”Älkää työskennelkö sitä ruokaa varten, joka katoaa”
KERTONUT DAVID LUNSTRUM
Veljeni Elwood ja minä olimme yli yhdeksän metrin korkeudella ilmassa maalaamassa uutta tekstiä Vartiotornin painorakennukseen. Teksti on siellä vieläkin, yli 40 vuotta myöhemmin, ja siinä kehotetaan: ”LUE JUMALAN SANAA, PYHÄÄ RAAMATTUA, JOKA PÄIVÄ.” Joka viikko tuhannet ihmiset näkevät tämän tekstin ylittäessään kuuluisan Brooklynin sillan.
VARHAISIMMAT muistikuvani liittyvät perheen pyykkipäivään. Aamuviideltä äiti nousi ylös pesemään suuren perheemme pyykkiä ja isä valmistautui lähtemään töihin. He väittelivät jälleen kiihkeästi – isä väitti, että ihminen on kehittynyt tavalla tai toisella miljoonien vuosien kuluessa, ja äiti lainasi Raamatusta kohtia osoittaakseen, että ihmiset ovat suoraan Jumalan luomia.
Vaikka olin vasta seitsemänvuotias, tajusin äitini olevan oikeassa. Niin paljon kuin isää rakastinkin, ymmärsin, ettei hänen näkemyksensä tarjonnut toivoa tulevaisuudesta. Äiti olisi ollut varmasti valtavan onnellinen, jos hän olisi tiennyt, että monien vuosien kuluttua kaksi hänen poikaansa maalaisi tekstiä, jossa ihmisiä kehotetaan lukemaan Raamattua – kirjaa jota hän rakasti yli kaiken!
Eipäs kuitenkaan kiiruhdeta asioiden edelle. Miten oikein olin saanut noin etuoikeuksisen tehtävän? Minun täytyy palata vuoteen 1906, syntymääni kolme vuotta edeltäneeseen aikaan.
Äitini uskollinen esimerkki
Siihen aikaan äitini ja isäni olivat vastanaineita ja asuivat teltassa Arizonassa. Eräs raamatuntutkija, jolla nimellä Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, tarjosi äidille Charles Taze Russellin kirjoittamaa kirjasarjaa Raamatun tutkielmia. Hän luki niitä koko yön ja tajusi pian, että tässä oli hänen etsimänsä totuus. Hän malttoi tuskin odottaa isää, joka oli etsimässä töitä.
Isäkään ei ollut tyytyväinen kirkkojen opetuksiin, joten aluksi hän hyväksyi nämä Raamatun totuudet. Myöhemmin hän kuitenkin kulki uskonnon suhteen omaa tietään ja jopa teki äidille hankalaksi harjoittaa omaa uskontoaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan lakannut huolehtimasta lapsistaan fyysisesti ja hengellisesti.
En milloinkaan unohda sitä, kuinka äiti tuli joka ilta alakertaan uurastettuaan koko päivän ja luki meille katkelman Raamatusta tai antoi meille jonkin hengellisen helmen. Isäkin oli kova tekemään töitä, ja varttuessani hän opetti minulle maalarin ammatin. Isä siis opetti minut tekemään työtä, mutta äiti opetti, minkä hyväksi sitä kannattaa tehdä – kuten Jeesus neuvoi, ’sitä ruokaa varten, joka ei katoa’ (Johannes 6:27).
Aikanaan perheemme asettui Ellensburgin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee Washingtonin osavaltiossa noin 180 kilometriä itään Seattlesta. Kun me lapset aloimme käydä äidin kanssa raamatuntutkijoiden kokouksissa, kokoonnuimme yksityiskodeissa. Kun painotettiin tarvetta osallistua talosta-taloon-palvelukseen, kaikki miehet jättivät tutkisteluryhmämme. Mutta äiti ei horjunut koskaan. Tämä jätti mieleeni lähtemättömästi sen, että tulee aina luottaa Jehovan järjestön ohjaukseen.
Ajan mittaan isä ja äiti saivat yhdeksän lasta. Minä synnyin 1. lokakuuta 1909 heidän kolmantena lapsenaan. Yhteensä kuusi meistä jäljitteli äidin erinomaista esimerkkiä ja tuli innokkaaksi Jehovan todistajaksi.
Vihkiytyminen ja kaste
Vähän alle 20-vuotiaana vihkiydyin Jehovalle ja kävin sen vertauskuvaksi vesikasteella vuonna 1927. Kaste suoritettiin Seattlessa eräässä vanhassa rakennuksessa, joka oli aiemmin ollut baptistikirkko. Olen iloinen, että vanha torni oli poistettu. Meidät saatettiin kellarissa sijaitsevalle altaalle, missä meille annettiin pitkät mustat kaavut. Näytimme siltä kuin olisimme olleet matkalla hautajaisiin.
Muutaman kuukauden kuluttua olin jälleen Seattlessa, ja tällä kertaa sain maistaa ensimmäisen kerran todistamista ovelta ovelle. Veli, joka otti johdon, sanoi minulle: ”Sinä kierrät korttelin tähän suuntaan ja minä tuohon suuntaan.” Hermostuneisuudestani huolimatta levitin kaksi sarjaa kirjasia eräälle hyvin mukavalle naiselle. Jatkoin ovelta-ovelle-palvelusta palattuani Ellensburgiin, ja nykyään, lähes 70 vuotta myöhemmin, tuo palvelus tuo minulle yhä paljon iloa.
Palvelus maailmankeskuksessa
Vähän tämän jälkeen muuan veli, joka oli palvellut Brooklynin Betelissä, Vartiotorni-seuran maailmankeskuksessa, kannusti minua tarjoutumaan sinne vapaaehtoiseksi työntekijäksi. Pian keskustelumme jälkeen Vartiotorni-lehdessä oli ilmoitus, jossa kerrottiin, että Betelissä tarvittiin apua. Siispä anoin sinne. En koskaan unohda iloani, kun sain kutsun ilmoittautua Betel-palvelukseen Brooklyniin New Yorkiin 10. maaliskuuta 1930. Siten alkoi kokoaikaisen palvelijan urani, jonka aikana olen työskennellyt ’sitä ruokaa varten, joka ei katoa’.
Voisi luulla, että koska olin toiminut maalarina, tehtäväkseni olisi annettu maalata jotain. Sen sijaan ensimmäinen tehtäväni olikin työskennellä nitomakoneella painossa. Vaikka työ oli tavattoman yksitoikkoista, nautin siitä ne yli kuusi vuotta, jotka sitä tein. Suuri rotaatiopainokone, jota kutsuimme hellästi vanhaksi taistelulaivaksi, suolsi kirjasia, ja ne lähetettiin liukuhihnaa pitkin alas meidän kerrokseemme. Meistä oli hauska kokeilla, kerkiäisimmekö nitoa kirjaset yhtä nopeasti kuin niitä tuli taistelulaivasta.
Jälkeenpäin työskentelin useilla osastoilla, ja olin muun muassa valmistamassa gramofoneja. Niillä soitettiin levytettyjä raamatullisia sanomia ihmisten ovilla. Osastomme vapaaehtoiset työntekijät suunnittelivat ja valmistivat pystymallisen gramofonin. Paitsi että sillä voitiin soittaa levytettyjä sanomia, siinä oli myös erityisiä lokeroita kirjasia ja vaikkapa voileipää varten. Sain esitellä tämän uuden laitteen käyttöä Detroitin konventissa Michiganissa vuonna 1940.
Teimme kuitenkin muutakin kuin nerokkaita koneita. Teimme myös tärkeitä hengellisiä muutoksia. Jehovan todistajilla oli esimerkiksi ollut tapana pitää rintaneulaa, jossa oli risti ja kruunu. Mutta sitten ymmärsimme, että Jeesus teloitettiin pystysuorassa paalussa, ei ristillä (Apostolien teot 5:30). Siksi näitä rintaneuloja lakattiin käyttämästä. Minä sain irrottaa niistä neulan. Myöhemmin kulta sulatettiin ja myytiin.
Vaikka kiireinen työviikkomme kesti viisi ja puoli päivää, osallistuimme kristilliseen palvelukseen viikonloppuisin. Eräänä päivänä 16 meistä pidätettiin ja me jouduimme Brooklynin vankilaan. Miksi? Tuohon aikaan sana ”uskonto” merkitsi meille samaa kuin väärä uskonto. Siksi kannoimme kilpiä, joiden toisella puolella luki ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä” ja toisella puolella ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”. Jouduimme noiden kilpien kantamisesta vankilaan, mutta Hayden Covington, Vartiotorni-seuran lakimies, järjesti meidät ulos takuita vastaan. Noihin aikoihin Yhdysvaltojen korkeimmassa oikeudessa taisteltiin monesti palvontavapauden puolesta, ja oli jännittävää olla Betelissä kuulemassa ensi käden raportteja voitoistamme.
Lopulta minulle annettiin työtä, jossa sain hyödyntää maalarintaitojani. Radioasemamme WBBR sijaitsi Staten Islandissa, joka on yksi New Yorkin viidestä hallintoalueesta. Aseman radiomastot olivat yli 60 metriä korkeat, ja niitä tuki kolme vaijerikimppua. Työtoverini kiskoi minut ylös istuessani noin metrin pituisella ja 20 senttimetrin levyisellä laudalla. Tuolta korkealla roikkuvalta pieneltä istuimeltani maalasin tukivaijerit ja mastot. Jotkut ovat kysyneet, emmekö rukoilleet paljon suorittaessamme tuota tehtävää!
Yksi unohtumaton kesätyö oli painorakennuksen ikkunoiden peseminen ja niiden ikkunalautojen maalaaminen. Sanoimme sitä kesälomaksemme. Kyhäsimme puisen lavan ja hilasimme itseämme taljan avulla ylös ja alas pitkin kahdeksankerroksisen rakennuksen seinää.
Tukea perheeltä
Isäni kuoli vuonna 1932, ja mietin, pitäisikö minun mennä kotiin huolehtimaan äidistä. Yhtenä päivänä laitoin ennen lounasta lapun puheenjohtajan pöydälle, jossa veli Rutherford, Seuran presidentti, istui. Kirjoitin haluavani puhua hänen kanssaan. Kun hän oli saanut tietää huoleni ja kuulla, että kotonani asui vielä veljiäni ja sisariani, hän kysyi: ”Haluatko pysyä Betelissä ja tehdä Herran työtä?”
”Tietenkin haluan”, vastasin.
Siksi hän ehdotti, että kirjoittaisin äidilleni ja kysyisin, oliko hän samaa mieltä pysymispäätökseni kanssa. Tein niin, ja hän kirjoitti yhtyvänsä täysin päätökseeni. Arvostin suuresti veli Rutherfordin huomaavaisuutta ja neuvoja.
Useiden Betelissä viettämieni vuosien aikana kirjoitin säännöllisesti perheelleni ja kannustin heitä palvelemaan Jehovaa, aivan kuten äiti oli kannustanut minua. Äiti kuoli heinäkuussa 1937. Hän oli innostanut perhettämme valtavasti! Vain isoveljestäni Paulista ja isosiskostani Estheristä sekä pikkusiskostani Loisista ei tullut Jehovan todistajia. Paul suhtautui kuitenkin työhömme suopeasti ja hankki tontteja, joille rakensimme ensimmäisen valtakunnansalimme.
Vuonna 1936 sisarestani Evasta tuli tienraivaaja eli kokoaikainen saarnaaja. Samana vuonna hän avioitui Ralph Thomasin kanssa, ja vuonna 1939 heidät nimitettiin matkatyöhön palvelemaan Jehovan todistajien seurakuntia. Myöhemmin he muuttivat Meksikoon, jossa he auttoivat 25 vuoden ajan Valtakunnan työssä.
Vuonna 1939 sisareni Alice ja Frances aloittivat hekin tienraivauspalveluksen. Miten mukava olikaan nähdä Alice St. Louisin konventissa vuonna 1941 erään tiskin takana esittelemässä samojen gramofonilaitteiden käyttöä, joita itse olin ollut valmistamassa! Vaikka Alice joutui aina välillä keskeyttämään tienraivauksensa perhevelvollisuuksien vuoksi, hän on ollut yhteensä yli 40 vuotta kokoaikaisessa palveluksessa. Frances kävi Vartiotornin raamattukoulun Gileadin vuonna 1944 ja palveli jonkin aikaa lähetystyössä Puerto Ricossa.
Joel ja Elwood, perheen nuorimmaiset, aloittivat tienraivauksen Montanassa 1940-luvun alussa. Joel on pysynyt uskollisena todistajana ja palvelee nykyään avustavana palvelijana. Elwood liittyi kanssani Betel-palvelukseen vuonna 1944, mikä täytti sydämeni riemulla. Hän oli alle viisivuotias lähtiessäni kotoa. Kuten aiemmin mainitsin, maalasimme yhdessä painorakennukseen sanat: ”Lue Jumalan sanaa, Pyhää Raamattua, joka päivä.” Olen usein pohtinut, kuinka moni niistä ihmisistä, jotka ovat vuosien saatossa nähneet tuon tekstin, on alkanut sen johdosta lukea Raamattuaan.
Elwood palveli Betelissä vuoteen 1956, jolloin hän avioitui Emma Flyten kanssa. Vuosien ajan Elwood ja Emma olivat yhdessä kokoaikaisessa palveluksessa ja palvelivat jonkin aikaa Keniassa Afrikassa sekä Espanjassa. Elwood sairastui syöpään ja kuoli Espanjassa vuonna 1978. Emma on pysynyt siellä tienraivaajana tähän saakka.
Avioliitto ja perhe
Syyskuussa 1953 lähdin Betelistä avioituakseni Alice Riveran kanssa. Hän oli tienraivaajana seurakunnassa nimeltä Brooklyn Center, johon minäkin kuuluin. Kerroin hänelle, että minulla oli taivaallinen toivo, mutta hän halusi silti avioitua kanssani (Filippiläisille 3:14).
Elettyäni 23 vuotta Betelissä minulle oli melkoinen muutos ryhtyä maalaamaan ansiotyökseni, jotta olisimme Alicen kanssa voineet jatkaa tienraivausta. Alice tuki minua aina, vaikka hänen itsensä täytyi lopettaa tienraivaus terveyssyistä. Vuonna 1954 odotimme ensimmäistä lastamme. Synnytyksessä oli ongelmia, vaikka poikamme John syntyikin terveenä. Alice menetti keisarileikkauksessa niin paljon verta, että lääkärit eivät uskoneet hänen jäävän eloon. Yhdessä vaiheessa he eivät edes tunteneet hänen pulssiaan. Hän kuitenkin selvisi yön yli ja toipui vähitellen kokonaan.
Muutaman vuoden päästä Alicen isä kuoli, ja me muutimme kauemmas Long Islandille hänen äitinsä luo. Koska meillä ei ollut autoa, kuljin matkat jalkaisin, bussilla tai maanalaisella. Siten saatoin jatkaa tienraivausta ja pitää huolta perheestäni. Kokoaikaisen palveluksen ilot ovat olleet monin verroin uhrauksia suuremmat. Pelkästään yksi monista siunauksistani on ollut se, että olen saanut auttaa toisia ihmisiä, esimerkiksi Joe Natalea, joka luopui lupaavasta baseball-urasta tullakseen todistajaksi.
Vuonna 1967, olosuhteiden huonotessa New Yorkin alueella, päätin muuttaa Alicen ja Johnin kanssa takaisin kotikaupunkiini Ellensburgiin. Nyt minusta on palkitsevaa nähdä hyvin monien äitini lastenlasten ja edelleen heidän lastensa olevan kokoaikaisessa palveluksessa. Jotkut heistä palvelevat jopa Betelissä. Myös John palvelee vaimonsa ja lastensa kanssa uskollisesti Jehovaa.
Surukseni rakas vaimoni Alice kuoli vuonna 1989. Se että olen pysynyt toimeliaana kokoaikaisessa palveluksessa, on auttanut minua kestämään tuon menetyksen. Toimimme nykyään yhdessä sisareni Alicen kanssa tienraivaajina. On suurenmoista asua jälleen saman katon alla ja ahkeroida tässä mitä tärkeimmässä työssä!
Keväällä 1994 vierailin Betelissä ensimmäistä kertaa suunnilleen 25 vuoteen. Mikä ilo olikaan tavata kymmeniä työtovereitani yli 40 vuoden takaa! Kun menin Beteliin vuonna 1930, Brooklynin Betel-perheessä oli vain 250 jäsentä, mutta nykyään siihen kuuluu yli 3 500!
Hengellisen ruoan voimistama
Useimpina päivinä käyn aamuvarhaisella kävelemässä pitkin Yakimajoen rantoja lähellä kotiamme. Sieltä voin nähdä majesteettisen, lumihuippuisen Mount Rainierin, joka kohoaa 4 300 metrin korkeuteen. Siellä on runsaasti eläimiä. Toisinaan näen kauriin, ja kerran näin hirvenkin.
Näinä hiljaisina, yksinäisinä hetkinä voin mietiskellä Jehovan ihmeellisiä anteja. Rukoilen voimaa, että voisin edelleen palvella uskollisesti Jumalaamme, Jehovaa. Lauleskelen myös mielelläni samalla kun kävelen, varsinkin laulua ”Jehovan sydämen ilahduttaminen”, jossa sanotaan: ”Oi Jumalamme, Jehova, me tottelemme sinua. Kun tahdomme näin vaeltaa, niin sydämesi ilon saa.”
Olen iloinen, että valitsin työn, joka saa Jehovan sydämen iloitsemaan. Rukoilen, että saisin jatkaa tätä työtä siihen saakka, kun saan luvatun taivaallisen palkinnon. Toivon, että tämä kertomus saisi toisetkin työskentelemään elämässään ’sitä ruokaa varten, joka ei katoa’ (Johannes 6:27).
[Kuvat s. 23]
Elwood maalaamassa tekstiä ”LUE JUMALAN SANAA, PYHÄÄ RAAMATTUA, JOKA PÄIVÄ”
[Kuva s. 24]
Esittelemässä Grant Suiterin ja John Kurzenin kanssa uuden gramofonin käyttöä konventissa vuonna 1940
[Kuva s. 25]
Vuonna 1944 ne meistä, jotka olivat totuudessa, olivat kokoaikaisessa palveluksessa: David, Alice, Joel, Eva, Elwood ja Frances
[Kuva s. 25]
Elossa olevat sisarukset vasemmalta oikealle: Alice, Eva, Joel, David ja Frances