Jehova ei koskaan hylännyt meitä
KERTONUT NASHO DORI
Mbreshtan on pieni vuoristokylä Etelä–Albaniassa lähellä Kreikkaa. Synnyin siellä vuonna 1907. Kun olin viisivuotias, menin kreikkalaiseen kouluun, mutta koulunkäyntini keskeytyi, kun italialaiset joukot miehittivät Albanian ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen jatkoin koulunkäyntiäni, tällä kertaa albaniankielisessä koulussa.
VAIKKA vanhempani eivät olleet kovinkaan uskonnollisia, he noudattivat Albanian ortodoksisen kirkon perinteitä. Isosetäni toimi pappina Mbreshtanissa, joten minä olin työssä kirkossa ja pääsin omin silmin näkemään, mitä siellä tapahtui. Kirkon seremoniat vaikuttivat kovin tyhjänpäiväisiltä, ja ulkokultaisuus vaivasi minua.
Paikallisen tavan mukaan vanhempani valitsivat nuoren naisen, josta piti tulla vaimoni. Argjiro oli kotoisin naapurikylästä Grabovasta, ja me menimme naimisiin vuonna 1928, jolloin hän oli 18-vuotias.
Opin Raamatun totuuden
Noihin aikoihin kerroin eräälle serkulleni, joka oli käymässä Yhdysvalloista, että olin tyytymätön ortodoksiseen kirkkoon. ”Amerikassa, lähellä kotiani”, hän vastasi, ”toimii ryhmä, jolla ei ole kirkkoa, mutta joka tutkii Raamattua.” Ajatus Raamatun tutkimisesta ilman kirkkoa viehätti minua. Pyysin siksi serkkuani lähettämään minulle raamatullista kirjallisuutta.
Unohdin täysin keskustelumme, kunnes noin vuotta myöhemmin sain paketin Milwaukeesta Wisconsinista. Paketissa oli kirja Jumalan harppu albaniaksi ja Vartiotorni-lehti kreikaksi. Silmäilin kirjaa ja huomasin, että siinä puhuttiin tosi kirkosta. Se häiritsi minua. Ajattelin itsekseni, etten halunnut olla missään tekemisissä minkään kirkon kanssa. En sen vuoksi lukenut kirjaa kokonaan.
Vuonna 1929 menin armeijaan, ja minut lähetettiin Tiranaan, Albanian pääkaupunkiin. Tapasin siellä Stathi Muçin, joka luki kreikankielistä Raamattua. Kysyin häneltä, kävikö hän kirkossa. Hän vastasi kieltävästi ja sanoi lähteneensä kirkosta, koska hän kuului Kansainväliseen Raamatuntutkijain Seuraan. Muuan toinen sotilas ja minä lähdimme sunnuntaina Stathin kanssa kokoukseen. Opin siellä, ettei tosi kirkko ole mikään rakennus eikä uskonto, vaan se koostuu Kristuksen voidelluista palvelijoista. Silloin ymmärsin, mistä Jumalan harppu -kirjassa puhuttiin.
Nasho Idrizi ja Spiro Vruho olivat palanneet Albaniaan Yhdysvalloista 1920-luvun keskivaiheilla ja levittivät nyt Raamatun totuuksia, joita he olivat oppineet siellä. Muutaman muun raamatuntutkijan kanssa aloin käydä kokouksissa Tiranassa. Tajusin pian selvästi, että olin löytänyt Jehovan järjestön. Niinpä minut kastettiin läheisessä joessa 4. elokuuta 1930.
Palasin myöhemmin Mbreshtaniin harjoittamaan suutarin ammattiani. Mutta mikä vielä tärkeämpää, aloin myös kertoa toisille oppimistani Raamatun totuuksista. Sanoin heille, että Jeesus Kristus ei ollut niin kuin kirkon ikonit. Hän on elossa!
Saarnaan vastustuksesta huolimatta
Ahmed bei Zogu anasti vallan vuonna 1925 ja julistautui kuningas Zogu I:ksi vuonna 1928 – hän hallitsi vuoteen 1939 saakka. Hänen ihmisoikeusministerinsä hyväksyi kristillisen työmme. Meillä oli siitä huolimatta ongelmia. Ne johtuivat Musa Jukasta, sisäministeristä, joka oli läheisessä liitossa Rooman paavin kanssa. Juka määräsi, että vain kolmelle uskonnolle – muslimeille, ortodokseille ja roomalaiskatolilaisille – annettaisiin tunnustus. Poliisi yritti viedä kirjamme ja lopettaa saarnaamisemme, mutta ei onnistunut siinä.
Kävin 1930-luvulla usein Beratissa, suurehkossa albanialaisessa kaupungissa, josta käsin Mihal Sveci johti saarnaamistyötämme. Järjestimme saarnamatkoja ympäri maata. Erään kerran minut lähetettiin kahdeksi viikoksi Shkodërin kaupunkiin, jonne saatoin jättää paljon kirjallisuutta. Vuonna 1935 vuokrasimme joukolla linja-auton ja lähdimme saarnaamaan Këlcyrën kaupunkiin. Sitten sovittiin kauemmas Albaniaan ulottuvasta matkasta, jolla käytäisiin Përmetin, Leskovikin, Ersekën, Korçën, Pogradecin ja Elbasanin kaupungeissa. Matkamme päättyi Tiranaan, ja ehdimme juuri parahiksi Kristuksen kuoleman muistonviettoon.
Hengellisen ruoan saanti auttoi meitä pysymään hengellisesti vahvoina, niin ettemme koskaan tunteneet itseämme hylätyiksi. Vuosina 1930–39 sain säännöllisesti kreikankielisen Vartiotornin. Tavoitteenani oli myös lukea joka päivä Raamattua vähintään tunti, minkä teinkin noin 60 vuoden ajan ennen kuin näköni petti. Koko Raamattu saatiin albaniaksi vasta äskettäin, joten olen iloinen siitä, että opin lapsena kreikkaa. Myös muut noina alkuaikoina toimivat albanialaiset todistajat opettelivat lukemaan kreikkaa, jotta hekin olisivat voineet lukea koko Raamatun.
Argjiro kastettiin vuonna 1938. Kymmenestä lapsestamme seitsemän oli syntynyt vuoteen 1939 mennessä. Surullista kyllä kolme ensimmäisestä seitsemästä lapsestamme kuoli jo pienenä.
Vaikeuksia toisen maailmansodan aikana
Huhtikuussa 1939, juuri ennen toisen maailmansodan alkua, Italian fasistijoukot hyökkäsivät Albaniaan. Pian tämän jälkeen Jehovan todistajien työ kiellettiin, mutta noin 50:stä Valtakunnan julistajasta koostuva pieni ryhmämme jatkoi saarnaamista. Jokseenkin 15 000 kirjaamme ja kirjastamme takavarikoitiin ja hävitettiin toisen maailmansodan aikana.
Jani Kominolla oli kodissaan suuri varastohuone kirjallisuuttamme varten. Kun italialaiset sotilaat saivat tietää, että nuo kirjat oli painettu Yhdysvalloissa, he menettivät malttinsa. ”Te olette propagandisteja! Yhdysvallat vastustaa Italiaa!” he sanoivat. Innokkaat nuoret veljet Thomai ja Vasili Cama pidätettiin, ja kun saatiin tietää, että kirjat, joita he levittivät, olivat tulleet Kominolta, tämäkin pidätettiin. Pian poliisi kutsui minut kuulusteltavaksi.
”Tunnetko nämä miehet?” he kysyivät.
”Kyllä tunnen”, vastasin.
”Työskenteletkö heidän kanssaan?”
”Työskentelen”, vastasin. ”Me olemme Jehovan todistajia. Emme vastusta hallituksia. Olemme puolueettomia.”
”Oletko levittänyt tätä kirjallisuutta?”
Vastattuani myöntävästi he panivat minulle käsiraudat, ja minut vietiin vankilaan 6. heinäkuuta 1940. Tapasin siellä viisi muuta veljeä kotikylästäni – Josef Kacin, Llukan Barkon, Jani Kominon ja Caman veljekset. Ollessamme vankilassa tapasimme vielä kolme muuta todistajaa – Gori Naçin, Nikodhim Shytin ja Leonidas Popen. Meidät kaikki yhdeksän ahdettiin selliin, joka oli kooltaan suunnilleen kaksi kertaa neljä metriä!
Muutaman päivän kuluttua meidät kahlehdittiin yhteen ja vietiin Përmetin kaupunkiin. Kolme kuukautta myöhemmin meidät siirrettiin Tiranassa sijaitsevaan vankilaan, jossa meitä pidettiin vielä kahdeksan kuukautta kuulusteluitta.
Lopulta meidät vietiin kuultaviksi sotaoikeuteen. Veli Shyti ja minä saimme kahden vuoden ja kolmen kuukauden tuomion, veli Komino sai kaksi vuotta ja muut vapautettiin kymmenen kuukauden jälkeen. Meidät siirrettiin Gjirokastërin vankilaan, mistä veli Gole Flloko auttoi vapauttamaan meidät vuonna 1943. Tämän jälkeen perheemme asettui asumaan Përmetin kaupunkiin, jonka pienen seurakunnan valvoja minusta tuli.
Vaikka työmme olikin kielletty ja toinen maailmansota riehui naapurimaissamme, teimme kaiken aikaa parhaamme täyttääksemme tehtävämme saarnata Valtakunnan sanomaa (Matteus 24:14). Vuonna 1944 vankilassa oli yhteensä 15 todistajaa. Emme kuitenkaan koskaan noina vaikeina aikoina tunteneet, että Jehova olisi hylännyt meidät.
Puolueettomuus koetellaan
Vaikka sota päättyikin vuonna 1945, meidän vaikeutemme jatkuivat ja jopa pahenivat. Äänestäminen oli pakollista 2. joulukuuta 1946 pidettävissä vaaleissa. Jokaista, joka uskalsi olla äänestämättä, pidettiin valtion vihollisena. Përmetin seurakuntaamme kuuluvat alkoivat kysellä, mitä heidän pitäisi tehdä.
”Jos luotatte Jehovaan”, vastasin, ”teidän ei tarvitse kysyä minulta, mitä tehdä. Johan te tiedätte, että Jehovan kansa on puolueeton. Se ei ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16.)
Äänestyspäivä koitti, ja hallituksen edustajia tuli kotiimme. He aloittivat tyynesti: ”Juotaisiinko kuppi kahvia ja juteltaisiin. Tiedättekö, mikä päivä tänään on?”
”Tiedämme, tänään pidetään vaalit”, vastasin.
”Teidän on parasta pitää kiirettä, tai myöhästytte”, sanoi yksi virkailijoista.
”Ei, minä en ole aikeissa mennä äänestämään. Äänemme kuuluu Jehovalle”, totesin.
”Hyvä on, tulkaa sitten äänestämään oppositiota.”
Selitin, että Jehovan todistajat ovat ehdottoman puolueettomia. Kun olimme tehneet kantamme täysin selväksi, meitä painostettiin voimakkaammin. Meitä käskettiin lopettamaan kokousten pitäminen, joten aloimme kokoontua salaa.
Palaamme kotikyläämme
Perheeni ja minä palasimme Mbreshtaniin vuonna 1947. Vähän myöhemmin, eräänä kylmänä joulukuisena iltapäivänä, minut pyydettiin Sigurimin (salaisen poliisin) toimistoon. ”Tiedättekö, miksi olen pyytänyt teidät tänne?” kysyi upseeri.
”Syynä on varmaan se, että olette kuullut minua vastaan esitettyjä syytöksiä”, vastasin. ”Raamatussa kuitenkin sanotaan, että maailma vihaisi meitä, joten syytökset eivät hämmästytä minua.” (Johannes 15:18, 19.)
”Älkää puhuko minulle Raamatusta”, hän kivahti. ”Minä isken teiltä pään irti.”
Upseeri ja hänen miehensä lähtivät, mutta hän määräsi minut ulos pakkaseen seisomaan. Jonkin ajan kuluttua hän kutsui minut takaisin toimistoonsa ja käski minun lopettaa kokousten pitämisen kotonamme. ”Kuinka monta asukasta kylässänne on?” hän kysyi.
”Satakaksikymmentä”, sanoin.
”Mihin uskontoon he kuuluvat?”
”Albanian ortodoksiseen kirkkoon.”
”Entä te itse?”
”Minä olen Jehovan todistaja.”
”Satakaksikymmentä ihmistä siis kulkee yhteen suuntaan ja te toiseen?” Sitten hän käski minua polttamaan kynttilöitä kirkossa. Kun sanoin, etten tekisi sitä, hän alkoi lyödä minua kepillä. Lopulta minut vapautettiin suunnilleen yhdeltä aamuyöstä.
Kirjallisuuden toimittaminen lakkaa
Toisen maailmansodan päätyttyä aloimme jälleen saada Vartiotorni-lehden postitse, mutta lopulta lehtiä ei enää toimitettu perille. Sitten kymmeneltä eräänä iltana salainen poliisi kuulusteli minua. ”Tänne on saapunut kreikankielinen lehti”, minulle sanottiin, ”ja haluaisimme teidän selittävän, mistä siinä oikein puhutaan.”
”En osaa kreikkaa kovin hyvin”, sanoin. ”Naapurini osaa sitä paremmin. Ehkä hän voi auttaa teitä.”
”Ei, haluamme, että te selitätte meille tämän”, sanoi poliisi vetäessään esiin joitakin kreikankielisiä Vartiotorni-lehtiä.
”Nämähän ovat minun!” huudahdin. ”Tietysti voin selittää tämän. Nämä lehdet ovat näet tulleet Brooklynista New Yorkista. Siellä sijaitsee Jehovan todistajien päätoimisto. Minä olen Jehovan todistaja. Mutta näyttää siltä, että siellä on erehdytty osoitteesta. Nämä lehdet olisi pitänyt lähettää minulle, ei teille.”
He eivät suostuneet antamaan minulle noita lehtiä, emmekä siitä lähtien aina vuoteen 1991 saakka, reippaasti yli 40 vuoteen, saaneet Albaniaan lainkaan raamatullista kirjallisuutta. Kaikkina noina vuosina jatkoimme saarnaamista käyttäen vain Raamattujamme. Vuonna 1949 vankilassa oli parikymmentä todistajaa; jotkut heistä olivat saaneet viiden vuoden tuomion.
Vaikeudet lisääntyvät
1950-luvulla ihmisiä käskettiin pitämään mukanaan asiakirjaa, joka osoitti heidän tukevan armeijaa. Jehovan todistajat kieltäytyivät kuitenkin ottamasta sellaista asiapaperia. Veli Komino ja minä olimme sen vuoksi toiset kaksi kuukautta vankilassa.
Silloin kun valtio vielä salli joidenkin uskontojen toiminnan, meillä oli jossain määrin vapautta. Mutta vuonna 1967 kiellettiin kaikki uskonto, minkä takia Albaniasta tuli virallisesti täysin ateistinen maa. Todistajat yrittivät edelleen pitää kokouksia, mutta se oli erittäin vaikeaa. Jotkut meistä ompelivat takkinsa vuoriin erityisen taskun, johon saatoimme piilottaa pienen Raamatun. Sitten saatoimme mennä ulos pellolle lukemaan sitä.
Tiranassa asuvia todistajia saatiin kiinni, ja kolme heistä tuomittiin viideksi vuodeksi kaukana sijaitseviin työleireihin. Heidän perheensä joutuivat kärsimään tämän vuoksi. Meitä pienissä syrjäkylissä asuvia ei lähetetty minnekään, koska meitä ei pidetty vakavana uhkana. Puolueettomuutemme vuoksi meidän nimemme kuitenkin poistettiin ruokaluetteloista. Elämä oli siksi hyvin ankeaa. Lisäksi meiltä kuoli vielä kaksi lasta. Siitä huolimatta meistä ei koskaan tuntunut siltä, että Jehova olisi hylännyt meidät.
Albaniassa oli vallalla pelko. Jokaista tarkkailtiin, ja salainen poliisi kirjoitti raportteja kaikista, jotka uskalsivat ilmaista hallituspuolueen kannasta eriävän mielipiteen. Olimme siksi hyvin varovaisia kirjoittaessamme raportteja toiminnastamme. Hengellisen rohkaisun saamiseksi emme voineet kokoontua kahta tai kolmea henkeä suuremmissa ryhmissä. Emme kuitenkaan koskaan lakanneet saarnaamasta.
Salainen poliisi yritti aiheuttaa sekaannusta veljien keskuuteen ja levitti huhua, jonka mukaan muuan huomattava tiranalainen todistaja oli vakoilija. Tämä horjutti joidenkuiden luottamusta ja järkytti jonkin verran ykseyttämme. Koska meillä ei ollut yhtään ajankohtaista raamatullista kirjallisuutta eikä minkäänlaista yhteyttä Jehovan näkyvään järjestöön, jotkut antoivat periksi pelolle.
Viranomaiset levittivät lisäksi sellaista huhua, että Spiro Vruho – kristitty vanhin, jota kunnioitettiin paljon Albaniassa – oli tehnyt itsemurhan. ”Siinä näette”, he sanoivat, ”Vruhokin on antanut periksi.” Myöhemmin kävi ilmi, että veli Vruho oli todellisuudessa murhattu.
Vuonna 1975 Argjiro ja minä asuimme muutaman kuukauden poikamme luona Tiranassa. Vaalien aikaan kaupungin viranomaiset painostivat meitä uhkailemalla: ”Jollette äänestä, viemme pojaltanne työpaikan.”
”Poikani on ollut työpaikassaan 25 vuotta”, vastasin. ”Teillä on yksityiskohtaiset henkilötiedot hänestä ja hänen perheestään. Minä en ole äänestänyt yli 40 vuoteen. Tämä tieto löytyy tavallisesti henkilötiedoista. Jollei löydy, paperinne eivät ole kunnossa. Jos se taas on papereissanne, niin olette olleet uskottomia puolueelle, kun olette antaneet hänen tehdä työtä niin monta vuotta.” Tämän kuullessaan viranomaiset sanoivat, että jos palaisimme Mbreshtaniin, he jättäisivät asian sikseen.
Dramaattisia muutoksia
Vuonna 1983 muutimme Mbreshtanista Laçin kaupunkiin. Pian sen jälkeen, vuonna 1985, diktaattori kuoli. Hän oli hallinnut aina noista vuonna 1946 pidetyistä ensimmäisistä pakollisista vaaleista saakka. Aikanaan hänen patsaansa, joka oli ollut huomattavalla paikalla Tiranan keskusaukiolla, sekä Stalinin patsas otettiin alas.
Niinä vuosikymmeninä, joina Jehovan todistajia koskeva kielto oli voimassa, monia todistajia kohdeltiin raa’asti ja joitakuita tapettiin. Muuan mies sanoi joillekin kadulla tapaamilleen todistajille: ”Kommunistien aikana me kaikki olimme hylänneet Jumalan. Vain Jehovan todistajat pysyivät hänelle uskollisina koettelemuksista ja kärsimyksistä huolimatta.”
Meille suotiin enemmän vapautta, ja vuoden 1991 kesäkuussa yhdeksän julistajaa raportoi kristillisen palveluksensa. Kesäkuussa 1992, kuukausi sen jälkeen kun kielto oli poistettu, saarnaamistyöhön osallistui 56 henkeä. Aiemmin tuona vuonna olimme riemuissamme siitä, että Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli läsnä 325 henkeä. Saarnaajien määrä on kasvanut sen jälkeen yli 600:aan, ja kaikkiaan 3 491 oli läsnä muistonvietossa 14. huhtikuuta 1995! Olen iloinnut viime vuosina sanoin kuvaamattomasti siitä, että olen nähnyt seurakuntiimme tulevan hyvin monia nuoria.
Kaikki nämä monet vuodet Argjiro on ollut uskollinen Jehovalle ja pysynyt rinnallani. Kun olin vankilassa tai matkoilla saarnaamassa, hän huolehti kärsivällisesti ja valittamatta perheemme tarpeista. Yksi poikamme ja hänen vaimonsa kastettiin vuonna 1993, mistä olimme hyvin iloisia.
Vain Jumalan valtakunnan puolesta
Iloitsen nähdessäni, että Jehovan järjestö on yksimielinen ja kukoistaa hengellisesti täällä Albaniassa. Minusta tuntuu samalta kuin Jerusalemissa asuneesta iäkkäästä Simeonista, joka sai ennen kuolemaansa arvokkaan edun: hän näki Messiaan, jonka tuleminen oli ennustettu kauan aikaisemmin (Luukas 2:30, 31). Kun minulta nykyään kysytään, millainen hallitus on mielestäni paras, sanon: ”En kannata kommunismia sen enempää kuin kapitalismiakaan. Sillä, omistaako maan kansa vai valtio, ei ole merkitystä. Hallitukset rakentavat teitä, johtavat sähkön kaukaisiin kyliin ja pitävät jossain määrin yllä järjestystä. Jehovan hallitus, hänen taivaallinen Valtakuntansa, on kuitenkin ainut ratkaisu niihin vakaviin ongelmiin, joita sekä Albania että muu maailma kohtaavat.”
Kun Jumalan palvelijat kautta maailman saarnaavat Jumalan valtakunnasta, he eivät tee kenenkään ihmisen työtä. Se on Jumalan työtä. Me olemme hänen palvelijoitaan. Vaikka meillä onkin ollut täällä Albaniassa paljon ongelmia eikä meillä ollut pitkään aikaan mitään yhteyttä Jehovan näkyvään järjestöön, hän ei koskaan hylännyt meitä. Hänen henkensä vaikutti meihin aina. Hän opasti kulkuamme joka askeleella. Olen saanut nähdä sen koko elämäni ajan.