustuksessaan: ”Joka on kestänyt loppuun asti, se pelastuu.” (Matteus 24:13.)

[Tekstiruutu s. 29]

TODISTAJIA PAKOLAISLEIREISSÄ

Tämän vuoden heinäkuusta lähtien on pakolaisleireissä ollut noin 4 700 Jehovan todistajaa ja heidän toveriaan. Zairessa on ollut 2 376 Gomassa, 454 Bukavussa ja 1 592 Uvirassa. Lisäksi Benacossa Tansaniassa on ollut 230 todistajaa.

Pakolaiskeskuksiin ei ole ollut helppoa edes päästä. Erään seurakunnan 60 todistajaa yrittivät ylittää Rusumon sillan, joka on tärkeimmän Tansanian pakolaisleireihin kulkevan reitin varrella. Kun heidän kulkunsa estettiin, he kuljeskelivat joentörmällä viikon päivät. Sitten he päättivät yrittää joen ylitystä kanooteilla. He onnistuivat siinä ja pääsivät muutaman päivän kuluttua turvallisesti tansanialaiseen leiriin.

Muissa maissa asuvat Jehovan todistajat järjestivät laajamittaisia avustushankkeita. Ranskalaiset todistajat keräsivät yli sata tonnia vaatteita ja yhdeksän tonnia kenkiä, ja niitä lähetettiin ruokatarvikkeiden ja lääkkeiden mukana tarpeessa oleville alueille. Usein pakolaisleireissä olevat veljet ovat kuitenkin ensimmäiseksi pyytäneet Raamattua tai Vartiotorni- tai Herätkää!-lehteä.

Moniin tarkkailijoihin on tehnyt vaikutuksen Zairen ja Tansanian todistajien osoittama rakkaus, kun nämä ovat tulleet käymään ja auttaneet pakolaisiksi joutuneita veljiään. ”Uskontonne jäseniä on tullut katsomaan teitä”, pakolaiset sanovat, ”mutta meidän pappimme ei ole käynyt meidän luonamme.”

Todistajat opittiin tuntemaan hyvin leireissä enimmäkseen ykseytensä, järjestyksellisyytensä ja rakkaudellisen mielenlaatunsa vuoksi (Johannes 13:35). On kiinnostavaa panna merkille, että Benacossa Tansaniassa todistajilta ei kulunut kuin 15 minuuttia pakolaistodistajien löytämiseen leirin noin 250 000 muun ihmisen joukosta.