”Rakkaus ei koskaan häviä”

KERTONUT SAMUEL D. LADESUYI

Muistellessani menneitä vuosia olen hämmästynyt nähdessäni, mitä kaikkea on saatu aikaan. Jehova on tehnyt ihmeitä kautta koko maailman. Meidän harvalukuisesta joukostamme, joka alkoi saarnata täällä Ileshassa Nigeriassa vuonna 1931, on kasvanut 36 seurakuntaa. Nigeriassa oli suunnilleen 4 000 julistajaa vuonna 1947, jolloin ensimmäiset Vartiotornin raamattukoulusta Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät saapuivat maahan. Nykyään julistajia on yli 180 000. Noina alkuaikoina emme osanneet odottaa emmekä edes kuvitella, millaista kasvua tapahtuisi. Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut olla mukana tässä suurenmoisessa työssä! Antakaahan kun kerron siitä.

ISÄNI myi aseita ja ruutia kaupungista kaupunkiin ja oli kotona vain harvoin. Hänellä oli tietääkseni seitsemän vaimoa, jotka kaikki eivät kuitenkaan asuneet hänen kanssaan. Isäni oli perinyt äitini veljeltään, joka oli kuollut. Äidistäni oli tullut isäni toinen vaimo, ja minä asuin hänen luonaan.

Eräänä päivänä isä tuli kotiin ensimmäisen vaimonsa luota, joka asui naapurikylässä. Ollessaan siellä isä oli kuullut, että velipuoleni kävi koulua. Velipuoleni oli yhtä vanha kuin minäkin, kymmenvuotias. Siksi isäni päätti, että minunkin täytyisi mennä kouluun. Hän antoi minulle yhdeksän penniä – kolme penniä oppikirjaan ja kuusi penniä rihvelitauluun. Elettiin vuotta 1924.

Raamatuntutkisteluryhmä muodostetaan

Tunsin rakkautta Jumalan sanaa, Raamattua, kohtaan aivan pienestä pitäen. Pidin kovasti koulun raamattutunneista ja sain aina kiitosta pyhäkoulunopettajiltani. Vuonna 1930 käytinkin siksi hyväkseni tilaisuutta ja menin kuuntelemaan puhetta, jonka piti vieraileva raamatuntutkija, ensimmäisiä niistä, jotka saarnaisivat Ileshassa. Puheen jälkeen hän antoi minulle jorubankielisen Jumalan harppu -kirjan.

Olin käynyt säännöllisesti pyhäkoulua. Nyt otin mukaani Jumalan harppu -kirjan ja kumosin sen avulla joitakin siellä opetettavia oppeja. Tästä seurasi väittelyjä, ja kirkon johtajat varoittivat minua alituiseen seuraamasta tätä ”uutta oppia”.

Kuljeskellessani kadulla vuotta myöhemmin kohtasin sattumalta joukon ihmisiä kuuntelemassa erästä miestä, joka piti heille puhetta. Puhuja oli J. I. Owenpa, raamatuntutkija. Hänet oli lähettänyt puhumaan William R. Brown (sanottiin usein myös Raamattu-Browniksi), joka valvoi Valtakunnan saarnaamistyötä Lagosista käsin.a Sain tietää, että Ileshaan oli perustettu pieni raamatuntutkisteluryhmä, joka alkoi tutkia kirjaa Jumalan harppu, joten liityin heidän joukkoonsa.

Olin tuon ryhmän nuorin jäsen – vain noin 16-vuotias koulupoika. Tavallisesti minun olisi pitänyt olla hämilläni, jopa peloissani, ollessani niin läheisesti tekemisissä kolmissakymmenissä olevien ja sitä vanhempien miesten kanssa. He olivat kuitenkin hyvin iloisia siitä, että olin heidän parissaan, ja kannustivat minua. He olivat minulle kuin isiä.

Papiston vastustus

Papisto alkoi pian vastustaa meitä ankarasti. Katolilaiset, anglikaanit ja muut, jotka tavallisesti taistelivat keskenään, liittoutuivat nyt yhdessä meitä vastaan. He vehkeilivät paikallisten päälliköiden kanssa ryhtyäkseen lannistamaan meitä. He lähettivät poliisin takavarikoimaan kirjamme, sillä he väittivät niistä olevan haittaa ihmisille. Piiripäällikkö kuitenkin varoitti siitä, ettei heillä ollut oikeutta viedä kirjoja, ja ne palautettiin kaksi viikkoa myöhemmin.

Tämän jälkeen meidät kutsuttiin kokoukseen, jossa tapasimme oban, ylipäällikön, sekä kaupungin muita huomattavia henkilöitä. Meitä oli tuolloin kolmisenkymmentä henkeä. Tarkoituksena oli saada meidät lopettamaan ”vaarallisten” kirjojen lukeminen. He kysyivät, olimmeko kaupungissa vain käymässä, mutta katsottuaan kasvojamme tarkemmin he sanoivat: ”Nämä ovat omia poikiamme, vaikka heidän joukossaan onkin joitakin muukalaisia.” He sanoivat meille, etteivät he halunneet meidän enää tutkivan sellaisen uskonnon kirjoja, josta olisi meille haittaa.

Lähdimme kotiin sanomatta mitään, sillä olimme mielessämme päättäneet olla välittämättä noiden huomattavien henkilöiden puheista. Useimmat meistä pitivät kovasti oppimastaan ja olivat päättäneet jatkaa tutkimista. Vaikka siis muutamat pelästyivätkin ja jättivät ryhmämme, useimmat meistä jatkoivat tutkimistaan eräässä puusepänverstaassa. Johtajaa meillä ei ollut. Aloitimme rukouksella, ja sitten vain luimme kirjaa vuorotellen kappale kappaleelta. Noin tunnin kuluttua rukoilimme jälleen ja lähdimme sitten kotiin. Meitä kuitenkin vakoiltiin, ja päälliköt ja uskonnolliset johtajat kuulustelivat meitä edelleen joka toinen viikko ja varoittivat meitä lukemasta raamatuntutkijoiden kirjallisuutta.

Yritimme samaan aikaan niiden vähien tietojen avulla, joita meillä oli, auttaa ihmisiä, ja monet ajattelivatkin samoin kuin me. Joukkoomme tuli ihmisiä toinen toisensa perään. Olimme siitä hyvin iloisia, mutta emme vieläkään tienneet paljonkaan uskonnosta, jonka yhteydessä toimimme.

Alkuvuodesta 1932 Lagosista saapui muuan veli auttamaan meitä työn järjestämisessä, ja huhtikuussa saapui myös Raamattu-Brown. Nähdessään, että ryhmäämme kuului kolmisenkymmentä henkeä, veli Brown tiedusteli, miten edistyimme lukemisessamme. Kerroimme hänelle kaiken, minkä tiesimme. Hän sanoi, että olimme valmiit menemään kasteelle.

Koska tuolloin oli kuiva kausi, meidän täytyi mennä 14 kilometrin päässä Ileshasta virtaavalle joelle, ja noin 30 meistä kastettiin. Siitä lähtien aloimme pitää itseämme Valtakunnan saarnaajina ja kulkea talosta taloon. Emme olleet ajatelleet tehdä niin, mutta nyt kerroimme innokkaasti toisille sen, mitä tiesimme. Meidän täytyi valmistautua hyvin, jotta olisimme voineet kumota Raamatun avulla ne väärät opit, joita kohtasimme. Keskustelimmekin siksi kokouksissamme noista opeista auttaaksemme toisiamme niillä tiedoilla, joita kullakin oli.

Saarnaamistyömme

Saarnasimme koko kaupungin alueella. Ihmiset pilkkasivat meitä ja huusivat meille, muttemme välittäneet siitä. Olimme hyvin iloisia, koska meillä oli totuus, vaikka meillä olikin vielä paljon opittavaa.

Kuljimme talosta taloon joka sunnuntai. Ihmiset kyselivät, ja me yritimme vastata heille. Sunnuntai-iltaisin pidimme esitelmän. Meillä ei ollut valtakunnansalia, joten pidimme kokouksia ulkosalla. Kutsuimme ihmisiä koolle, pidimme esitelmän ja kehotimme heitä esittämään kysymyksiä. Joskus saarnasimme kirkoissa.

Matkustimme myös alueille, joilla ihmiset eivät olleet koskaan kuulleetkaan Jehovan todistajista. Useimmiten liikuimme polkupyörillä, mutta toisinaan vuokrasimme linja-auton. Päästyämme kylään annoimme voimakkaan äänimerkin. Koko kylä saattoi kuulla meidät! Ihmiset ryntäsivät paikalle katsomaan, mitä oli tapahtumassa. Kerroimme sitten sanomamme. Lopetettuamme ihmiset tappelivat kirjallisuudestamme. Levitimme sitä valtavia määriä.

Odotimme innokkaasti Jumalan valtakunnan tulemista. Kun saimme vuoden 1935 Vuosikirjan ja eräs veli näki päivän tekstit koko tuota vuotta varten, muistan hänen kysyneen: ”Merkitseekö tämä sitä, että elämme vielä kokonaisen vuoden ennen kuin Harmagedon tulee?”

Tutkistelua johtava veli vastasi: ”Luuletko, veli, että lopetamme Vuosikirjan lukemisen, jos Harmagedon tulee huomenna?” Kun tuo veli vastasi kieltävästi, ryhmän johtaja sanoi: ”Miksi sitten olet huolissasi?” Odotimme ja odotamme yhä innokkaasti Jehovan päivää.

Sotavuodet

Toisen maailmansodan aikana kirjojemme tuonti maahan oli kielletty. Muuan Ileshassa asuva veli tarjosi vahingossa kirjaa Rikkaudet poliisille. Poliisi kysyi: ”Kuka tämän kirjan omistaa?” Veli sanoi, että se oli hänen omansa. Poliisi sanoi, että kirja on kielletty, vei veljen poliisiasemalle ja pani hänet lukkojen taakse.

Menin poliisiasemalle ja tehtyäni tiedusteluja sain veljen vapaaksi takuita vastaan. Sitten soitin veli Brownille Lagosiin ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Kysyin häneltä myös, kielsikö mikään laki kirjojemme levittämisen. Veli Brown kertoi minulle, että ainoastaan kirjojemme maahantuonti – ei niiden levittäminen – oli kiellettyä. Kolme päivää myöhemmin veli Brown lähetti Lagosista erään veljen katsomaan, mitä oli tekeillä. Tämä veli päätti, että me kaikki lähtisimme saarnaamaan seuraavana päivänä ja ottaisimme mukaamme lehtiä ja kirjoja.

Hajaannuimme eri alueille. Noin puolen tunnin päästä kuulin, että useimmat veljet oli pidätetty. Niinpä vieraileva veli ja minä lähdimme poliisiasemalle. Poliisi ei suostunut kuuntelemaan, kun selitimme, ettei kirjojamme ollut kielletty.

Ne 33 veljeä, jotka oli pidätetty, lähetettiin rauhantuomioistuimen eteen Ifeen, ja minä lähdin heidän mukaansa. Paikalliset asukkaat, jotka näkivät meitä vietävän pois, huusivat: ”Tämä on noiden ihmisten loppu. He eivät enää tule tänne.”

Syyte esitettiin nigerialaiselle rauhantuomarille. Kaikki kirjat ja lehdet näytettiin hänelle. Hän kysyi, kuka oli valtuuttanut poliisipäällikön pidättämään nämä ihmiset. Poliisipäällikkö vastasi, että hän oli toiminut piiripäälliköltä saamiensa ohjeiden mukaan. Rauhantuomari kutsui poliisipäällikön ja neljä meidän edustajaamme, minut mukaan lukien, virkahuoneeseensa.

Hän kysyi, kuka herra Brown oli. Kerroimme hänelle, että veli Brown oli Vartiotorni-seuran edustaja Lagosissa. Sitten tuomari kertoi meille saaneensa herra Brownilta meitä koskevan sähkösanoman. Hän lykkäsi jutun käsittelyn toiseen päivään ja päästi veljet vapaaksi takuita vastaan. Seuraavana päivänä hän julisti veljet syyttömiksi, vapautti heidät ja määräsi poliisin palauttamaan kirjat.

Palasimme laulaen Ileshaan. Ihmiset alkoivat jälleen huutaa, mutta tällä kertaa he sanoivat: ”He ovat palanneet!”

Avioliittoa koskevia Jehovan normeja selvennetään

Ensimmäiset kolme Gileadin käynyttä lähetystyöntekijää saapuivat Nigeriaan vuonna 1947. Yksi heistä, veli Tony Attwood, on yhä täällä ja palvelee Nigerian Beetelissä. Tuosta lähtien olemme nähneet, että Jehovan järjestössä täällä Nigeriassa on tapahtunut suuria muutoksia. Yksi noista suurista muutoksista on koskenut kantaamme moniavioisuudesta.

Menin naimisiin Olabisi Fashugban kanssa helmikuussa 1941 ja tiesin tarpeeksi ymmärtääkseni, ettei minun tullut ottaa lisää vaimoja. Vuoteen 1947 saakka, jolloin lähetystyöntekijät tulivat, moniavioisuus oli kuitenkin yleistä seurakunnissa. Moniavioisille veljille sanottiin, että he olivat menneet naimisiin useamman kuin yhden vaimon kanssa tietämättä, että se oli väärin. Jos heillä siis oli kaksi, kolme, neljä tai viisi vaimoa, he voisivat pitää nämä, mutta heidän ei tulisi ottaa enää useampia vaimoja. Tämän mukaan me toimimme.

Monet ihmiset, varsinkin Ileshan ”Kerubi- ja serafiseuraan” kuuluvat, olivat olleet innokkaita liittymään joukkoomme. He sanoivat, että Jehovan todistajat olivat ainoita, jotka opettivat totuutta. He olivat samaa mieltä opetuksistamme ja halusivat muuttaa kirkkonsa valtakunnansaleiksi. Työskentelimme kovasti tämän toteuttamiseksi. Meillä oli jopa keskuksia, joissa valmensimme heidän vanhimpiaan.

Sitten saimme uusia ohjeita moniavioisuudesta. Yksi lähetystyöntekijöistä piti puheen kierroskonventissa vuonna 1947. Hän puhui hyvästä käytöksestä ja hyvistä tavoista. Hän lainasi sitten 1. Korinttilaiskirjeen 6:9, 10:tä, jossa sanotaan, etteivät epävanhurskaat peri Jumalan valtakuntaa. Tämän jälkeen hän lisäsi: ”Eivätkä moniavioiset peri Jumalan valtakuntaa!” Yleisön joukosta kuului huutoja: ”Moniavioiset eivät siis peri Jumalan valtakuntaa!” Seurasi jakaantuminen. Se oli kuin sotaa. Monet niistä, jotka olivat vasta alkaneet toimia yhteydessämme, jäivät pois ja sanoivat: ”Jumalan kiitos, ettemme ole edenneet kovin pitkälle.”

Enemmistö veljistä ryhtyi kuitenkin korjaamaan tilannettaan päästämällä vaimojaan vapaiksi. He antoivat näille rahaa ja sanoivat: ”Sinä olet vielä nuori, mene etsimään itsellesi uusi aviomies. Tein virheen mennessäni kanssasi naimisiin. Minun täytyy olla nyt yhden vaimon mies.”

Pian syntyi toinen ongelma. Päätettyään pitää vain yhden vaimon ja päästettyään toiset menemään jotkut muuttivat mielensä ja päättivät, että he halusivatkin ottaa takaisin jonkun muun noista toisista vaimoista ja luopua siitä vaimosta, jonka he olivat aiemmin pitäneet! Vaikeudet alkoivat siis jälleen.

Brooklynin päätoimistosta saatiin lisäohjeita, jotka perustuivat Malakian 2:14:ään, missä puhutaan ”nuoruutesi vaimosta”. Aviomiehiä neuvottiin pitämään ensimmäinen vaimo, jonka kanssa he olivat menneet naimisiin. Näin tämä kysymys saatiin viimein ratkaistua.

Palvelusetuja

Vuonna 1947 Seura alkoi vahvistaa seurakuntia ja järjestää niitä kierroksiksi. Veljiä, jotka tunsivat hyvin totuuden ja olivat kypsiä, haluttiin nimittää ”veljienpalvelijoiksi”, nykyisiksi kierrosvalvojiksi. Veli Brown kysyi minulta, ottaisinko vastaan sellaisen nimityksen. Vastasin, että olin mennyt kasteelle tehdäkseni Jehovan tahdon, ja lisäsin: ”Sinähän minut kastoit. Luuletko, että voisin kieltäytyä, kun minulla nyt kerran on tilaisuus palvella Jehovaa täydemmin?”

Tuon vuoden lokakuussa seitsemän veljeä kutsuttiin Lagosiin saamaan valmennusta, ennen kuin meidät lähetettiin kierrostyöhön. Kierrokset olivat tuolloin valtavia. Koko maa oli jaettu vain seitsemään kierrokseen. Seurakuntia oli vain vähän.

Työmme veljienpalvelijoina oli kovaa. Kävelimme joka päivä kilometrikaupalla, usein hautovan kuumien trooppisten metsien halki. Meidän täytyi matkustaa kylästä kylään joka viikko. Toisinaan minusta tuntui, että jalkani pettäisivät. Joskus taas tuntui, että olin kuolemaisillani! Mutta tunsin myös suurta iloa, varsinkin silloin, kun näin yhä useampien ihmisten ottavan vastaan totuuden. Olihan maan julistajien määrä nelinkertaistunut vain seitsemässä vuodessa!

Olin kierrostyössä vuoteen 1955 saakka, jolloin minun oli huonon terveyden vuoksi palattava Ileshaan, missä minut nimitettiin kaupunginvalvojaksi. Kotona saatoin kiinnittää enemmän huomiota perheeni auttamiseen hengellisesti. Nykyään kaikki kuusi lastani palvelevat uskollisesti Jehovaa.

Tosi rakkaus ei koskaan häviä

Voin olla kiitollinen monesta syystä muistellessani menneitä vuosia. Minulla on ollut pettymyksiä, huolia ja sairautta, mutta myös monia iloja. Vaikka tietomme ja ymmärryksemme onkin kasvanut vuosien mittaan, olen oppinut kokemuksen kautta, mitä 1. Korinttilaiskirjeen 13:8 merkitsee, kun siinä sanotaan: ”Rakkaus ei koskaan häviä.” Jos ihminen rakastaa Jehovaa ja palvelee häntä uskollisesti, hän auttaa tuota ihmistä voittamaan vaikeudet ja siunaa tätä runsaasti.

Totuuden valo kirkastuu kirkastumistaan. Ajattelimme silloin alkuaikoina, että Harmagedon tulisi pian; kiirehdimme siksi, jotta olisimme tehneet kaiken voitavamme. Tuo kaikki koitui kuitenkin parhaaksemme. Olen sen vuoksi yhtä mieltä psalmistan sanojen kanssa: ”Tahdon ylistää Jehovaa elinaikanani. Tahdon antaa sävelmän soida Jumalalleni niin kauan kuin olen olemassa.” (Psalmit 146:2.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Samuel ja Milton Henschel vuonna 1955

[Kuva s. 24]

Samuel vaimonsa Olabisin kanssa