Saimme hyvin kallisarvoisen helmen
KERTONUT RICHARD GUNTHER
Elettiin vuoden 1959 syyskuuta. Olimme italialaisessa Julio Caesar -nimisessä aluksessa matkalla Atlantin valtameren yli New Yorkista Cádiziin Espanjaan. Vartiotorni-seura oli määrännyt minut ja vaimoni Ritan sekä Paul ja Evelyn Hundertmarkin, toisen lähetystyöntekijäpariskunnan, tähän Välimeren maahan. Edessämme oli monia haasteita. Mutta miten meistä oli tullut lähetystyöntekijöitä?
RITA ja minut kastettiin Jehovan todistajiksi vuonna 1950 New Jerseyssä Yhdysvalloissa. Pian sen jälkeen teimme päätöksen, jonka ansiosta saisimme aikanaan käsiimme hyvin kallisarvoisen helmen. Kuuluimme seurakuntaan, jossa oli tarpeeksi veljiä ja sisaria huolehtimaan alueesta. Tunsimme siksi velvollisuudeksemme tarjoutua palvelemaan siellä, missä tarvittiin enemmän saarnaajia. Kesällä 1958 pidetyssä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa New Yorkissa anoimme lähetyspalvelukseen.
Pikapuoliin meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, ja ennen kuin vuosi oli kulunut umpeen, olimme menossa lähetystyöntekijöiksi Espanjaan. Meillä oli tuolloin niin paljon järjesteltävää ja olimme niin suunnattoman innoissamme, ettemme tajunneet, mitä olimme saaneet. Jeesus oli puhunut hyvin kallisarvoisesta helmestä (Matteus 13:45, 46). Etumme palvella lähetystyöntekijöinä oli meille kuin tuollainen kallisarvoinen helmi, vaikkei se ollutkaan Jeesuksen vertauksen ydin. Muistellessamme nyt mennyttä aikaa arvostamme yhä enemmän tuota Jehovan järjestössä saatua kallisarvoista palveluksen lahjaa.
Ikimuistoinen kokemus
Gilead-kurssi pidettiin noihin aikoihin kauniilla Finger Lakesin maaseutualueella New Yorkin osavaltiossa. Vietimme siellä kuusi ihanaa kuukautta täysin uppoutuneina Raamatun tutkimiseen oikeassa kristillisessä seurassa erossa maailman asioista ja ongelmista. Kurssitoverimme olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, muun muassa Australiasta, Boliviasta, Englannista, Kreikasta ja Uudesta-Seelannista. Pian koitti kuitenkin päättäjäispäivä. Vuoden 1959 elokuussa meidän oli aika jättää kyynelsilmin hyvästit ja lähteä matkaan kohti määräalueitamme. Kuukautta myöhemmin astuimme Espanjan maaperälle.
Uusi kulttuuri
Nousimme maihin etelässä Algecirasin satamassa, joka sijaitsee valtaisan Gibraltarin kallion vieressä. Tuona iltana me neljä, Rita ja minä sekä Hundertmarkit, astuimme Madridin-junaan. Menimme Mercador-hotelliin, jonne jäimme odottelemaan sitä, että Seuran salaisesta haaratoimistosta otettaisiin meihin yhteyttä. Espanja oli generalissimus Francisco Francon diktatuurin alaisuudessa. Tämän vuoksi maassa ei tunnustettu muuta uskontoa kuin roomalaiskatolinen kirkko. Oli laitonta harjoittaa julkisesti mitään muuta uskontoa, ja Jehovan todistajien talosta-taloon-saarnaaminen oli kielletty. Uskonnolliset kokouksetkin oli kielletty, niin että Jehovan todistajat, joita Espanjan 30:ssä eri seurakunnassa oli tuolloin noin 1 200, eivät voineet kokoontua valtakunnansaleissa niin kuin muissa maissa. Meidän täytyi kokoontua salaa yksityiskodeissa.
Opimme espanjaa ja pääsemme alkuun
Ensimmäinen haasteemme oli oppia espanjan kieli. Ensimmäisessä kuussa opiskelimme sitä 11 tuntia päivässä – neljä tuntia joka aamu kurssilla ja sitten seitsemän tuntia itseksemme. Toisessa kuussa aikataulumme oli aamuisin samanlainen, mutta iltapäivät omistimme talosta-taloon-saarnaamiseen. Voitko kuvitella, miltä Ritasta ja minusta tuntui, kun menimme talosta-taloon-työhön kahdestaan, vaikka emme osanneetkaan vielä kieltä ja meidän täytyi vain opetella ulkoa kortille kirjoitettu esitys?
Muistan, kun koputin eräälle ovelle Vallecasissa, Madridin työläiskaupunginosassa. Kortti varmuuden vuoksi kädessäni sanoin espanjaksi: ”Hyvää huomenta. Teemme kristillistä työtä. Raamatussa sanotaan (sitten luimme kohdan). Haluaisimme antaa teille tämän kirjasen.” Nainen vain katsoi minua ja otti sitten kirjasen. Kun teimme hänen luokseen uusintakäynnin, hän kutsui meidät sisään, ja puhuessamme hän vain katsoi meitä. Aloimme tutkia hänen kanssaan Raamattua parhaan kykymme mukaan, ja tutkiessamme hän vain kuunteli ja katseli. Jonkin ajan kuluttua hän viimein kertoi meille, ettei hän ollut ymmärtänyt, mitä olimme sanoneet hänelle ensi käynnillämme, mutta että hän oli kuullut sanan Dios (Jumala), mistä hän oli tiennyt, että oli kyse jostakin hyvästä. Aikanaan hän oppi tuntemaan Raamattua melkoisen hyvin, meni kasteelle ja tuli Jehovan todistajaksi.
Minun oli erittäin vaikeaa oppia espanjaa. Liikkuessamme kaupungilla minulla oli tapana painaa mieleen verbien taivutuksia. Sen mitä opin muistamaan yhdellä viikolla, unohdin seuraavalla. Se oli hyvin masentavaa. Monesti melkein luovutin. Koska puhuin espanjaa niin surkeasti, espanjalaisten veljien täytyi olla hyvin kärsivällisiä ottaessani johdon heidän parissaan. Eräässä piirikonventissa muuan veli antoi minulle käsin kirjoitetun ilmoituksen luettavaksi lavalta. Koska minun oli vaikeaa saada selvää hänen käsialastaan, ilmoitin: ”Tuokaa huomenna muletanne (kainalosauvanne) stadionille.” Ilmoituksen olisi pitänyt kuulua: ”Tuokaa huomenna maletanne (matkatavaranne) stadionille.” Kansa tietenkin nauroi, ja minua luonnollisestikin nolotti.
Ensimmäisiä koetuksia Madridissa
Ensimmäiset vuotemme Madridissa olivat Ritalle ja minulle tunneperäisesti hyvin vaikeita. Kaipasimme kovasti kotiamme ja ystäviämme. Joka kerta kun saimme kirjeen Yhdysvalloista, ylitsemme pyyhkäisi koti-ikävän aalto. Tunsimme noina aikoina suunnatonta haikeutta, mutta se meni ohitse. Olimmehan luopuneet kodistamme, sukulaisistamme ja ystävistämme saadaksemme tilalle niitäkin kallisarvoisemman helmen. Meidän oli sopeuduttava.
Aivan alkuaikoina asuimme Madridissa hyvin rähjäisessä täysihoitolassa. Saimme sieltä huoneen ja kolme ateriaa päivässä. Huone oli pieni ja pimeä, ja siellä oli olkipatjat. Vaatimaton kuukausittainen määrärahamme kului vuokraan. Aterioimme siellä tavallisesti puoleltapäivin, ja illallisemme vuokraemäntämme jätti yleensä uuniin, missä se pysyi lämpimänä, niin että meillä oli jotain syötävää myöhään illalla. Meille tuli kuitenkin kova nälkä kävellessämme pitkin katuja päivisin ja iltaisin. Jos määrärahastamme ei ollut enää mitään jäljellä, ostimme omilla vähillä rahoillamme halvimman mahdollisen suklaapatukan. Tilanne muuttui kuitenkin pian, kun Seuran vyöhykevalvoja tuli käymään. Hän näki surkean tilamme ja sanoi, että voisimme ryhtyä etsimään pientä huoneistoa lähetyskodiksemme. Se olisi toki toista kuin seisoaltaan kylpeminen keittiön lattialla olevassa pyöreässä pesusoikossa. Nyt saisimme suihkun sekä jääkaapin ruoan säilyttämistä ja sähkölieden sen valmistamista varten. Olimme hyvin kiitollisia siitä, että meidät otettiin huomioon.
Suurenmoisia kokemuksia Madridissa
Saarnasimme talosta taloon erittäin varovasti. Käytimme hyväksemme Madridin päivittäistä vilskettä, ja liikuimme sen turvin mahdollisimman huomaamattomasti. Yritimme pukeutua ja käyttäytyä kuin muut, jottemme ulkomaalaisina olisi erottuneet joukosta. Saarnasimme ovelta ovelle siten, että menimme kerrostaloon, koputimme ovelle, puhuimme asukkaalle ja lähdimme sitten tuosta rakennuksesta, tuolta kadulta ja alueelta. Aina oli olemassa se mahdollisuus, että puhuteltava ilmoittaisi meistä poliisille, eikä lähistölle ollut siksi viisasta jäädä. Niin varovasti kuin Paul ja Evelyn Hundertmark toimivatkin tämän menetelmän mukaan, he jäivät kiinni ja heidät karkotettiin maasta vuonna 1960. He lähtivät naapurimaahan Portugaliin, missä he palvelivat useita vuosia ja Paul huolehti maanalaisesta haaratoimistosta. Nykyään hän palvelee kaupunginvalvojana San Diegossa Kaliforniassa.
Meillä tapahtui kuitenkin tasausta. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin kuutta Portugaliin määrättyä lähetystyöntekijää käskettiin lähtemään tuosta maasta! Siitä oli mukavia seurauksia, sillä Eric ja Hazel Beveridgeä, jotka myös olivat olleet kanssamme samalla luokalla Gileadissa, neuvottiin nyt lähtemään Portugalista Espanjaan. Vuoden 1962 helmikuussa olimme siis jälleen Mercador-hotellissa – tällä kertaa toivottamassa tervetulleiksi Ericiä ja Hazelia.
Juuri noina alkuaikoina Madridissa Rita ja minä näimme itse, millaista on uskonnollinen ulkokultaisuus. Tutkimme Raamattua erään pariskunnan, Bernardon ja Marian, kanssa. He asuivat hökkelissä, jonka Bernardo oli rakentanut kaikista mahdollisista löytämistään pois heitetyistä rakennusmateriaaleista. Tutkimme heidän kanssaan myöhään illalla, ja tutkistelun jälkeen he tavallisesti tarjosivat meille leipää, viiniä ja juustoa tai mitä heillä sattui olemaan. Huomasin, että juusto oli aivan samanlaista kuin amerikkalainen juusto. Eräänä iltana tutkistelun jälkeen he ottivat esiin juustopakkauksen. Siinä luki suurin kirjaimin englanniksi: ”Amerikan kansalta Espanjan kansalle – ei saa myydä.” Miten tämä köyhä perhe oli saanut tuota juustoa? Hallitus oli antanut katolisen kirkon tehtäväksi jakaa sitä köyhille, mutta pappi myi sitä!
Tuottoisaa palvelusta armeijan parissa
Pian tapahtui jotakin ihmeellistä, josta koitui runsaasti siunauksia meille ja monille muille. Saimme haaratoimistosta ilmoituksen, jossa meitä pyydettiin käymään Walter Kiedaisch -nimisen nuoren miehen luona. Hänen asemapaikkansa oli Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohta Torrejónissa, muutaman kilometrin päässä Madridista. Kävimme hänen ja hänen vaimonsa luona, ja aloitimme raamatuntutkistelun heille sekä eräälle toiselle ilmavoimien pariskunnalle.
Johdin tuona aikana noin viittä raamatuntutkistelua Yhdysvaltain ilmavoimiin kuuluvien ihmisten kanssa, ja nuo tutkistelut pidettiin tietenkin englanniksi. Noista ihmisistä kävi myöhemmin kasteella seitsemän, ja neljästä miehestä tuli Yhdysvaltoihin palattuaan seurakunnan vanhimpia.
Elettiin aikaa, jolloin ei ollut kovinkaan helppoa saada maahan kirjoja, lehtiä ja Raamattuja, koska työmme oli kielletty. Turistit ja amerikkalaiset yhteyshenkilömme kuitenkin toivat mukanaan jonkin verran kirjallisuutta. Haaratoimisto määräsi minut hoitamaan salaista kirjallisuusvarastoa. Se sijaitsi erään paperikaupan takahuoneessa Vallecasissa. Omistajan vaimo oli Jehovan todistaja. Vaikka omistaja ei ollutkaan todistaja, hän kunnioitti työtämme ja vaaransi suuresti jopa itsensä ja liikkeensä antaessaan minun pakata takahuoneessaan kirjallisuutta, jota lähetettiin maan eri osissa sijaitseviin kaupunkeihin. Koska tuon huoneen tuli aina näyttää siltä, mikä se muka oli – pölyiseltä, sotkuiselta, täynnä laatikoita olevalta huoneelta – minun oli rakennettava työpöytä ja hyllyjä, jotka voitiin koota käyttöön nopeasti ja saada sitten kätkettyä muutamassa sekunnissa. Päivän päättyessä jäin tavallisesti odottamaan, kunnes kaupassa ei ollut enää ketään, ja poistuin sitten itse nopeasti paketteineni.
Oli suuri etu olla mukana levittämässä hengellistä aineistoa, kuten Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä ja muuta kirjallisuutta, maan eri puolilla toimiviin seurakuntiin. Ne olivat jännittäviä aikoja.
Rita sai pitää 16:ta Raamatun kotitutkistelua, joista noin puolet johti siihen, että tutkijasta tuli kastettu Jehovan todistaja. Dolores oli nuori aviovaimo, joka vietti kylmät talvet vuoteessa sydänvikansa takia. Keväällä hän saattoi taas nousta ylös ja alkaa toimia jossain määrin. Doloresilla oli luja usko, joten kun Toulousessa Ranskassa pidettävän piirikonventtimme aika saapui, hän halusi kovasti lähteä sinne. Lääkäri varoitti häntä, että se olisi epäviisasta hänen sydänvikansa vuoksi. Mennessään rautatieasemalle saattamaan miestään, äitiään ja muita lähtijöitä hänellä oli yllään vain kotimekkonsa ja avokkaansa, eikä hänellä ollut lainkaan matkatavaroita. Kyynelsilmin hän katseli heidän lähtöään eikä kestänyt ajatusta, että he lähtisivät ilman häntä, joten hän hyppäsi junaan ja lähti heidän kanssaan Ranskaan! Rita ei tiennyt tapahtuneesta mitään, mutta konventissa häntä kohtasi todellinen yllätys, kun hän näki leveästi hymyilevän Doloresin!
Harvinaislaatuinen raamatuntutkistelu
Kertoessamme Madridin alueestamme emme voi olla mainitsematta ”el profesoria”, Don Benigno Francoa. Muuan paikallinen todistaja vei minut käymään iäkkään herrasmiehen luona, joka asui vaimonsa kanssa kurjassa kerrostalossa. Aloin tutkia hänen kanssaan Raamattua. Tutkittuamme puolisentoista vuotta hän pyysi päästä kasteelle voidakseen tulla Jehovan todistajaksi.
Tämä iäkäs herrasmies, Don Benigno Franco, oli Francisco Francon, Espanjan silloisen diktaattorin, sukulainen. Don Benigno oli nähtävästi aina rakastanut vapautta. Espanjan sisällissodan aikana hän oli ollut tasavallan puolella ja vastustanut sukulaistaan – kenraalia, joka voitti sodan ja perusti katolisen diktatuurin. Don Benignon ei ollut annettu tehdä työtä vuoden 1939 jälkeen, ja hänen toimeentulonsa oli hyvin niukka. Näin tästä Espanjan diktaattorin, generalissimus Francisco Francon, sukulaisesta tuli Jehovan todistaja.
Yllätyskutsu
Vuonna 1965 Espanjan haaratoimisto kutsui meidät Barcelonaan kierrostyöhön. Se merkitsi sitä, että meidän oli jätettävä kaikki ne rakkaat veljet, jotka olivat tulleet meille hyvin läheisiksi Madridissa. Nyt oli edessämme uusi kokemus, joka oli minulle myös koetus. Tuo kokemus oli pelottava, sillä olen aina epäillyt kykyjäni. Tiedän varsin hyvin, että Jehova auttoi minua toimimaan tehokkaasti tällä palveluksen saralla.
Vieraillessamme seurakunnissa joka viikko meidän oli yövyttävä veljien luona. Meidän oli elettävä matkalaukkuelämää, ja melkein joka toinen viikko muutimme kodista toiseen. Se on erityisen vaikeaa naisille. Pian José ja Roser Escudé, jotka asuivat Barcelonassa, kuitenkin kutsuivat meidät luokseen päiviksi kerrallaan. He olivat hyvin rakkaudellisia tehdessään näin, sillä siten saatoimme säilyttää tavaroitamme pysyvästi heidän luonaan ja tulla sunnuntai-iltaisin kotiin vakiopaikkaan.
Rita ja minä vietimme seuraavat neljä vuotta kierrostyössä Katalonian provinssissa, joka sijaitsee Välimeren rannikolla. Pidimme kaikki raamatulliset kokouksemme salaa yksityiskodeissa, ja talosta-taloon-saarnaamisemmekin oli varovaista, jottei se olisi herättänyt huomiota. Toisinaan koko seurakunta lähti sunnuntaina ”retkelle” metsään, varsinkin silloin kun pidettiin kierroskonventti.
Tulemme aina ihailemaan niitä monia antaumuksellisia hengellisiä veljiä, jotka vaaransivat työpaikkansa ja vapautensa ja ponnistelivat seurakuntien ykseyden ja aktiivisuuden hyväksi. Monet heistä johtivat työn laajentamista pikkukaupunkeihin. Tämä laski perustan kasvulle, joka saatiin Espanjassa sen jälkeen kun kielto poistettiin ja uskonnonvapaus myönnettiin vuonna 1970.
Joudumme jättämään ulkomaisen määräalueemme
Niinä kymmenenä vuotena, jotka olimme olleet Espanjassa, erikoispalveluksesta saamaamme iloa oli vähentänyt jonkin verran vanhempiemme tilanne. Olimme jo monta kertaa melkein joutuneet lähtemään alueeltamme kotiin huolehtimaan äidistäni ja isästäni. Niiden rakkaudellisten veljien ja sisarten ansiosta, jotka toimivat vanhempiani lähellä sijaitsevissa seurakunnissa, olimme kuitenkin voineet jäädä Espanjaan. Meillä oli etu palvella nuo vuodet lähetystyössä osaksi juuri sen vuoksi, että toisetkin panivat kanssamme Valtakunnan edut ensi sijalle.
Lopulta joulukuussa 1968 lähdimme kotiin huolehtimaan äidistäni. Isäni kuoli juuri tuossa samassa kuussa, ja äitini jäi nyt yksin. Koska saatoimme yhä suhteellisen vapaasti palvella kokoaikaisesti, saimme määräyksen kierrostyöhön, mutta tällä kertaa Yhdysvaltoihin. Seuraavat 20 vuotta palvelimme espanjankielisillä kierroksilla. Vaikka olimmekin menettäneet hyvin kallisarvoisen lähetystyöhelmemme, meille annettiin tilalle toinen helmi.
Saarnaamme huumeiden ja väkivallan keskellä
Palvelimme nyt rinta rinnan monien sellaisten veljien ja sisarten kanssa, jotka asuivat kaupunkien rikollisilla alueilla. Ollessamme ensimmäistä viikkoa vierailulla Brooklynissa New Yorkissa Ritalta varastettiin käsilaukku.
Erään kerran Rita ja minä olimme ryhmän kanssa saarnaamassa talosta taloon eräässä toisessa osassa New Yorkia. Käännyttyämme kadunkulmasta näimme joitakin ihmisiä jonossa erään hylätyn rakennuksen seinässä olevan reiän edessä. Otettuamme muutaman askeleen eteenpäin huomasimme nuoren miehen seisovan jalkakäytävällä ja katselevan meitä. Kaukana toisessa kulmassa seisoi toinen mies vahtimassa poliisiautoja. Olimme kävelleet keskelle huumeiden myyntipaikkaa! Ensimmäinen vahti säikähti, mutta sitten hän näki Vartiotorni-lehden ja oli helpottunut. Olisinhan minä voinut olla vaikka poliisi! Sitten mies huusi espanjaksi ”¡Los Atalayas! ¡Los Atalayas!” (Vartiotornit! Vartiotornit!) He tiesivät keitä me olimme ja käyttivät meistä lehtemme nimeä – ja kaikki oli kunnossa. Käveltyäni hänen kohdalleen sanoin: ”¿Buenos dias, como está?” (Hyvää huomenta, mitä kuuluu?) Hän vastasi pyytämällä minua rukoilemaan hänen puolestaan!
Vaikea ratkaisu
Vuonna 1990 kävi ilmeiseksi, että minun täytyisi olla äitini luona joka päivä. Olimme kovasti yrittäneet pysyä matkatyössä, mutta järki sanoi, ettemme pysty täyttämään kumpaakin velvollisuutta. Halusimme ehdottomasti, että äidistäni pidettäisiin rakkaudellisesti huolta. Jälleen kerran meidän oli kuitenkin luovuttava hyvin kallisarvoisesta helmestä, jota arvostimme suuresti. Kaikki maailman kirjaimelliset jalokivet ja kaikki niistä saatavat hyödyt ovat hyvin vähäarvoisia verrattuna jalokiven kaltaiseen etuun palvella lähetystyöntekijänä ja matkavalvojana Jehovan järjestössä.
Rita ja minä olemme nyt yli kuusikymmenvuotiaita. Olemme hyvin tyytyväisiä ja nautimme palvelemisesta paikallisessa espanjankielisessä seurakunnassa. Muistellessamme menneitä vuosiamme Jehovan palveluksessa kiitämme häntä siitä, että hän uskoi meille joitakin hyvin kallisarvoisia helmiä.
[Kuva s. 23]
Ritan sekä Paul ja Evelyn Hundertmarkin (oikealla) kanssa Madridin härkätaisteluareenan ulkopuolella
[Kuva s. 24]
Palvelemme seurakuntaa ”retkellä” metsässä