”Koska meillä on tämä palvelus – – me emme lannistu”

KERTONUT RONALD TAYLOR

Kesällä 1963 huomasin yhtäkkiä olevani tilanteessa, jossa jouduin taistelemaan henkeni edestä. Kahlatessani rantavedessä astuin näkymättömään onkaloon ja upposin yllättäen hyvin syvälle veteen. Uimataidottomana olin hukkumaisillani vain muutaman metrin päässä rannasta. Olin vajonnut pinnan alle jo kolmasti ja haukannut paljon merivettä, kun eräs ystävä huomasi ahdinkoni ja kiskoi minut maalle. Sain ripeästi tekohengitystä, ja sen ansiosta selvisin hengissä.

TÄMÄ ei ollut ensimmäinen kerta, kun ymmärsin, miten tärkeää on olla lannistumatta koskaan – vaikka tilanne näyttää toivottomalta. Jouduin nuoresta pitäen taistelemaan hengellisen elämäni puolesta.

Sain ensimmäisen kosketuksen kristilliseen totuuteen toisen maailmansodan synkkinä vuosina. Kuuluin niihin tuhansiin lapsiin, jotka evakuoitiin Lontoosta suojaan vaarallisilta ilmahyökkäyksiltä. Sota ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään, koska olin vasta 12-vuotias; se oli melkein kuin seikkailua.

Muuan iäkäs pariskunta Weston-super-Maressa Lounais-Englannissa otti minut hoiviinsa. Pian sen jälkeen kun tulin heidän kotiinsa, muutama tienraivaajapalvelija alkoi käydä luonamme. Kyseessä oli Hargreavesin perhe, jonka kaikki neljä jäsentä – Reg, Mabs, Pamela ja Valeri – olivat erikoistienraivaajia. Kasvatusvanhempani omaksuivat totuuden, ja tutkittuani kirjan Jumalan harppu päätin minäkin palvella Jehovaa. Jo kuuden viikon kuluttua minut pyydettiin mukaan saarnaamistyöhön.

Muistan vieläkin tuon ensimmäisen kenttäpalveluspäiväni. Minulle annettiin pitemmittä puheitta pari kirjasta ja sanottiin: ”Käy sinä kadun tuo puoli.” Ja niin kului ensimmäinen päiväni saarnaamistyössä. Tuohon aikaan saarnasimme usein gramofonilevyjen avulla, joilla oli voimakkaita saarnoja. Onnellisimmat hetkeni olivat ne, joina sain kantaa gramofonia talosta taloon ja soittaa levytettyjä esitelmiä. Pidin suurena etuna sitä, että minua käytettiin tällä tavoin.

Todistin melkoisesti koulussa ja muistan levittäneeni rehtorille raamatullisia aiheita käsittelevän kirjasarjan. Minut kastettiin 13-vuotiaana läheisessä Bathissa pidetyssä konventissa. Toinen sota-ajan konventti, jota en koskaan unohda, pidettiin De Montfort Hallissa Leicesterissa vuonna 1941. Nousin lavalle ottamaan vastaan oman Lapset-kirjani, jossa oli henkilökohtainen viesti veli Rutherfordilta, Vartiotorni-seuran silloiselta presidentiltä. Innostava puhe, joka osoitettiin kaikille nuorille läsnäolijoille, vahvisti haluani palvella Jehovaa ikuisesti.

Näin kului kaksi onnellista vuotta kasvaessani totuudessa kasvatusvanhempieni kanssa. Mutta 14-vuotiaana minun piti palata Lontooseen ja ruveta ansaitsemaan elantoni. Vaikka olin nyt jälleen perheeni parissa, minun oli seistävä omilla jaloillani hengellisesti, sillä kellään ei kotona ollut samaa vakaumusta. Jehova järjesti pian tarvitsemaani apua. Olin ollut Lontoossa vasta kolme viikkoa, kun muuan veli tuli meille kysymään isältäni lupaa viedä minut paikalliseen valtakunnansaliin. Tuo veli oli John Barr, joka kuuluu nykyään Jehovan todistajien hallintoelimeen. Hänestä tuli yksi hengellisistä ”isistäni” noiksi ratkaisevan tärkeiksi teinivuosiksi (Matteus 19:29).

Aloin toimia Paddingtonin seurakunnassa, joka kokoontui Craven Terracessa Lontoon Beetel-kodin vieressä. Koska olin hengellisesti orpo, eräs iäkäs voideltu veli, ”pappa” Humphreys, määrättiin huolehtimaan erityisesti minusta. Oli totisesti suuri siunaus saada olla tuon seurakunnan monien voideltujen veljien ja sisarten seurassa. Meitä joilla oli maallinen toivo – joonadabeja – oli vähemmän. Tosiasiassa olinkin ainoa ”joonadab” omassa seurakunnan kirjantutkisteluryhmässäni. Vaikka en ollut paljon ikäisteni seurassa, tuo kallisarvoinen toveruus kypsien veljien kanssa opetti minulle monia hyödyllisiä asioita. Ehkä kaikkein tärkein opetus oli se, ettei milloinkaan tule lakata palvelemasta Jehovaa.

Noina aikoina meillä oli tapana käyttää kaikki viikonloput saarnaamistoimintaan. Minut määrättiin huolehtimaan ”kaiutinautosta” – kolmipyörästä, johon oli asennettu äänilaitteet ja auton akku. Lähdin joka lauantai sillä liikkeelle ja ajoin eri kadunkulmiin, missä laitoimme soimaan vähän musiikkia ja sitten jonkin veli Rutherfordin puheen. Lauantaisin olimme myös katutyössä lehtilaukkuinemme. Sunnuntait oli omistettu talosta-taloon-työhön, jolloin tarjottiin kirjasia ja sidottuja kirjoja.

Innokkaiden iäkkäiden veljien seura sytytti minussa halun palvella tienraivaajana. Tuo halu voimistui, kun kuuntelin piirikonventeissa tienraivauspuheita. Varsinkin Earl’s Courtissa Lontoossa vuonna 1947 pidetty konventti vaikutti elämääni syvästi. Aloitin tienraivauksen kaksi kuukautta myöhemmin, ja siitä lähtien olen aina pyrkinyt säilyttämään tienraivaushengen. Se ilo, jota olen saanut edistyvien raamatuntutkistelujen johtamisesta, on vahvistanut sen, että tein oikean ratkaisun.

Espanjalainen morsian ja määräys Espanjaan

Palvellessani edelleen tienraivaajana Paddingtonin seurakunnassa tapasin vuonna 1957 viehättävän espanjalaisen sisaren nimeltä Rafaela. Menimme muutaman kuukauden kuluttua naimisiin. Ajattelimme toimia tienraivaajina yhdessä, mutta ensin lähdimme Madridiin tavatakseni Rafaelan vanhemmat. Tuo vierailu muutti elämäni. Espanjan haaratoimistonvalvoja, veli Ray Dusinberre kysyi minulta siellä ollessamme, voisimmeko harkita palvelemista Espanjassa, missä kokeneista veljistä oli valtava tarve.

Miten sellaisesta pyynnöstä olisi voinut kieltäytyä? Niinpä aloitimme yhteisen kokoaikaisen palveluksemme Espanjassa vuonna 1958. Siihen aikaan maata hallitsi kenraali Franco eikä toimintaamme ollut rekisteröity, mikä vaikeutti suuresti saarnaamistyötämme. Lisäksi minä sain kamppailla espanjan kielen kanssa pari ensimmäistä vuotta. Taas kerran oli kyse siitä, ettei lannistuisi, vaikka itkin useammin kuin kerran silkasta turhautumisesta, kun en kyennyt kommunikoimaan seurakunnan veljien kanssa.

Valvojia tarvittiin niin kipeästi, että vaikken osannut espanjaa juuri sanaakaan, sain jo kuukauden kuluttua huolehdittavakseni pienen ryhmän. Työmme maanalaisen luonteen vuoksi meidät oli järjestetty 15–20 julistajan pieniksi ryhmiksi, jotka toimivat jotakuinkin pienen seurakunnan tapaan. Alussa oli hermoja raastavaa johtaa kokouksia, sillä en aina ymmärtänyt yleisön vastauksia. Vaimoni istui kuitenkin perällä, ja jos hän huomasi minun hämmentyvän, hän nyökkäsi minulle huomaamattomasti sen merkiksi, että vastaus oli ollut oikea.

Minulla ei ole hyvää kielipäätä, ja mieleni teki monta kertaa palata Englantiin, missä olisin selviytynyt kaikesta paljon helpommin. Kultaisten espanjalaisten veljiemme ja sisariemme rakkaus ja ystävyys hyvitti kuitenkin alusta lähtien kielen aiheuttamat pettymykseni. Jehova myös siunasi minua aivan erityisillä tavoilla, jotka saivat tuon kaiken tuntumaan vaivan arvoiselta. Vuonna 1958 minut kutsuttiin kansainväliseen konventtiin New Yorkiin Espanjan edustajana. Sitten vuonna 1962 sain verratonta valmennusta Valtakunnan palveluskoulussa, joka järjestettiin meille Tangerissa Marokossa.

Kieliongelman lisäksi tunsin jatkuvaa huolta siitä, että poliisi ottaisi minut kiinni. Tiesin, että koska olin ulkomaalainen, pidätys merkitsisi automaattisesti karkotusta. Työskentelimme riskin minimoimiseksi pareina. Yhden todistaessa toinen kuunteli mahdollisia vaaran merkkejä. Käytyämme ovella tai kahdella, usein kerrostalon ylimmässä kerroksessa, kävelimme parin korttelin päähän ja kävimme taas muutamalla ovella. Käytimme paljon Raamattua ja pidimme mukanamme vain paria päällystakkimme kätköihin tungettua kirjasta, joita tarjosimme kiinnostuneille ihmisille.

Oltuamme vuoden Madridissa meidät määrättiin Vigoon, Luoteis-Espanjassa sijaitsevaan suureen kaupunkiin, jossa ei ollut ensimmäistäkään Jehovan todistajaa. Seura suositteli, että vaimoni huolehtisi aluksi noin kuukauden ajan todistamisesta – antaaksemme sellaisen vaikutelman, että olimme turisteja. Matalasta profiilista huolimatta saarnaamistyömme kiinnitti huomiota. Kuukauden kuluttua katoliset papit alkoivat puhua meitä vastaan radiossa. He varoittivat seurakuntalaisiaan siitä, että muuan aviopari kulki talosta taloon puhumassa Raamatusta – siihen aikaan lähes kielletystä kirjasta. Tuo ”etsintäkuulutettu” pariskunta oli yhtä kuin eräs ulkomaalainen ja hänen espanjalainen vaimonsa, joka hoiti puhumisen melkein kokonaan!

Papit säätivät, että jo pelkkä puhuminen tälle vaaralliselle pariskunnalle oli synti, joka annettaisiin anteeksi vain siinä tapauksessa, että se tunnustettaisiin heti papille. Ja totta tosiaan, käytyämme kerran miellyttävän keskustelun erään naisen kanssa hän sanoi anteeksipyytävästi, että hänen täytyisi mennä ripittäytymään. Lähdettyämme talosta näimme hänen kiiruhtavan kirkon suuntaan.

Karkotus

Olimme olleet Vigossa vasta kaksi kuukautta, kun poliisi teki yllätysiskun. Meidät pidättänyt poliisi oli hyvin mukava eikä pannut meitä käsirautoihin matkalla poliisiasemalle. Perillä näimme tutut kasvot – konekirjoittajan, jolle olimme hiljattain todistaneet. Nainen hämmentyi silmin nähden huomatessaan, että meitä kohdeltiin kuin rikollisia, ja ehätti vakuuttamaan meille, ettei hän ollut esittänyt syytöksiä meitä vastaan. Kaikesta huolimatta meitä syytettiin ”Espanjan hengellisen yksimielisyyden” vaarantamisesta, ja kuuden viikon kuluttua meidät karkotettiin maasta.

Se oli takaisku, mutta emme aikoneet lannistua. Pyreneiden niemimaalla oli vielä paljon tehtävää. Oltuamme kolme kuukautta Tangerissa meidät määrättiin Gibraltariin, jälleen uudelle koskemattomalle alueelle. Apostoli Paavali sanoi, että jos arvostamme palvelustamme, me jatkamme eteenpäin ja meidät palkitaan (2. Korinttolaisille 4:1, 7, 8). Tämä piti paikkansa meidän kohdallamme. Heti ensimmäisessä kodissa, johon menimme Gibraltarissa, aloimme johtaa raamatuntutkistelua kokonaiselle perheelle. Ennen pitkää johdimme kumpikin 17:ää tutkistelua. Monista niistä, joiden kanssa tutkimme, tuli Jehovan todistajia, ja kahden vuoden kuluttua kaupungissa oli 25 julistajan seurakunta.

Mutta Vigon pappien tapaan papisto ryhtyi täälläkin kampanjaan meitä vastaan. Gibraltarin anglikaaninen piispa varoitti poliisipäällikköä siitä, että olimme ”ei-toivottuja”, ja hänen painostuksensa johti lopulta tuloksiin. Tammikuussa 1962 meidät karkotettiin maasta. Minne menisimme seuraavaksi? Julistajia tarvittiin yhä suuresti Espanjassa, ja sinne me palasimme siinä toivossa, että meitä koskevat poliisin tiedot olisi jo siirretty arkistoon.

Aurinkoisesta Sevillasta tuli uusi kotipaikkamme. Siellä meillä oli ilo työskennellä tiiviisti toisen tienraivaajapariskunnan, Ray ja Pat Kirkupin, kanssa. Vaikka kaupungissa oli puoli miljoonaa asukasta, meitä julistajia oli vain 21, joten työtä oli riittämiin. Nykyään siellä on 1 500 julistajaa 15 seurakunnassa. Vuoden kuluttua koimme miellyttävän yllätyksen: meidät kutsuttiin palvelemaan matkatyöhön Barcelonan seudulle.

Kierrostyö maassa, jossa työtämme ei ollut tunnustettu laillisesti, oli hieman erilaista. Vierailimme joka viikko pienten ryhmien luona, joista useimmissa ei juuri ollut päteviä veljiä. Nämä uutterat veljet tarvitsivat kaiken sen valmennuksen ja tuen, jota saatoimme antaa heille. Me rakastimme tätä tehtävämääräystä! Palveltuamme useita vuosia alueilla, missä todistajia oli vain muutama jos yhtäkään, olimme iloisia siitä, että saimme vierailla niin monien veljien ja sisarten luona. Saarnaaminen oli lisäksi helpompaa Barcelonassa, ja monet ihmiset halusivat tutkia Raamattua.

Taistelu masennusta vastaan

Ei kuitenkaan kulunut kuin puoli vuotta, kun elämäni muuttui dramaattisesti. Ensimmäinen lomamme rannikolla oli muuttua murhenäytelmäksi, kun jouduin edellä kuvailemaani onnettomuuteen. Toivuin fyysisesti aika nopeasti hukkumisvaaran aiheuttamasta sokista, mutta tapahtuma jätti lähtemättömän jäljen hermostooni.

Yritin muutaman kuukauden ajan jatkaa kierrostyötä, mutta lopulta minun oli palattava Englantiin saamaan lääkärinhoitoa. Kahden vuoden kuluttua olin toipunut niin hyvin, että saatoimme palata Espanjaan, missä ryhdyimme taas kierrostyöhön. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Vaimoni vanhemmat sairastuivat vakavasti, ja me keskeytimme kokoaikaisen palveluksen hoitaaksemme heitä.

Elämä muuttui vaikeammaksi, kun koin vuonna 1968 täydellisen hermoromahduksen. Joskus Rafaelalta ja minulta loppui kummaltakin usko toipumiseeni. Oli aivan kuin olisin ollut jälleen hukkumassa, nyt vain toisella tapaa! Sen lisäksi että masennus syöksi minut kielteisten ajatusten valtaan, se vei minulta kaikki voimat. Minulla oli äärimmäisen uupumuksen kausia, jolloin minun oli pakko levätä lähes koko ajan. Kaikki veljet eivät siihen aikaan ymmärtäneet tällaista ongelmaa; luonnollisesti tiesin, että Jehova ymmärsi. On tuntunut todella hyvältä lukea Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien suurenmoisia kirjoituksia, joista on heijastunut syvä ymmärrys masentuneita kohtaan ja jotka ovat auttaneet sellaisia ihmisiä paljon.

Läpi tämän vaikean ajan oli vaimoni minulle jatkuvasti rohkaisun lähde. Ongelmien käsitteleminen yhdessä todella vahvistaa aviosidettä. Rafaelan vanhemmat kuolivat, ja 12 vuoden jälkeen oli terveyteni kohentunut siinä määrin, että ajattelimme voivamme jatkaa kokoaikaista palvelusta. Suureksi yllätykseksemme ja iloksemme meitä pyydettiin jälleen vuonna 1981 kierrostyöhön.

Espanjassa oli tapahtunut valtavia teokraattisia muutoksia sen jälkeen, kun olimme edellisen kerran olleet matkapalveluksessa. Nyt saatiin saarnata vapaasti, joten minun oli saatettava itseni ajan tasalle. Palveleminen kierrosvalvojana oli silti nytkin suuri etu. Koska olimme olleet tienraivaajina huolimatta vaikeista olosuhteista, pystyimme kannustamaan sellaisia tienraivaajia, joilla oli ongelmia. Ja tämän tästä saatoimme auttaa muita liittymään tienraivaajien riveihin.

Oltuamme 11 vuotta matkatyössä Madridissa ja Barcelonassa huono terveytemme pakotti meidät jälleen vaihtamaan tehtävää. Meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi Salamancaan, missä saatoin olla avuksi vanhimpana. Tuon kaupungin veljet saivat meidät heti tuntemaan olomme kotoisaksi. Vuoden kuluttua kestävyyttämme koetteli uusi kriisi.

Rafaela muuttui jostain selittämättömästä syystä hyvin väsyneeksi, ja tutkimuksissa kävi ilmi, että hänellä oli paksusuolisyöpä. Nyt oli minun vuoroni olla vahvempi osapuoli ja tukea vaimoani niin paljon kuin vain pystyin. Ensireaktiomme oli epäusko, ja sitä seurasi pelko. Selviytyisikö Rafaela tästä? Tällaisina hetkinä täysi luottamus Jehovaan auttaa menemään eteenpäin. Voin ilokseni sanoa, että Rafaelan leikkaus onnistui, ja toivomme, ettei syöpä uusiudu.

Vaikka meillä on ollut ylä- ja alamäkemme 36 Espanjan-vuotemme aikana, on ollut sydäntä lämmittävää elää tätä hengellisen kasvun aikaa. Olemme nähneet vuonna 1958 palvelleiden noin 800 julistajan pienen joukon kasvavan nykyiseksi yli 100 000 julistajan armeijaksi. Vaikeutemme ovat jääneet monien ilonaiheidemme varjoon – olemme auttaneet toisia omaksumaan totuuden ja kypsymään hengellisesti, työskennelleet yhdessä miehenä ja vaimona sekä tunteneet, että olemme käyttäneet elämämme mahdollisimman hyvin.

Paavali sanoo toisessa korinttolaiskirjeessään: ”Koska meillä on tämä palvelus sen armon mukaan, jota meille osoitettiin, me emme lannistu.” (2. Korinttolaisille 4:1.) Kun katselen elämääni taaksepäin, uskon että useat eri asiat ovat estäneet minua lannistumasta. Hyvän perustuksen antoi niiden uskollisten voideltujen veljien esimerkki, jotka olivat kiinnostuneita minusta kasvuvuosinani. Puoliso, jolla on samat hengelliset tavoitteet, on suurenmoinen apu; kun minä olen ollut alamaissa, Rafaela on nostanut minut ylös, ja minä olen toiminut samoin häntä kohtaan. Huumorintajustakin on paljon apua. Kyky nauraa veljien kanssa – ja itsellensä – saa ongelmat jotenkin näyttämään pienemmiltä.

Kestävyys koetusten edessä vaatii kuitenkin ennen kaikkea Jehovan voimaa. Paavalin sanat ovat aina mielessäni: ”Kaikkeen minulla on voimaa hänen ansiostaan, joka voimistaa minua.” Kun Jehova on vierellämme, meidän ei koskaan tarvitse lannistua. (Filippiläisille 4:13.)

[Kuvat s. 23]

Ronald ja Rafaela Taylor vuonna 1958

[Kuvat s. 24, 25]

Kokous Espanjassa työn ollessa kielletty (1969)