Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • w95 1/1 s. 20-23
  • Jaettavana verraton aarre

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Jaettavana verraton aarre
  • Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1995
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Äidin innostava esimerkki
  • Kerron aarteestamme koko ajallani
  • Saavutamme erään tavoitteen
  • Malta ja Libya
  • Uusi tehtävä
  • Lepraparantola
  • Aarteesta tukea
  • Jehova on opettanut minua tekemään tahtonsa
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 2012
  • Maltan vieraanvaraisuus tuo mukanaan siunauksia
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1990
  • Katse ja sydän kohdistettuina palkintoon
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1996
  • Olen päättänyt jatkaa Luojani palvelemista
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 2005
Katso lisää
Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1995
w95 1/1 s. 20-23

Jaettavana verraton aarre

KERTONUT GLORIA MALASPINA

Sisilian rannikko häipyi näkyvistä, ja keskitimme mieheni kanssa huomiomme määränpäähämme, Välimerellä sijaitsevaan Maltan saareen. Oli jännittävää päästä sinne! Laivan halkoessa merta muistelimme, mitä apostoli Paavali oli kokenut Maltassa ensimmäisellä vuosisadalla (APOSTOLIEN TEOT 28:1–10).

ELETTIIN vuotta 1953, eikä Malta tuolloin tunnustanut Jehovan todistajien saarnaamistyötä. Olimme edellisenä vuonna valmistuneet Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista ja saaneet määräyksen Italiaan. Opiskeltuamme vain lyhyen aikaa italiaa halusimme innokkaasti nähdä, mikä meitä odottaisi Maltassa.

Miten minusta, nuoresta naisesta, oli tullut ulkomailla työskentelevä lähetystyöntekijä? Annahan kun kerron siitä.

Äidin innostava esimerkki

Perheemme asuessa Fort Francesissa Ontariossa Kanadassa äiti otti vuonna 1926 eräältä raamatuntutkijalta (Jehovan todistajien silloinen nimi) kirjasen Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan. Hän luki sen läpi hyvin kiinnostuneena ja meni samalla viikolla Raamatun ryhmätutkisteluun, jonka aineistona oli Vartiotorni-lehti. Äiti oli väsymätön Raamatun lukija, ja hän otti vastaan sanoman Jumalan valtakunnasta aarteena, jota hän oli etsinyt (Matteus 6:33; 13:44). Siitä huolimatta, että isä vastusti asiaa kiivaasti ja äidillä oli kolme pikkutyttöä huolehdittavanaan, hän asennoitui sen puolelle, mitä oli oppimassa.

Äidin horjumaton usko seuraavien 20 vuoden aikana muistutti jatkuvasti minua ja kahta isosiskoani Thelmaa ja Violaa suurenmoisesta toivosta elää ikuisesti uudessa, vanhurskaassa maailmassa (2. Pietarin kirje 3:13). Hän kohtasi monia vaikeita koetuksia, mutta emme koskaan epäilleet, etteikö hänen valitsemansa tie olisi ollut oikea.

Ollessani vasta kymmenvuotias vuonna 1931 muutimme eräälle maatilalle Pohjois-Minnesotaan Yhdysvaltoihin. Emme enää voineet olla säännöllisesti Jehovan todistajien seurassa, mutta äidin antamaa raamatullista opetusta muutto ei katkaissut. Hänen antaumuksellinen palveluksensa kolporteeraajana eli kokoaikaisena sananpalvelijana herätti minussa halun liittyä hänen rinnalleen tuohon työhön. Vuonna 1938 menimme kahden sisareni kanssa Duluthissa Minnesotassa pidetyssä konventissa kasteelle vertauskuvaksi siitä, että olimme vihkiytyneet Jehovalle.

Kun pääsin koulusta vuonna 1938, äiti suositteli minulle erästä liikealan kurssia, jotta voisin elättää itseni tienraivaajana (kolporteeraajien uusi nimi). Tämä osoittautui hyväksi neuvoksi, varsinkin kun isä päätti lähteä omille teilleen ja jätti meidät selviytymään omin päin.

Kerron aarteestamme koko ajallani

Myöhemmin muutin Kaliforniaan, ja vuonna 1947 aloitin tienraivauksen San Franciscossa. Ollessani mukana valmistelemassa konventtia ”Laajennus kaikissa kansoissa” Los Angelesissa tapasin Francis Malaspinan. Meillä kummallakin oli tavoitteena lähetystyö, ja niin lähti alkuun lämmin suhde. Menimme naimisiin vuonna 1949.

Francis ja minut kutsuttiin syyskuussa 1951 Gileadin 18. kurssille. Viisikuukautisen intensiivisen valmennuksen jälkeen koitti päättäjäispäivä 10. helmikuuta 1952, jolloin koulun johtaja Nathan H. Knorr luetteli aakkosjärjestyksessä maat, joihin meidät aiottiin lähettää. Kun hän sanoi: ”Italia, veli ja sisar Malaspina”, olimme jo hengessämme matkalla sinne!

Muutaman viikon kuluttua astuimme New Yorkissa laivaan, joka veisi meidät kymmenessä päivässä Genovaan Italiaan. Brooklynin päätoimiston henkilökuntaan kuuluvat Giovanni DeCecca ja Max Larson tulivat saattamaan meitä satamaan. Genovassa meitä oli vastassa lähetystyöntekijöitä, joille mutkikkaat maahantulomuodollisuudet olivat tuttuja.

Astuimme Bolognaan vievään junaan innoissamme kaikesta siitä jännittävästä, mitä ympärillämme tapahtui. Perillä silmiemme eteen levittäytyi kaupunki, jossa näkyivät edelleen toisen maailmansodan aikaisten pommitusten arvet. Siellä oli kuitenkin myös monia miellyttäviä asioita, esimerkiksi kahvin paahdosta lähtevä vastustamaton aromi, joka aamuisin leijaili ilmassa, ja niiden fantastisten kastikkeiden mausteinen tuoksu, joita valmistettiin nautittavaksi lukemattomien eri pastojen kera.

Saavutamme erään tavoitteen

Aloitimme palveluksen ulkoa opetelluilla lauseilla, joita esitimme siihen asti, kun sanoma otettiin vastaan tai ovi meni kiinni. Halu ilmaista itseämme kannusti meitä opiskelemaan kieltä ahkerasti. Neljän kuukauden kuluttua meidät määrättiin uuteen lähetyskotiin Napoliin.

Tuo valtava kaupunki on kuulu mahtavista näkymistään. Palvelus oli siellä nautittavaa, mutta kun neljä kuukautta oli jälleen kulunut, mieheni määrättiin kierros- eli matkatyöhön vierailemaan Rooman ja Sisilian välillä toimivissa seurakunnissa. Aikanaan kävimme myös Maltassa ja jopa Libyassa Pohjois-Afrikassa.

Junamatka Napolista Sisiliaan kysyi noina aikoina fyysistä kestävyyttä. Astuimme täpötäyteen junaan ja seisoimme likistyksissä käytävällä, joskus kuudesta kahdeksaankin tuntia. Samalla meillä oli kuitenkin hyvä tilaisuus tarkkailla ympärillämme olevia ihmisiä. Kotiviiniä sisältävä suuri koripullo sai tämän tästä palvella omistajansa istuimena, ja silloin tällöin tämä siemaisi siitä hiukan janoonsa pitkän matkan varrella. Ystävälliset matkustajat tarjosivat meille usein leipää ja salamia – arvostimme tuota vieraanvaraista, mieltä lämmittävää elettä.

Sisiliassa meitä oli aina vastassa ystäviä, jotka kantoivat matkalaukkujamme kavutessamme vuorenrinnettä ylös kolme ja puoli tuntia yhteen menoon huipulla sijaitsevaan seurakuntaan. Kristittyjen veljiemme lämmin vastaanotto pyyhkäisi uupumuksemme tiehensä. Toisinaan ratsastimme varmakäyntisillä muuleilla, mutta emme koskaan vilkaisseet alas syvyyksiin, jonne yksikin muulin ottama harha-askel olisi suistanut meidät. Veljiemme luja asenne Raamatun totuuden puolesta vaikeuksistaan huolimatta vahvisti meitä, ja se rakkaus, jota saimme osaksemme, herätti meissä kiitollisuutta siitä, että saimme olla heidän kanssaan.

Malta ja Libya

Mieli tulvillaan muistoja sisilialaisista veljistämme purjehdimme Maltaan päin. Apostoli Paavali oli löytänyt sieltä ystävällisiä ihmisiä, ja niin löysimme mekin. Saint Paulin lahdella puhjennut myrsky sai meidät tajuamaan, millaisessa vaarassa pienet laivat olivat olleet ensimmäisellä vuosisadalla (Apostolien teot 27:39–28:10). Meitä kuitenkin odotti Libya. Miten mahtaisimme selvitä tässä Afrikan maassa, missä työmme oli kielletty?

Olimme jälleen kerran keskellä aivan uudenlaista kulttuuria. Tripolin näkymät ja äänet vangitsivat huomioni, kun kävelimme pitkin pylväiden reunustamia keskikaupungin katuja. Miehillä oli kamelinkarvasta kudotut vaatteet, jotka suojasivat heitä Saharan autiomaan polttavalta kuumuudelta päiväsaikaan ja yön viileydeltä. Opimme ymmärtämään ja kunnioittamaan ihmisten keinoja sopeutua paikallisiin ilmasto-oloihinsa.

Veljiemme varovainen into opetti meille paljon siitä, miten luottaa lujasti Jehovaan ja noudattaa niiden ohjeita, jotka tuntevat paremmin saarnaamistyön menetelmät tällaisissa olosuhteissa. Kristityt veljemme kuuluivat moniin eri kansallisuuksiin; silti he työskentelivät sopusointuisesti palvellessaan Jehovaa.

Uusi tehtävä

Jouduimme lähtemään Italiasta saarnaamistyöhömme kohdistuneen vastustuksen vuoksi, mutta vuonna 1957 otimme iloisesti vastaan uuden tehtävämääräyksen lähteä saarnaamaan Brasiliaan. Sopeuduimme Francisin kanssa sikäläiseen elämään ja tapoihin, ja kahdeksan kuukauden kuluttua Francis kutsuttiin kierrostyöhön. Taitoimme matkat linja-autolla, lentokoneella ja jalan. Tämä suunnattoman kokoinen, kaunis maa avautui eteemme kuin maantiedon oppikirja.

Ensimmäiseen kierrokseemme kuului kymmenen seurakuntaa São Paulon kaupungissa sekä kymmenen pikkukaupunkia São Paulon osavaltiossa ja sen etelärannikolla. Noissa kaupungeissa ei tuolloin ollut seurakuntia. Etsimme itsellemme majapaikan ja asetuttuamme taloksi lähdimme kertomaan Valtakunnan sanomaa ovelta ovelle. Jätimme myös kutsuja esitykseen, jossa näytettäisiin jokin Vartiotorni-seuran opetusfilmi.

Ei ollut mikään pikkujuttu nousta linja-autoon mukanaan elokuvia, projektori, muuntaja, asiapapereita, kirjallisuutta, kutsuja ja välineet, joilla elokuvan esityspaikka voitiin leimata kutsuihin käsin. Niihin verrattuna pieni vaatematkalaukkumme ei ollut tavara eikä mikään. Meidän täytyi pitää projektori turvallisesti sylissämme, jotta se ei olisi mennyt tärinästä rikki matkatessamme kuoppaisia maanteitä pitkin.

Löydettyämme elokuvalle esityspaikan kuljimme ovelta ovelle jättäen kutsuja näytökseen. Joskus saimme luvan esittää elokuvan ravintolassa tai hotellissa. Toisinaan taas pingotimme lakanan kahden tolpan väliin ulkosalla. Arvostavasta yleisöstä ei monikaan ollut koskaan nähnyt elokuvia, ja se seisoi tarkkaavaisena kuunnellen, kun Francis luki selostusta. Lopuksi jaoimme raamatullista kirjallisuutta.

Kyliin pääsimme linja-autolla. Joidenkin jokien yli ei ollut rakennettu siltaa, ja siksi linja-auto ajettiin suurelle lautalle ja uitettiin vastarannalle. Meitä kehotettiin poistumaan autosta ja, mikäli näkisimme sen luisuvan jokeen, hyppäämään veteen lautan toiselle puolelle, jottei auto imaisisi meitä mukanaan. Onneksi meiltä ei koskaan mennyt linja-autoa jokeen – varsinkaan kun joessa sanottiin olevan lihaa syöviä piraijoita!

Oltuamme kansainvälisessä konventissa New Yorkissa vuonna 1958 palasimme Brasiliaan, missä uppouduimme pian taas matkatyöhön. Piirimme ulottui etelässä Uruguayn rajalle, lännessä Paraguayhin, pohjoisessa Pernambucon osavaltioon ja idässä Atlantin valtamereen.

Lepraparantola

1960-luvun puolivälissä otimme vastaan kutsun esittää jokin Seuran elokuvista lepraparantolassa. Täytyy myöntää, että olin aika peloissani. Emme tienneet leprasta juuri muuta kuin sen, mitä olimme lukeneet siitä Raamatusta. Astuttuamme sisään valkoiseksi maalattuun rakennukseen meidät ohjattiin suureen luentosaliin. Sen keskellä oli köysillä eristetty alue meitä ja välineitämme varten.

Apunamme oleva sähkömies oli 40-vuotias parantolan hoidokki. Hän oli menettänyt molemmat kätensä ranteita myöten ja joitakin muita ruumiinosia, mikä teki hänet hyvin rujon näköiseksi. Olin aluksi järkyttynyt, mutta hänen välitön käytöksensä ja näppäryytensä työssään saivat minut rentoutumaan. Kohta juttelimme jo kaikenlaisista asioista samalla kun laitoimme esitystä kuntoon. Talon tuhannesta potilaasta runsaat kaksisataa tuli näytökseen. Heidän nilkuttaessaan sisään panimme merkille monia heidän sairautensa eri asteita. Se oli hyvin liikuttava, tunteisiimme syvästi vaikuttava kokemus.

Meille tulivat mieleen Jeesuksen sanat lepratautiselle, joka anoi: ”Herra, jos vain haluat, niin sinä voit puhdistaa minut.” Jeesus kosketti miestä ja vakuutti hänelle: ”Minä haluan. Puhdistu.” (Matteus 8:2, 3.) Ohjelman päätyttyä monet tulivat luoksemme kiittämään siitä, että olimme tulleet, ja heidän vioittuneet ruumiinsa olivat elävä todiste ihmiskunnan syvästä kärsimyksestä. Myöhemmin paikalliset Jehovan todistajat tutkivat Raamattua niiden kanssa, jotka halusivat tietää enemmän.

Vuonna 1967 palasimme Yhdysvaltoihin hoitamaan joitakin vakavia terveysongelmia. Koska pystyimme tulemaan toimeen niiden kanssa, saimme jälleen palvella kierrostyössä. Seuraavat 20 vuotta olin Francisin rinnalla matkatyössä Yhdysvalloissa. Tänä aikana hän opetti myös Valtakunnan palveluskoulussa.

Millainen rohkaisun lähde minulle olikaan se, että minulla oli rakastava aviomies ja uskollinen toveri, joka huolehti mistä tahansa tehtävästä, joka hänelle annettiin! Saimme yhdessä kertoa Raamatun totuuden aarteesta neljällä mantereella.

Aarteesta tukea

Äiti avioitui vuonna 1950 David Easterin kanssa, joka oli uskollinen, vuonna 1924 kastettu veli. He olivat yhdessä monia vuosia kokoaikaisessa palveluksessa. Äidin elämän loppupuolella alkoi kuitenkin Alzheimerin tauti näyttää merkkejä itsestään. Hän tarvitsi paljon huolenpitoa, kun sairaus tuhosi hänen ajattelukykyään. Sisareni ja David ottivat harteilleen raskaan vastuun huolehtia hänestä, sillä he eivät halunneet meidän luopuvan kokoaikaisen palveluksen erikoiseduistamme. Se uskollinen esimerkki, jonka äiti antoi kuolinvuoteensa 1987 saakka, auttoi meitä suuresti valitessamme elämällemme suunnan, ja hänen vaalimansa taivaallisen palkinnon toivo on ollut meille lohdutukseksi.

Vuonna 1989 panin merkille, ettei Francis ollut enää entisissä voimissaan. Emme tienneet, että halkiomatotauti – joka tunnetaan monissa osissa maailmaa – oli vaatimassa veroaan. Vuonna 1990 tuo armoton vihollinen nujersi hänet ja menetin rakkaan elämäntoverini, jonka kanssa olin palvellut Jehovaa yli 40 vuotta.

Sopeutuminen kuuluu elämään. Toisinaan se on helppoa, toisinaan vaikeaa. Mutta Jehova, Raamatun totuuden verrattoman aarteen Antaja, on tukenut minua järjestönsä ja perheeni antaman rakkauden ja rohkaisun välityksellä. Saan yhä iloa odottaessani hartaasti kaikkien Jehovan pettämättömien lupausten täyttymystä.

[Kuva s. 23]

Lähetystyöntekijöinä mieheni kanssa Italiassa

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa