Yksin muttei koskaan hylättynä
KERTONUT ADA LEWIS
Olen aina ollut luonteeltani yksineläjä. Olen lisäksi erittäin päättäväinen – toiset nimittävät sitä joskus itsepäisyydeksi – kaikissa tekemisissäni. Tiedän myös, miten helppoa on paukauttaa suoraan kaikki sanottavansa, ja tämä luonteenpiirre on tuottanut minulle ongelmia vuosien varrella.
OLEN kuitenkin kiitollinen siitä, että Jehova Jumala ei ole hylännyt minua, vaikka persoonallisuudessani on puutteita. Tutkimalla hänen Sanaansa olen voinut muovata persoonallisuuttani, ja olenkin palvellut hänen Valtakuntansa etuja noin 60 vuoden ajan. Olen lapsesta lähtien rakastanut hevosia, ja Jumalan apu jonkinmoisen jääräpäisyyteni hillitsemisessä on usein tuonut mieleeni sen, kuinka hevosta voidaan ohjata suitsien avulla.
Synnyin vuonna 1908 kauniin sinisen järven lähistöllä Mount Gambierissa Etelä-Australiassa. Vanhemmillani oli maitotila, ja minä olin kahdeksanpäisen sisarussarjan vanhin tyttö. Olimme kaikki vielä keskenkasvuisia, kun isämme kuoli. Vastuu maatilan hoitamisesta lankesi paljolti minun harteilleni, koska kahden isoveljeni oli käytävä muualla työssä hankkimassa rahaa perheellemme. Elämä maatilalla oli vaativaa, kovaa työtä.
Ensikosketus Raamatun totuuteen
Perheemme kävi presbyteerisessä kirkossa, ja olimme säännöllisesti mukana seurakuntatyössä. Minusta tuli pyhäkoulunopettaja, ja suhtauduin vakavasti vastuuseeni opettaa lapsille sitä, minkä uskoin olevan hengellisesti ja moraalisesti oikein.
Isoisäni kuoli vuonna 1931, ja hänen jäämistössään oli useita Vartiotorni-seuran silloisen presidentin J. F. Rutherfordin kirjoittamia kirjoja. Aloin lukea Jumalan harppua ja Luomista, ja mitä enemmän luin, sitä hämmästyneempi olin havaitessani, ettei Raamattu tukenutkaan monia niistä asioista, joihin uskoin ja joita olin opettanut lapsille.
Oli sokki saada tietää, ettei ihmissielu ole kuolematon, etteivät useimmat ihmiset mene kuoltuaan taivaaseen ja etteivät pahat joudu kärsimään ikuisesti tulisessa helvetissä. Olin myös järkyttynyt, kun huomasin, että jokasunnuntaisen sapatin vietto ei olekaan kristillinen vaatimus. Minun oli siis tehtävä tärkeä ratkaisu: pitäisinkö kiinni kristikunnan sovinnaisista opetuksista vai alkaisinko opettaa Raamatun totuutta? Päätin nopeasti katkaista kaikki yhteyteni presbyteeriseen kirkkoon.
Nyt ypöyksin
Perheeni, ystäväni ja entiset kirkolliset tuttavani eivät suinkaan ilahtuneet, kun ilmoitin aikovani erota kirkosta ja lakata opettamasta pyhäkoulussa. Ja kun heille vielä valkeni, että olin liittymässä niin sanottuihin rutherfordilaisiin, siitäkös he saivat vettä myllyynsä ja ilkeät juorut levisivät. Minua ei suoranaisesti suljettu yhteisön ulkopuolelle, mutta useimmat sukulaiseni ja entiset ystäväni suhtautuivat minuun lievästi sanottuna viileästi.
Mitä enemmän tutkin ja tarkistin niissä kirjoissa mainittuja raamatunkohtia, joita luin, sitä selvemmin aloin ymmärtää, että on saarnattava julkisesti. Opin, että Jehovan todistajat kulkivat talosta taloon julkisessa sananpalveluksessaan. Tuohon aikaan meidän seudullamme ei kuitenkaan ollut keitään todistajia. Kukaan ei siksi rohkaissut minua tai näyttänyt minulle, miten Jumalan valtakunnan hyvää uutista saarnataan. (Matteus 24:14.) Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.
Raamatun kehotus saarnata toisille kaikui kuitenkin jatkuvasti korvissani, ja päätin, että jollakin tavalla minun täytyi alkaa saarnata. Rukoiltuani paljon tulin siihen tulokseen, että alkaisin käydä naapureideni luona vain kertomassa, mitä olin oppinut tutkiessani, ja yrittäisin näyttää heille näitä asioita heidän omasta Raamatustaan. Ensimmäiseksi kävin pyhäkouluaikaisen esimieheni talossa. Hänen jäätävä vastauksensa ja kielteiset huomautuksensa siitä, että olin hylännyt kirkon, eivät olleet kovin kannustava alku. Mutta kun lähdin hänen talostaan ja kävin sen jälkeen muissa taloissa, tunsin sydämessäni lämmintä hehkua ja minusta tulvehti outoa sisäistä voimaa.
Suoranaista vastustusta en juurikaan kohdannut, mutta kun kävin niiden entisten tuttavieni luona, joihin olin tutustunut kirkollisissa piireissä, olin hämmästynyt heidän yleisestä välinpitämättömyydestään. Yllätyksekseni ja pettymyksekseni minua vastusti kaikkein ankarimmin vanhin veljeni, ja tämä toikin mieleeni Jeesuksen sanat: ”Jopa vanhemmat ja veljet ja sukulaiset ja ystävät luovuttavat teitä – – ja te tulette olemaan kaikkien vihaamia minun nimeni vuoksi.” (Luukas 21:16, 17.)
Jo hyvin nuorena minusta oli tullut taitava ratsastaja, ja siksi olinkin sitä mieltä, että ratsain pääsisin ihmisten luo kaikkein nopeimmin. Näin saatoin ulottaa toimintani entistä kauemmas ympäröiville maaseutualueille. Eräänä iltapäivänä hevoseni kuitenkin kompastui ja kaatui liukkaalla tiellä, ja minä sain pahan kallonmurtuman. Jonkin aikaa pelättiin, etten selviytyisi hengissä. Silloin kun tiet olivat märkiä tai liukkaita, matkustin tuon tärskyn jälkeen mieluummin kevyillä, kaksipyöräisillä hevoskärryillä kuin hevosen selässä.
Yhteys järjestöön
Vähän onnettomuuteni jälkeen kävi kokoaikaisten saarnaajien, nykyiseltä nimeltään tienraivaajien, ryhmä Mount Gambierin alueella. Ensi kertaa saatoin keskustella kasvotusten samanuskoisten kanssa. Ennen lähtöään he suosittelivat minulle, että tiedustelisin kirjeitse Vartiotorni-seuran haaratoimistosta, miten voisin tehdä julkista saarnaamistyötä entistä järjestelmällisemmin.
Sen jälkeen kun olin kirjoittanut Seuralle, sain kirjoja, kirjasia ja painetun todistuskortin, jonka avulla voisin esitellä itseni ovilla. Tunsin päässeeni hieman lähemmäs hengellisiä veljiäni ja sisariani, olinhan nyt kirjeenvaihdossa haaratoimiston kanssa. Mutta kun tienraivaajat lähtivät kohti seuraavaa kaupunkia, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.
Koska kiersin todistustyössäni vakioreittejä joka päivä – pääasiassa hevoskärryillä – tulin hyvin tutuksi alueen ihmisille. Pystyin samanaikaisesti huolehtimaan askareistani maatilalla. Perheeni oli jo siihen mennessä alistunut tähän rutiiniin eikä yrittänyt mitenkään puuttua siihen. Neljä vuotta palvelin tällaisena seurakunnasta erillään asuvana hyvän uutisen kastamattomana julistajana.
Konventti ja vihdoinkin kaste
Huhtikuussa 1938 veli Rutherford kävi Australiassa. Papiston voimakkaan vastustuksen vuoksi Sydneyn kaupungintalon kanssa tehty sopimus irtisanottiin. Viime minuutilla saatiin kuitenkin lupa käyttää Sports Grounds -kenttää. Tämä pakollinen suunnitelmien muutos olikin itse asiassa hyvä asia, sillä tuolle suurehkolle urheilukentälle mahtui monta tuhatta läsnäolijaa enemmän kuin alun perin suunniteltuun paikkaan olisi mahtunut. Paikalle saapui noin 12 000 henkeä, joista monien kiinnostuksen oli ilmeisesti herättänyt se, että papit olivat nostattaneet vastustusmielialaa kokoustamme kohtaan.
Veli Rutherfordin vierailun aikana pidettiin myös useita päiviä kestävä konventti Sydneyn lähellä sijaitsevalla esikaupunkialueella. Juuri siellä minut vihdoinkin kastettiin vedessä Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Voitko kuvitella, miten iloinen olin, kun saatoin lopultakin olla yhdessä koolla satojen eri puolilta laajaa Australian mannerta tulleiden veljien ja sisarten kanssa?
Takaisin Mount Gambieriin
Palattuani kotiin tunsin itseni hirvittävän yksinäiseksi, vaikka olinkin päättänyt lujemmin kuin koskaan tehdä voitavani Valtakunnan työssä. Tutustuin pian Agnew’n perheeseen: Hugh’hun, hänen vaimoonsa ja heidän neljään lapseensa. He asuivat Millicentin kaupungissa, vain 50 kilometrin päässä Mount Gambierista, ja köröttelin hevoskärryillä tuon 50 kilometriä mennen tullen, aina kun matkustin pitämään heille säännöllistä raamatuntutkistelua. Sain huojennusta yksinäisyyteeni, kun he omaksuivat totuuden.
Pikapuoliin meistä muodostettiin ryhmä järjestelmällistä todistamista varten. Sitten äitini alkoi onneksi kiinnostua asiasta ja kulki kanssani tuon sadan kilometrin edestakaisen matkan, kun menimme tutkimaan vastamuodostetun ryhmän kanssa. Siitä lähtien äiti oli aina rohkaiseva ja avulias, vaikka hän kävikin kasteella vasta muutaman vuoden kuluttua. Nyt en ollut enää yksin!
Pienestä ryhmästämme neljä aloitti tienraivauksen: Agnew’iden kolme tytärtä – Crystal, Estelle ja Betty – sekä minä. Myöhemmin, 1950-luvun alussa, kaikki nuo kolme tyttöä kävivät Vartiotornin raamattukoulun Gileadin. Heidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Intiaan ja Sri Lankaan, missä he palvelevat yhä uskollisesti.
Vuoden 1941 tammikuussa Jehovan todistajien toiminta kiellettiin Australiassa, ja me ryhdyimme siksi nopeasti toimiin. Panimme kaikki sananpalveluksessa käyttämämme välineet – muun muassa kirjallisuuden, matkagramofonit ja äänilevyt, joilla oli raamatullisia puheita – isoon peltilaatikkoon. Veimme sitten laatikon vajaan ja kärräsimme monta kuormaa heiniä sen peitoksi.
Kiellosta huolimatta kävimme edelleen saarnaamassa talosta taloon, mutta olimme varovaisia ja käytimme vain Raamattua keskustellessamme ihmisten kanssa. Minulla oli tapana piilottaa lehtiä ja kirjasia hevoseni satulan alle, ja hain ne vain silloin, kun havaitsin merkkejä aidosta kiinnostuksesta Valtakunnan sanomaa kohtaan. Kesäkuussa 1943 kielto vihdoin poistettiin, ja saatoimme taas tarjota kirjallisuutta vapaasti.
Uusia tehtäviä
Vuonna 1943 ilmoitin, että olisin käytettävissä tienraivaajana, ja seuraavana vuonna lähdin Mount Gambierista uudelle alueelle. Aluksi minut kutsuttiin palvelemaan vähäksi aikaa Seuran haaratoimistoon Strathfieldiin. Sen jälkeen minut määrättiin Uuden Etelä-Walesin ja sitten Länsi-Victorian pikkukaupunkeihin. Hengellisesti kaikkein palkitsevimpia tehtäviäni oli toimia eräässä Melbournen suuressa kaupunkiseurakunnassa. Koska olin lähtöisin pienestä maaseutukaupungista, opin erittäin paljon palvellessani tuon seurakunnan yhteydessä.
Alueellamme Gippslandin alangolla Victoriassa johdimme tienraivaustoverini Helen Crawfordin kanssa monia raamatuntutkisteluja ja näimme, kuinka sinne perustettiin piakkoin seurakunta. Noilla tienoin oli laaja maaseutualue, ja kulkuneuvonamme oli vanha, epäluotettava moottoriajoneuvo. Joskus ajoimme, mutta monen monta kertaa työnsimme sitä. Miten kaipasinkaan hevosta! Toisinaan saatoin totuudenmukaisesti sanoa: ”Antaisin mitä tahansa (Valtakuntaa lukuun ottamatta) saadakseni hevosen!” Useimmissa kaupungeissa tuolla alueella on nykyään vahvoja seurakuntia ja kauniita valtakunnansaleja.
Vuonna 1969 sain siirron Canberraan, Australian pääkaupunkiin. Se oli haastava ja värikäs paikka todistamista ajatellen, sillä tapasimme usein monien ulkomaisten suurlähetystöjen henkilökuntaan kuuluvia. Palvelen yhä täällä, mutta viime vuosina olen keskittynyt todistamaan kaupungin teollisuusalueella.
Vuonna 1973 minulla oli etu olla läsnä Yhdysvaltain suurissa konventeissa. Elämäni kohokohtia oli myös se, että pääsin vuoden 1979 konventteihin ja kiertelin Israelissa ja Jordaniassa. Oli tosiaan liikuttava kokemus käydä todellisilla Raamatussa mainituilla paikoilla ja mietiskellä niissä sattuneita tapahtumia. Sain kokeilla, millaista on kellua Kuolleenmeren hyvin suolaisessa vedessä, ja kun kävimme Petrassa Jordaniassa, minulla oli jälleen kerran tilaisuus ratsastaa hevosella. Se palautti mieleeni alkuajat, jolloin vein Valtakunnan sanomaa hevoskyydillä haja-asutus- ja maaseutualueille.
Kokoaikainen palvelus jatkuu
Sellaisten erikoisjärjestelyjen kuin tienraivaajien palveluskoulun ja kierroskonventtien yhteydessä tienraivaajille järjestettävien kokousten sekä matkavalvojilta saamani alituisen kannustuksen ansiosta olen voinut toteuttaa toiveeni ja jatkaa kokoaikaista palvelusta ikääntymisestäni huolimatta. Voin totisesti sanoa, että Jehova on huomaavaisesti ohjannut asioita niin, että yksinäisyyteni on nyt ollutta ja mennyttä.
Olen tällä hetkellä 87-vuotias, ja palveltuani Jehovaa noin 60 vuotta minulla on rohkaisun sana sanottavanani niille, jotka ovat ehkä minun laillani suorapuheisia ja hyvin itsenäisiä: alistukaa aina Jehovan ohjaukseen. Auttakoon Jehova meitä hillitsemään suorapuheisuuttamme, ja muistuttakoon hän jatkuvasti meitä siitä, että vaikka saattaisimme usein tuntea itsemme yksinäisiksi, hän ei koskaan hylkää meitä.